Vaiherikkailta vuosilta 1

by Edv. Hjelt

SIJAISKANSLERI-AJALTA

Sijaiskanslerinvaihdos 1910.

Erottuani senaatin varapuheenjohtajan toimesta toukokuussa 1909 palasin yliopistoon kemian v.t. professorina. Entisen oppituolini omisti vuodesta 1908 O. Asehan. Konsistorin ehdotuksesta oli kuitenkin perustettu toinen kemian professorinvirka, jota muutamat nuoremmat tutkijat olivat hakeneet. Kemiaa harrastavissa piireissä toivottiin, että nämä hakijat vetäytyisivät syrjään ja minut nimitettäisiin uuden oppituolin haltijaksi. Niin sympaattinen kuin suunnitelma minusta olikin — luullakseni se oli lähtöisin G. Mattssonista — en kuitenkaan toivonut sen toteutuvan, mutta otin hoitaakseni virkaa toistaiseksi. Jouduin siten, kolmen lukukauden ajaksi, palaamaan aikaisempaan yliopisto-opetukseeni, pidin kemian luentoja ja otin osaa laboratoriotöiden opastukseen sekä olin v.t. professorina fyysillis-matemaattisen osaston jäsen. Toiminta ei ollut minulle millään tavoin vastenmielistä, mutta en kuitenkaan voinut enää oikealla työilolla ja harrastuksella antautua siihen. Olin jo liian kauan — kymmenen vuotta — toiminut vastuunalaisissa hallinnollisissa tehtävissä.

Yliopistopiireissä oli minulle kylläkin viittailtu, että joutuisin sijaiskanslerin paikalle, ja myöskin v.t. kansleri Langhoff oli keskustelussa kanssani kosketellut asiaa, mutta ei ollut olemassa mitään aihetta henkilövaihdokseen tällä luottamuspaikalla. Th. Rein nautti yliopiston, niin opettajakunnan kuin nuorison jakamatonta kunnioitusta ja täyttä luottamusta, ja hänen oma mielenkiintonsa tähän toimintaan ei tiettävästi ollut vähentynyt. Syksyllä 1910 sai ajatus sijaiskanslerinvaihdosta varmemman muodon.

Käydessäni kerran Reinin luona syyskuun alussa hän ilmoitti minulle, että oli vakavasti aikonut jättää sijaiskanslerinpaikkansa, mutta tahtoi sitä ennen tietää, oliko minulla mitään sitä vastaan, että hän ehdottaisi minua seuraajakseen. Hän arveli, että olisin erikoisen sopiva siihen toimeen, ja luuli, että yliopistossa mieluimmin toivottaisiin minua siihen paikkaan. Syyt hänen luopumiseensa olivat lähinnä puhtaasti henkilökohtaista laatua: ikä, huono terveys ja se toivomus, ettei hänen tarvitsisi olla sidottu Helsinkiin. Mutta hän lausui myöskin sen ajatuksen, että nuorempi mies täysissä ruumiin- ja hengenvoimissa voisi täyttää paikan paremmin kuin hän, jos, kuten saattoi ajatella, vaikeita aikoja jälleen koituisi yliopistolle. Koska kuitenkin saattoi näyttää väärältä tai tulla väärin tulkituksi, jos hän juuri sellaisena ajankohtana halusi vyöryttää edesvastuutaakan toisen hartioille, tahtoi hän kuitenkin ensinnä neuvotella asiasta eräiden vanhempien yliopistonopettajien kanssa. Minä huomautin, että jos Rein todella tahtoi vetäytyä syrjään puheenaolevasta toimesta, minulla ei voinut olla mitään sitä vastaan, että hän ehdottaisi minua seuraajakseen. Ikäni ei antanut aihetta minun kieltäytyä julkisista tehtävistä, sitä vähemmän kyseessäolevassa tapauksessa, kun yliopistoja sen hallinto olivat minun harrastuksiani lähinnä.

Muutamia päiviä myöhemmin oli neuvottelu sijaiskanslerin sekä rehtorin ja dekaanusten välillä. Useimmat olivat kuitenkin sitä mieltä, että Reinin ei silloin pitänyt erota, koska siitä saattoi syntyä aavistamattomia selkkauksia. Tämä neuvo sai Reinin ilmeisesti epäröimään, mutta eroamisaikeestaan ei hän kuitenkaan ollut luopunut, mikä kävi selville hänen lausunnoistaan, kun me jonkun aikaa sen jälkeen sattumalta tapasimme toisemme.

Eräänä päivänä marraskuussa Rein ilmoitti minulle, että hän oli käynyt Langhoffin luona, joka oli ollut Helsingissä, ja että silloin myöskin kysymys sijaiskanslerin vaihdosta oli tullut puheeksi, sekä että Langhoff aikoi ehdottaa minua siihen toimeen, jos Rein päättäisi erota. Myöhemmin lienee Rein vielä kirjallisesti tiedustellut Langhoffilta, katsoiko tämä ajankohtaa sopivaksi vaihdokseen, mihin Langhoff oli vastannut myöntävästi, mutta lisännyt, että Reinistä itsestään täytyi riippua, tahtoiko hän erota. Keskustelujen kautta tunsin hyvin Langhoffin ajatuksen asiasta. Hänellä ei ollut mitään aihetta toivoa, että Rein vetäytyisi syrjään, mutta hän katsoi yliopiston vuoksi viisaimmaksi, että tämä, jollei kuitenkaan aikonut pitempää aikaa pysyä paikallaan, eroaisi niin kauan kuin Langhoff vielä oli v.t. kanslerina ja hänen vallassaan oli ehdottaa keisarille ja saada hyväksytyksi se seuraajaehdokas, joka olisi yliopistolle sopivin. Langhoff arveli silloin, ettei se mahdollisuus enää kauan olisi tarjona, koska hän katsoi eronsa olevan odotettavissa verrattain pian.

Langhoff oli kuitenkin esittelyssä marraskuun 18 päivänä maininnut keisarille, että Rein mahdollisesti eroaisi terveydellisten syiden takia, ja kysynyt, tokko H. Majesteettinsa siinä tapauksessa suostuisi nimittämään sen ehdokkaan, jonka hän, Langhoff, aikoi esittää, sekä samalla maininnut minun nimeni. Keisari antoi suostumuksensa siihen. "Jos", kirjoitti Langhoff, "valtioneuvos Rein nyt eroaa, on minulla H. M:nsa lupaus, mutta kuinka myöhemmin käy, jos kysymys lykkäytyy pitkäksi aikaa, ei tietysti kukaan meistä voi tietää". Hän oli muuten velvoittanut sekä Reinin että minut pitämään kysymyksen ankarasti salassa välttääkseen vierasta asiaanpuuttumista, lähinnä kenraalikuvenöörin ja Stolypinin taholta.

Joulukuun puolivälissä Rein kävi minun luonani ja ilmoitti, että hän viikkoa aikaisemmin oli pyytänyt eroa "heikontuneen terveyden" takia ja koska oli pitänyt ajankohtaa sopivana sijaiskanslerinvaihdokseen, sekä ehdottanut minua seuraajakseen. Hän aikoi matkustaa maalle ja tahtoi sitä ennen ilmoittaa minulle asiasta. Ei kukaan muu kuin rehtori tietänyt, mitä hän oli tehnyt. 23 päivänä minä sain sähkösanomatiedon siitä, että minut oli nimitetty vakinaiseksi sijaiskansleriksi, ei v.t:ksi, kuten viime aikoina oli ollut tapana. Koska minulla ei ollut muuta virkaa, ei siihen ollut mitään estettä. Vakinaisella sijaiskanslerilla saattoi mahdollisesti olla vahvempi asema kenraalikuvernööriin nähden kuin virkaatekevällä.

Reinin ero tuli täydellisenä yllätyksenä. Yleensä oltiin yliopistopiireissä tyytyväisiä seuraajan valintaan, mutta tyytymättömiä ei kuitenkaan puuttunut. Nya Pressenissä oli kirjoitus, jonka ajatus oli yliopistopiireistä lähtöisin, ja siinä moitittiin sitä salaperäisyyttä, jolla asiaa oli ajettu, ja varsinkin sitä, että yliopistonopettajat eivät olleet saaneet siitä lausua mielipidettään. "Suomalainen Kansa" julkaisi jouluaattona otsakkeella "Ikävä joulu-uutinen" Th. Homénin kirjoituksen, jossa sanottiin, että Reinin ero oli selittämätön, ja edellytettiin vaihdolla olevan poliittinen tausta, käsitys, joka oli kokonaan tuulesta temmattu. Minun poliittinen kantani oli kaikissa pääkohdissa sama kuin Reinin, ja henkilövaihdoksella ei poliittisesti ollut muuta merkitystä kuin se, että tahdottiin antaa mahdollisimmat inhimilliset takeet siitä, että yliopiston puolelta siihen asti noudatettu puolustuspolitiikka tulisi kauemmin jatkumaan. Myöskin eräässä suomettarelaisessa maaseutulehdessä — muistaakseni Uudessa Aurassa, jota silloin toimitti Rantakari — oli kiivas kirjoitus, joka oli tähdätty suorastaan uutta sijaiskansleria vastaan. "Sellaisia ihmeitä", kirjoitti Langhoff ensinmainittujen lausuntojen johdosta, "että kaikki olisivat tyytyväisiä, sattuu nykyään harvoin. Taito on siinä, että sitten toiminnallaan saa tyytymättömätkin käsittämään erehdyksensä."

Tammikuun alussa kävin pakollisella tervehdyskäynnilläni kenraalikuvernööri Seynin luona. Hän teki muutamia yliopistoa koskevia kysymyksiä, oli äitelän kohtelias eikä mitenkään näyttänyt, että olisi tuntenut tulleensa syrjäytetyksi asiaa ratkaistaessa.

Konsistorin avajaiskokoukseen tammikuussa saavuimme sekä Rein että minä. Rein sanoi jäähyväiset konsistorille ja lausui muutamia ystävällisiä tervehdyssanoja minulle. Hän huomautti, että oli ilman minkäänlaista painostusta pyytänyt eroa, joten asia selveni niille, jotka olivat tahtoneet hänen erossaan nähdä ulkoapäin tullutta vaikutusta. Minä vastasin tervehdykseen ja pidin lyhyen puheen konsistorille. Muutamia päiviä myöhemmin pidettiin päivälliset Reinille, jolloin hän puheessaan uudelleen tehosti eronsa henkilökohtaisia syitä.

Syytöksiä professoreja vastaan poliittisesta esiintymisestä kevätlukukaudella 1911.

Kevätlukukausi 1911 kului yliopistossa rauhallisesti ja ilman häiriöitä. Vanhan keppihevosensa, yliopistonopettajien vahingollisen poliittisen toiminnan, toi kenraalikuvernööri kuitenkin uudelleen näyttämölle. Huhtikuun alussa Langhoff lähetti minulle Seynin kirjoittaman salaisen kirjelmän, jossa luetellaan muutamia professoreja, "jotka osaaottamalla mielenosoituksellisiin kohtauksiin ja hallituksen toimenpiteitä vastaan suunnattuun agitatsionitoimintaan ovat useamman kerran kiinnittäneet huomiota itseensä". Kirjelmässä mainitut professorit olivat: E.N. Setälä, joka oli esiintynyt Viipurin nuorsuomalaisessa puoluekokouksessa, E. Estlander, joka oli "puhunut yllyttävässä hengessä" Porvoon kunnalliskokouksessa, ja E.A. Homén, joka oli ottanut osaa mielenosoitukselliseen kunnianosoitukseen R. Sieversille sen johdosta, että hänet oli erotettu lääkintähallituksen ylitirehtöörintoimesta. [Minäkin olin vanhana ystävänä käynyt Sieversin luona, ja siitäkin tahdottiin tehdä numero.] "Sellainen toiminta K.A. Yliopiston professorien puolelta", lausuttiin kirjelmässä, "jotka ovat tehneet itsensä syypäiksi sellaiseen mielenosoituksellisesti hallitusvihamieliseen esiintymiseen, minkä ohessa he epäilemättä ovat käyttäneet arvovaltaansa professoreina vaikuttaakseen mieliin, on perin sopimatonta eikä ollenkaan sen vaatimuksen mukaista, että maassa tulee ylläpitää valtiollista järjestystä ja yleistä rauhaa". Kenraalikuvernööri pyysi kansleria vaikuttamaan siihen suuntaan, että yliopiston professorit vastedes eivät tekisi itseänsä syypäiksi sellaiseen "hallitusvihamieliseen" esiintymiseen kuin kerrotut tapaukset osoittavat, sekä että he, ottaen huomioon mitä virkavelvollisuus ja korrektisuus vaativat, pidättyisivät poliittisista mielenosoituksista ja agitatsionista. Langhoff ei tahtonut vaatia mitään selityksiä kyseessäolevilta professoreilta, vaan pyysi minulta vain selvitystä heidän valituksenalaisesta esiintymisestään. "Ei ainoastaan Seynin kirje", kirjoitti Langhoff yksityisesti, "ole syynä siihen, että minä kirjoitan sinulle, vaan täälläkin aletaan jo vaatia jotakin tehtäväksi sitä vastaan, että yliopiston professorit esiintyvät, niinkuin sanotaan, poliittisina agitaattoreina. Minä olen asiasta jo ollut virallisessa kirjevaihdossa täkäläisten viranomaisten kanssa." Muutamia päiviä myöhemmin lähetettiin minun virallinen vastaukseni, jossa selvitettiin ne erityiset tapaukset, joihin oli vedottu. Mitä Setälään tulee, oli hän mainitussa kokouksessa selostanut kysymystä valtakunnallisesta lainsäädännöstä eikä ollut lausunut mitään enemmän rangaistavaa kuin se oli, mikä sisältyi valtiopäivien päätökseen asiassa, nimittäin että Suomen kansan täytyi kaikin laillisin keinoin asettua vastustamaan sitä oikeudenloukkausta, joka valtakunnalliseen lainsäädäntöön sisältyi. Ei myöskään Estlanderin esiintyminen ollut ollut mitenkään moitittavaa ja vielä vähemmin Homénin, hän kun ainoastaan oli lääketieteellisten ystävien puolesta ilmaissut myötätuntonsa arvossapidetylle virkatoverille ja lausunut valittelunsa sen johdosta, että hänen oli pakko erota toimesta, johon hän oli erittäin hyvin sopinut. Minä torjuin myöskin kirjelmässä syytöksen siitä, että yliopiston opettajat käyttäisivät arvovaltaista asemaansa agitatsioniin.

Huhtikuun 25 päiväksi olimme rehtori, professori Heikel, ja minä virallisesti kutsutut Langhoffin luokse Pietariin neuvottelemaan hänen kanssaan samasta asiasta. Mitään uutta meillä ei ollut esitettävänä, mutta Langhoffin tarkoitus käyntiin nähden oli se, että hän saattoi ilmoittaa asianomaisille ja mahdollisesti H. Majesteetilleen neuvotelleensa virallisesti asiasta sijaiskanslerin ja rehtorin kanssa. "Se tekee paremman vaikutuksen", kirjoitti hän, "ja se on tarpeen kyseessäolevassa asiassa. Me emme anna peloittaa itseämme, mutta vähän suurempi varovaisuus erinäisten henkilöiden puolelta heidän esiintymisessään ei haittaisi." Mitään enempiä seurauksia ei kenraalikuvernöörin toimenpiteestä ollut. Ei myöskään hänen aloitteestaan tehdystä kanteesta professori Setälää vastaan hänen puheensa johdosta mainitussa kokouksessa ollut mitään seurauksia.

Eräs sekaantuminen rehtorinnimitykseen 1911.

Toukokuun i päivänä 1911 oli konsistorissa rehtorinvaali I. Heikelin jälkeen, joka oli pyytänyt, ettei häntä uudelleen valittaisi. A. Donner sai 31 ääntä, Elfving ja Ruin kumpikin 28. Arpa ratkaisi asian edellisen hyväksi. Elfving pyysi, että häntä ei asetettaisi ehdolle, mutta konsistori ei ottanut sitä huomioon, vaan piti riittävänä, että Elfvingin pyyntö ja ne syyt, joihin hän oli vedonnut, merkittäisiin pöytäkirjaan. Elfving sanoi kuitenkin minulle ehdottomasti toivovansa, että, vaikka hänet oli asetettu toiselle ehdokassijalle, häntä ei ehdotettaisi vararehtoriksi, mikä sai minut kanslerinvirastolle ehdottamaan Ruinia tähän toimeen.

Sitä ennen, toukokuun 16 päivänä, sain Langhoffilta kirjeen, jossa hän pyysi minua jouduttamaan ehdotuksen lähettämistä ja ilmoitti minulle seuraavaa: "Tahdon ilmaista sinulle, että mahtavia voimia on pantu liikkeelle, jotta Donner saataisiin syrjäytetyksi ja Elfving rehtoriksi. Anna minun myöskin muutamalla sanalla tietää, voiko mitään muistutuksia syystä tehdä Donneria vastaan radikaalisesta kannasta, luultavasti poliittisissa kysymyksissä." Minä ilmoitin vastauskirjeessäni, että Donneria ei mitenkään, edes routavuosina, voinut syyttää radikaalisesta kannasta. Joko oli hänet sekoitettu O. Donner-vainajaan, vaikka tätäkään ei syystä oltu voitu leimata radikaaliseksi, tahi myöskin oli vain tahdottu aikaansaada selkkausta yliopiston kanssa koettamalla tehdä uskottavaksi, että rehtorinvaalissa poliittiset näkökannat muka olivat ratkaisevia. Sikäli kuin Langhoff myöhemmin minulle ilmoitti, oli itse Venäjän valtakunnan pääministeri, Stolypin, sekaantunut asiaan, mutta sysäys oli luonnollisesti lähtöisin täältä, nimittäin kenraalikuvernööristä.

Kun ehdotukseni oli saapunut perille, kirjoitti Langhoff toukokuun 22 päivänä: "Luonnollisesti yhdyn sinun esitykseesi, mutta tahdon vain mainita, että minulla on ollut kovia otteluita kestettävänä, ja selitin, että jollei minulle anneta täyttä vapautta toimia vakaumukseni mukaan, niin jätän kaiken sikseen, sillä minun on mahdoton pysyä paikallani, jos luottamus minun ja konsistorin välillä särkyy, sitä enemmän, kun minä täydellisesti luotan siihen. Sanalla sanoen, toivon, ettei enää sekaannuta yliopiston asioihin." Donnerin nimitys rehtoriksi ja Ruinin vararehtoriksi tapahtui muutamia päiviä myöhemmin.

Tämä omituinen sekaantuminen oli hämäräperäinen asia, jota ei koskaan ole selvitetty. Asiaa koskeva kirje Stolypinilta Langhoffille on tosin kanslerin arkistossa, mutta siitä saa sangen vähän selvitystä asiaan. Siinä lausutaan, että olisi toivottavaa, että rehtorinviran hoitaminen annettaisiin henkilölle, "jonka esiintyminen sekä oppineita että yliopiston henkilökuntaa kohtaan olisi hillittyä". Mikäli Stolypin kenraalikuvernööriltä oli saanut tietää, olisi Elfving tässä suhteessa ollut asetettava Donnerin edelle, joka oli "tunnettu äärimmäisyysmielipiteistään". Elfvingillä itsellään ei ollut aavistusta hänelle osoitetun hyväntahtoisuuden syystä, ja se mahtava kannatus, mikä hänen osakseen oli tullut, oli tehnyt häneen varsin epämiellyttävän vaikutuksen. Joka tapauksessa oli sekaantuminen nähtävästi suunnattu enemmän Donneria vastaan kuin Elfvingin puolesta ja mahdollisesti alkuunpantu enemmän henkilökohtaisessa kuin poliittisessa tarkoituksessa.

Osakunnat ja luotsikysymys 1912.

Maaliskuun 26 päivänä 1912 ilmoitti minulle Satakuntalaisen osakunnan inspehtori, professori Mikkola, että Vaasalaiselta osakunnalta oli saapunut pöytäkirjanote, jonka mukaan osakunta oli päättänyt määrätä pienehkön summan varoistaan luotsilaitoksen venäläistyttämisen johdosta eronneitten luotsien avustukseen sekä koota lisää varoja tähän tarkoitukseen, ja lisäksi julkaista kotiseudun sanomalehdissä myötätunnonilmaisun heille osakunnan nimessä, jonka ohella muita osakuntia pyydettäisiin yhtymään tähän päätökseen. Mikkola piti päätöstä arveluttavana eikä tahtonut sallia kysymyksen käsittelemistä osakunnassaan. Minä neuvottelin viipymättä asiasta rehtorin kanssa ja päätettiin, että inspehtorikollegio kutsuttaisiin kokoon kysymystä harkitsemaan. Vaasalaisen osakunnan myötätunnonilmaisu oli kuitenkin jo ehditty julkaista Vaasan sanomalehdissä ja otettiin niistä pääkaupungin lehtiin. Asian niin ollen kiiruhdin antamaan asiasta yksityisen tiedon v.t. kanslerille. Itse teossahan ei ollut kysymys mistään valtakunnalle tärkeästä asiasta, mutta asianomaisille se oli arka kohta, ja saattoi pitää varmana, että kenraalikuvernööri käyttäisi sitä aseena osakuntia ja yliopistoa vastaan.

Inspehtorikollegio kokoontui maaliskuun 28 päivänä, ja kysymyksen selosti rehtori Donner, joka lausui mielipiteenään, että mainitunlainen asia ei kuulunut osakunnalle sellaisenaan ja että, sen arkaluontoisuuden vuoksi, muiden osakuntien ei pitäisi yhtyä Vaasalaisen osakunnan päätökseen. Mielipiteet inspehtorikollegiossa olivat tosin jonkun verran erilaisia siihen nähden, oliko osakuntain tarkoituksen mukaista ottaa käsiteltäväksi senlaatuisia kysymyksiä, mutta verrattain yksimielisesti arveltiin, ettei ollut suotuisaa, että osakunnat päättivät lausua julkisia myötätunnonilmaisuja. Tuloksena oli, ettei mikään muu osakunta yhtynyt Vaasalaisen osakunnan päätökseen myötätunnonilmaisuun nähden.

Kenraalikuvernööri, joka mainitussa osakunnanpäätöksessä näki uuden todistuksen siitä hallitusvihamielisestä poliittisesta toiminnasta, jota yliopistossa harjoitettiin, oli ilmoittanut asiasta kanslerille. Tämä pyysi tarkkoja tietoja asiasta sekä ilmoitusta siitä, mitä yliopistoviranomaiset asiassa olivat tehneet. Minä lähetin kirjelmän rehtorille, joka käsikirjeessä antoi pyydetyt tiedot. Osakunta oli hyväksynyt myötätunnonilmaisun, eikä inspehtori, professori Engström, katsoen niihin vaikuttimiin, jotka olivat päätöksen aiheuttaneet, ollut tahtonut käyttää oikeuttaan puuttua asiaan. Edelleen ilmoitti rehtori inspehtorikollegion kokouksesta sekä että muut osakunnat eivät olleet ryhtyneet vastaavaan toimenpiteeseen. Vihdoin huomautti rehtori, "että vaikka Vaasalaisen osakunnan lausunnossa on muutamia jonkun verran huonosti valittuja lauseita, sen lähinnä täytyy katsoa syntyneen jaloista vaikuttimista ja myötätunnosta niitä luotseja kohtaan, jotka luotsilaitoksen muuttuneen aseman vuoksi eivät ole voineet jäädä sen palvelukseen".

Asia oli sitä ymmärrettävämpi, kun Vaasalaiseen osakuntaan enimmäkseen kuului pohjalaisten rannikkopitäjäin nuorisoa. Minä lähetin rehtorin kirjelmän sekä omani, jossa tein selkoa osakuntain tehtävästä ja huomautin, että niiden ulospäin suunnattu toiminta inhimillisessä, siveellisessä ja tieteellisessä tarkoituksessa, vaikka se olikin niiden varsinaisen tehtävän ulkopuolella, oli omiansa vaikuttamaan kasvattavasti ja jalostavasti kansalaisiin. Osakuntain toimintavaltuudella täytyi kuitenkin olla rajansa, ja sen määräisivät sopivaisuussyyt, koska ei olisi hyvän järjestyksen mukaista, että nämä nuorisoyhdistykset julkisesti ryhtyisivät arvostelemaan kaikenlaisia yhteiskunnallisia kysymyksiä, varsinkaan poliittista laatua olevia. Epäilemättä oli Vaasalainen osakunta myötätunnonilmaisullaan ylittänyt tämän rajan. Mutta oli luonnollista, että nuorison itsensä usein oli vaikea asettaa sitä rajaa toimintavaltuudelleen, kun se tunsi hyvien ja kauniiden vaikuttimien ohjaavan toimintaansa. Sellaista tapausta ei olisi pidettävä mielenosoitushalun ilmauksena, vaan haluna osoittaa myötätuntoa uhrautuvalle ja epäitsekkäälle teolle. Säännöstimenä ehkäisemässä osakuntia menemästä toimivaltaansa ulommaksi oli se määräys, jonka mukaan inspehtorilla oli oikeus puuttua asiaan ja lausua vetonsa. Kyseessäolevassa tapauksessa ei inspehtori ollut käyttänyt tätä oikeuttansa. "Se seikka", lausuin kirjelmässä, "että muut osakunnat, vaikka ovat asiasta samaa mieltä, eivät ole yhtyneet Vaasalaisen osakunnan päätökseen, ilmituo teon harkitsemattomuuden paljon vakuuttavammalla tavalla esille kuin mikä rangaistustoimenpide tahansa".

Toukokuun alussa saapui kanslerilta luottamuksellinen kirjelmä, jossa lausutaan, että Vaasalainen osakunta oli ryhtynyt arvostelemaan asiaa, joka ei sille kuulunut, ja siten tuottanut yliopistolle ikävyyksiä, jotka olisivat voineet häiritsevästi vaikuttaa akateemisen elämän rauhalliseen kulkuun. Koska inspehtori, professori Engström, ei ollut käyttänyt oikeuttansa estää asian käsittelyä, katsoi kansleri olevan syytä antaa hänelle muistutuksen ja jätti minun toimekseni ilmoittaa siitä hänelle. Tehtävä suoritettiin, luonnollisesti kaikessa ystävyydessä. Asia oli sillä lopetettu.

* * * * *

Olen ottanut tämän itsessään mitättömän tapahtuman muistelmiini, koska se valaisee niiden selkkausten laatua, joita tähän aikaan sattui ja joilla nyt oli paljon laimeampi luonne kuin aikaisempina routavuosina, mikä johtui siitä, että yliopistolla oli kansleri, joka poliittisesti ei ollut samaa mieltä kuin kenraalikuvernööri eikä antanut tämän vaikuttaa itseensä. Että yliopisto nyt enemmän kuin aikaisemmin sai olla rauhassa kenraalikuvernöörin kyselyiltä ja syytöksiltä, johtui, kuten Langhoff on minulle ilmoittanut, myöskin siitä, että Kokovtseff, joka 1911 tuli Stolypinin jälkeen pääministeriksi, oli kehoittanut Seyniä välttämään sekautumista yliopiston asioihin. Sellaista tapahtui kuitenkin silloin tällöin, ja tavallisesti pyydettiin selityksiä sanomalehdissä olleiden uutisten ja tiedonantojen johdosta. Niinpä esim. koetti kenraalikuvernööri helmikuussa 1912 tehdä numeron siitä, että Eug. Schaumanin muotokuva oli lahjoitettu uusmaalaiselle osakunnalle. Hän sanoi tämän olevan "vähintäänkin rikoksen ylistämistä". Myöskin muutamat muut yliopistolliset korporatsionit tahtoi kenraalikuvernööri saattaa rangaistukseen, niiden ensimmäisille "Krestyn-vangeille" toimeenpanemien kunnianosoitusten vuoksi. Kaikki sellainen aiheutti luonnollisesti pitkiä kirjevaihtoja ja myöskin jonkun merkityksettömän toimenpiteen, mutta asiallisesti ei kenraalikuvernööri mitään voittanut.

Aleksanterinpatsaan paljastaminen Moskovassa 1912 ja
Romanov-juhlallisuudet Pietarissa 1913.

Eräänlainen johdanto Romanov-juhlallisuuksiin oli Aleksanteri III:n suuren muistopatsaan juhlallinen paljastaminen Moskovassa keisarillisten läsnäollessa toukokuun puolivälissä (v.l.) 1912. Langhoff ilmoitti huhtikuun lopulla, että Suomestakin tulisi siellä olemaan edustajia, niinkuin Aleksanteri II:nkin patsasta paljastettaessa v. 1908. Hän otaksui, että yliopistoa edustaisi sekä kansleri että sijaiskansleri. Virallinen kutsu saapui minulle toukokuun 20 päivänä sekä tiedonanto, että paljastaminen oli lykätty kesäkuun 12 päivään u.l. Senaattia edustaisi sen varapuheenjohtaja ja kenraalikuvernööri valitsisi "neljän säädyn" edustajat. Lähetystön matkan ja Moskovassa-oleskelun kustannusten korvaamiseksi oli Suomen valtionvaroista myönnetty kokonaista 44,000 mk.

Kesäkuun 7 päivän iltana lähdettiin matkalle. Pietariin saavuttua kokoontuivat suomalaiset osanottajat asemalle saadakseen tarkempia tietoja matkasta. Lähetystöön kuuluivat Langhoff, kenraalikuvernöörin apulainen Lipskij, senaattori, kenraali Markoff, valtiosihteerinviraston kansliapäällikkö kenraali v. Minkwitz ja minä, sekä kenraalikuvernöörin valitsemat kansanedustajat: valtioneuvos F. v. Wahlberg (aatelissääty), rovasti A. Lönnroth (pappissääty), Tampereen pormestari Schreck (porvarissääty), ja maanviljelijä Ehnberg Perniöstä (talonpoikaissääty). Sen lisäksi tuli mukaan E. Gråsten valtiosihteerinvirastosta. Lähtö Pietarista tapahtui 8 päivän iltana, jolloin meille oli varattu erityinen ensi luokan vaunu. Muutamia naisia, rouva ja neiti Langhoff sekä rouva Lönnroth, oli matkalla mukana. Seuraavana aamuna saavuimme Moskovaan. Langhoff, v. Minkwitz, Gråsten ja minä asuimme tutussa, kaupungin keskuksessa olevassa hotellissa "Slavjanski bazarissa", kun taas muut asuivat eräässä toisessa hotellissa, mikä meille oli mieluista, koska Lipskij oli omaksunut eräänlaisen isäntäoikeuden suomalaisiin lähetystön jäseniin nähden. Teimme muutamia velvollisuusvierailuja ja tutkimme tuota mielenkiintoista kaupunkia, joka minulle oli aivan uusi tuttavuus, lähinnä Kremliä sekä joitakin kirkkoja ja museoita. Kesäkuun 11 päivänä saapui keisari. Sadointuhansin oli ihmisiä liikkeellä. Kadut, joita pitkin majesteettien piti tulla asemalta Kremliin, olivat sotilasten sulkemat. Koko kaupunki tuli siten jaetuksi kahteen osaan, joiden välinen yhteys oli katkaistu. Me emme voineet päästä hotelliimme muutamaan tuntiin ja haimme itsellemme paikan eräästä ravintolasta, josta saatoimme hyvin nähdä keisarillisen kulkueen ja komeuden.

Seuraavana päivänä oli vastaanotto Kremlin linnan Andreas-salissa. H. Majesteettinsa ja keisarillinen perhe kulki kahteen riviin asetettujen edustajien välitse, joiden lukumäärä kai nousi lähemmä tuhanteen. Venäläiset talonpojat oli asetettu viereiseen saliin, mutta suomalainen "talonpoika" oli meidän kanssamme. Kullalla kirjaillut univormut, kunniamerkit ja korut kimaltelivat. Meidän lähimmät naapurimme rivissä olivat toisten autonomisten "rajamaiden", nimittäin Khivan ja Bukharan edustajat. Heillä oli värikkäät, kirjaillut itämaiset puvut. Keisari näytti kalpealta ja kuihtuneelta. Hän talutti leskikeisarinnaa, joka ohikulkiessaan katsoi pitkään suomalaista lähetystöä, jonka hän ilmeisesti tunsi, ehkä Suomen kaartin univormusta, joka Wahlbergilla oli yllään. Lukuisien ylempien sotilashenkilöiden joukossa, jotka olivat mukana tällä kiertokäynnillä, näkyi myöskin kenraali Mannerheimin helposti tunnettava hahmo.

Keskiviikkona kesäkuun 13 päivänä vihittiin lähelle joen äyrästä suomalaiselle graniittiperustukselle pystytetty jättiläiskokoinen muistopatsas, joka vaikutti imperaattorimaiselta ja kankealta. Täälläkin oli lähetystöillä määrätyt paikkansa. Meidän keskiaasialaiset ystävämme olivat taaskin läheisyydessämme, ja aloimme jo tuntea olevamme melkein tuttuja, vaikka keskustelu meidän väliltämme enimmäkseen rajoittui kumarruksiin ja hymyilyihin. Menot olivat pääasiassa kirkollista laatua, mutta ne päättyivät paraatiin, jonka Venäjän eri rykmenttien edustajat toimeenpanivat. Illalla oli päivälliset Andreas-salissa. Keisarikin oli läsnä, mutta hänen paikkansa oli jossakin kaukana siitä osasta salia, missä me istuimme. Aterian jälkeen oli vapaata seurustelua huoneissa ja parvekkeilla, jolloin useimmat vieraat kokoontuivat isolle etelänpuoleiselle parvekkeelle, mistä on ihmeen ihana näköala yli kaupungin, jokilaakson ja eteläisten kukkuloiden. Siellä olivat läheltä nähtävinä Venäjän huomattavimmat kuuluisuudet hallinnolliselta ja sotilaalliselta alalta, m.m. Witte, silloiset ministerit ja duuman presidentti Rodsjanko. Minut esiteltiin kansanvalistusministeri Cassolle ja vaihdoin muutamia sanoja hänen kanssaan; hän oli hyvin kookas mies, jolla oli epämiellyttävä bessarabialainen ulkomuoto.

Vielä seuraavan päivän olimme Moskovassa ja saimme sen käyttää mielemme mukaan. Minkwitz, Gråsten ja minä teimme retken Varpusvuorelle, josta Moskova lukemattomine torneineen ja kupoleineen aukeaa silmäin eteen. Päivä oli säteilevän kaunis, niinkuin kaikki Moskovassa viettämämme päivät. Tältä kukkulalta Napoleon ensi kertaa katseli Venäjän valtakunnan sydäntä.

Kesäkuun 15 päivän iltana lähdimme paluumatkalle Pietariin samalla tavoin kuin olimme tulleetkin. Käynti oli monessa suhteessa ollut mielenkiintoinen, mutta minuun ei ollut tehnyt miellyttävää vaikutusta se prameus, loisto ja mahti, joka täällä oli ollut näkyvissä. Meidän pienen maamme kohtalo — se oli vain suupala suurelle slaavilaiselle valtakunnalle — painoi mieltäni enemmän kuin koskaan. Se orjamaisuus keisaria kohtaan, joka näinä päivinä tuli näkyviin, oli mitä suurimmassa määrin vastenmielistä. Hän ei ollut käynyt Moskovassa — toisessa pääkaupungissaan — sen jälkeen kuin siellä vuonna 1906 oli ollut levottomuuksia, rangaistukseksi kapinayrityksestä, niinkuin samottiin. Kaupungin isät rukoilivat H. Majesteettiansa, että hän suvaitsisi suoda anteeksi tämän suuren synnin ja antaa armonsa valon jälleen loistaa kaupungin yli. Eräässä kirkollisessa tilaisuudessa muuan papiston arvohenkilö kohdisti Hänen Majesteettiinsa armoa ja siunausta anovan rukouksen sellaisessa muodossa, kuin olisi ollut kysymys Jumalasta eikä ihmisestä.

Seuraavana iltana jatkui matka edelleen Pietarista. Minun osastoni sattui Lipskijn osaston viereen. Kohteliaisuus vaati, että minä, joka Moskovassa vain vähän olin seurustellut hänen kanssaan, menin häntä tervehtimään. Keskustelu liukui polttaviin venäläis-suomalaisiin poliittisiin kysymyksiin. Se nurinkurinen ja osaksi aivan typerä käsitys, mikä Lipskijllä eräistä kysymyksistä oli, sai minut lausumaan ajatukseni hyvin peittelemättä. Hän näytti m.m. luulevan, että suomalaiset olivat Venäjän vallankumouksen takana 1905—1906 ja että Mechelin kuului sen järjestäjiin, vedoten siihen, että Mechelin oli ollut Pariisissa, kun vallankumouksellinen kongressi siellä oli koolla. Lipskij näytti epäilevältä, kun minä jyrkästi torjuin tämän syytöksen. Keskustelun ulkonainen muoto oli kuitenkin levollinen ja kohtelias. Mitä Lipskij mielessään ajatteli, en tiedä, mutta minä iloitsin, kun etsimättä olin saanut tilaisuuden vapaasti lausua hänelle ajatukseni venäläisestä Suomen-politiikasta ja sen seuraamuksista.

Moskovan-matkalla oli minulla ollut tilaisuus pitkiin ja seikkaperäisiin keskusteluihin Langhoffin kanssa tilanteesta ja sen vaatimuksista, mitkä eivät suinkaan olleet rohkaisevia. Kysymys venäjänkielen määräämisestä Suomen viralliseksi kieleksi oli silloin päivän kysymys, ja oli tärkeätä saada ratkaisu lykätyksi. Minä olin sen vuoksi ehdottomasti sitä mieltä, että Langhoffin ei pitäisi jouduttaa eroansa, vaikka hänellä oli siihen ollut useita syitä, nyt viimeksi kenraalikuvernööri Seynin ehdotus kätyrinsä Ganskaun nimittämisestä senaattoriksi. Vanhasuomalaiselta taholta tulleesta pyynnöstä annoin matkalla Langhoffille huolellisesti laaditun promemorian venäjänkielen kysymyksestä.

* * * * *

Varsinaiset Romanov-juhlallisuudet olivat Pietarissa seuraavan vuoden maaliskuussa, 1913. Näihinkin oli H. Majesteettinsa valinnut minut yliopiston edustajaksi. Muut suomalaiset edustajat olivat kenraali Langhoff ja senaattori Markoff sekä tälläkin kertaa neljä "säätyjen edustajaa" (järjestelmällisesti vältettiin valtiopäiviä), nimittäin senaattori v. Boehm (aatelissääty), piispa Koskimies, senaattori Åkerman (porvarissääty) ja salmilainen talonpoika Kimajeff, silmäpuoli, venäjää puhuva, mitättömän näköinen olio, jotenkin sopimaton edustamaan Suomen talonpoikaissäätyä. Minä saavuin Pietariin maaliskuun 5 päivän aamuna ja asetuin asumaan hotelli Angleterre'iin, jossa muitakin suomalaisia edustajia asui. Samana päivänä kävimme kenraalikuvernööri Seynin luona, joka antoi meille lähempiä selityksiä juhlallisuuksista. Illalla oli Langhoffilla päivälliset suljetummalle ja läheisemmälle piirille.

Aamupäivällä 6 päivänä oli juhlajumalanpalvelus Kasanin-kirkossa, missä meillä oli verrattain edullinen paikka ja hyvin voimme katsella tuota enemmän tai vähemmän loistavaa seurakuntaa. Keisarilliset olivat läsnä, myöskin nuori perintöruhtinas Aleksei, jota hänen uskottu palvelijansa, kookas merisotilas, kantoi käsivarrellaan. 7:ntenä oli vastaanotto Talvipalatsissa, jolloin suomalaista lähetystöä johti Seyn. Määrätyssä järjestyksessä, painetun suunnitelman mukaan, kulkivat edustajat, joiden lukumäärä silläkin kertaa lienee noussut lähemmä tuhanteen, H. Majesteettinsa ohi, joka istui korokkeella, ja sitten leskikeisarinnan ohi. Hallitsevaa keisarinnaa ei näkynyt. Ohikulkiessa huudettiin lähetystöjen ja yksityisten edustajain nimet. Tehtiin mykkä kumarrus keisarille, joka väsynein katsein tarkasteli kulkuetta, ja suudeltiin keisarinnan hansikoitua kättä, jota hän piti ojennettuna. Sitä kesti pari tuntia, ja tuli oikein sääli vanhaa keisarinnaa. Ulosmennessä sai kukin kutsutuista tätä tilaisuutta varten säädetyn perinnöllisen Romanovien kunniamerkin, joka oli oksideerattua hopeata. Sen oli määrä aina olla muistona mahtavasta Romanovin suvusta ja mennä perintönä isältä pojalle! Illaksi oli järjestetty, juhlanäytännöt Marian- ja Aleksanterin-teattereissa. Minulla- oli piletti jälkimmäiseen, jossa esitettiin kaksi Venäjän historian aiheista näytelmää. Mieliala oli hyvin korkea, ja isänmaallinen, ainakin näennäisesti. Keisarihymni soitettiin kuusi kertaa, 9:ntenä oli suuret keisarilliset juhlapäivälliset Talvipalatsissa. Pöydät oli asetettu pitkiin riveihin erääseen isoon saliin. Suomalaiset edustajat, paitsi Langhoff ja Seyn, istuivat yhdessä, mutta Salmin talonpoikaa ei iloksemme ollut kutsuttu. Salin parvekkeella oli kutsutulla katsojayleisöllä paikkansa. Sen joukossa saattoi selvästi tuntea salapoliiseja, jotka tarkkaavasti tähystelivät päivällisyleisöä. Keisarilliset kulkivat salin läpi erääseen toiseen huoneeseen, jossa pienemmällä määrällä ylhäisimpiä vieraita oli paikkansa. Juhlallisuuksissa ei ollut mitään erikoisen mielenkiintoista, paitsi että siellä sai nähdä paljon prameutta ja monia Venäjän poliittisen maailman merkkihenkilöitä. Suomalaisen mielelle olivat vaikutelmat masentavia.

Pietarissa ollessani kävin entisten kenraalikuvernööriemme Boeckmannin ja Gerardin luona. Edellinen oli puhelias kuten ennenkin ja jutteli monisanaisesti Suomenpolitiikastaan, paheksuen jyrkästi Seynin hallitusta. Hän oli nähtävästi hyvin katkera tälle, joka oli aiheuttanut hänen eronsa. Gerard oli hiljainen ja hienotunteinen kuten aina, mutta oli verrattain pessimistinen tilanteeseen nähden. Hän oli hyvin huolissaan Langhoffin odotettavana olevasta erosta ja ennusti vaikeita aikoja myöskin yliopistolle. Oleskelu Suomessa oli hänellä rakkaassa muistissa.

Langhoffin kanssa oli jälleen paljon puhetta hänen erostaan. Hän oli jo ilmoittanut siitä keisarille ja oli nyt verrattain levoton saadakseen aikeensa toteutetuksi. Kaksi esittelyä hän aikoi vielä pitää, m.m. eduskuntaesityksen vuoksi, joka koski venäläisten tekemistä yhdenvertaisiksi Suomen alamaisten kanssa kunnallisiin ja elinkeino-oikeuksiin nähden, ja jonka tarkoituksena oli poistaa päivän polttavin ristiriita yhdenvertaisuuslakiin nähden. Seuraajastaan ei hänellä ollut vielä mitään tietoa.

Langhoffin ero 1913.

Kysymys Langhoffin erosta ministerivaltiosihteerin ja kanslerin viroista oli kauan päivän kysymyksenä, nimittäin syksystä 1911 kevääseen 1913, jolloin hän sai eronsa.

Kesällä 1911 kävin Langhoffin luona hänen huvilassaan Miniatossa Espoossa. Hän mainitsi silloin sen mahdollisuuden, että tulisi pian eroamaan, ja halusi kuulla minun mielipiteeni siitä. Esitin silloin kaikki ne syyt, jotka näyttivät olevan sitä vastaan, että hän jättäisi paikkansa. Me tapasimme jälleen toisemme syyskuun puolivälissä. Hän oli silloin astunut, niinkuin näytti, ratkaisevan askelen, josta hän antoi lähempiä tietoja. Venäjän hallitus oli ilmoittanut aikomuksensa liittää Venäjään kaksi Karjalan-kannaksen suomalaista rajapitäjää. Tästä aikomuksesta oli Langhoff pidetty kokonaan tietämättömänä. Tämä seikka sekä vaasalaisten hänelle osoittama avoin kirje samasta asiasta olivat aiheuttaneet sen, että hän oli päättänyt erota. Sitä ennen oli hän kuitenkin tahtonut koettaa vaikuttaa keisariin. Esittelyssä syyskuun 7 päivänä hän oli avoimesti sanonut tälle "niin paljon kuin ministerivaltiosihteeri yleensä voi hallitsijalle sanoa" ja m.m. sanasta sanaan erikoisella korostuksella lukenut H. Majesteettinsa hallitsijavakuutuksen. Keisari oli kuunnellut rauhallisesti ja suuttumatta, mutta oli sanonut, että valtakunnan etu vaati toimenpiteitä, jotka tulivat ristiriitaan Suomen lakien kanssa. Hän ei enää tuntenut olevansa lupaustensa sitoma, sitten kuin muutettu lainsäädäntöjärjestys oli hyväksytty Venäjällä. Valtakunnanneuvosto ja valtakunnanduuma olivat vastuunalaiset siitä. Langhoff pyysi silloin saada eronsa, perustellen pyyntöään sillä, ettei hänellä enää ollut vaikutusvaltaa Suomen asioihin ja että hänen senvuoksi oli mahdoton enää olla toimessaan. Keisari valitti Langhoffin aikomusta, mutta sanoi pitkän aikaa käsittäneensä, kuinka vaikea hänen asemansa oli, ja tahtoi senvuoksi suostua hänen eroonsa. Kuitenkin toivoi H. Majesteettinsa, että muodollinen ratkaisu lykättäisiin siksi, kunnes hän olisi löytänyt sopivan seuraajan. Langhoff suostui tähän. Hänen aikomuksensa oli matkustaa Krimille, keisarin oleskellessa siellä, valmiiksi kirjoitettuine eronpyyntöineen, joka silloin viipymättä allekirjoitettaisiin. Silloin olisi selvää, että häntä ei ollut erotettu epäsuosiosta, sillä sitä iloa ei Langhoff tahtonut suoda vihamiehilleen. Langhoff oli pyytänyt, että H. Majesteettinsa ei valitsisi hänen seuraajakseen ketään Suomen todellista vihamiestä; heidän piirinsä ulkopuoleltakin saattoi H. Majesteettinsa löytää uskollisia palvelijoita, jotka olisivat toimeen sopivia. Keisari oli sanonut olevansa samaa mieltä.

Syyskuun 18 päivän iltana 1911 saapui tieto Stolypinin murhasta, ja vähän sen jälkeen saatiin tietää, että Kokovtseff oli nimitetty pääministeriksi. Tämä muutos antoi toiveita olojen paranemisesta lähinnä siten, että se mahdollisesti aiheuttaisi Seynin eron. Stolypin oli ollut tämän mahtavin tuki. Se ajatus, ettei Langhoffin, jonka suhteet Kokovtseffiin olivat hyvät, nyt ei pitäisi erota, oli lähellä. Minä kävin Hermansonin luona puhuakseni hänen kanssaan asiasta. Olimme yksimielisiä siitä, että jos lykkäys vielä olisi mahdollinen, Langhoffin pitäisi käyttää sitä hyväkseen, mistä minä viipymättä kirjoitin hänelle.

Vastauskirjeessään Langhoff ilmoitti, että hän oli käynyt Kokovtseffin luona. Mitään varmaa tämän politiikan tulevasta suunnasta ei hän vielä voinut ilmoittaa, "mutta", kirjoitti hän, "yhden asian tiedämme varmasti, nimittäin sen, että Kokovtseff yleensä, jollei puhtaasta myötätunnosta, niin ehkäpä siksi, että pitää sitä viisaana, ei ole osoittanut nurjuutta meitä kohtaan, vaan pikemmin aivan päinvastoin, ja minun suhteeni häneen ovat aina olleet mitä parhaat. Siksi on aivan luonnollista, että minulle olisi paljon miellyttävämpää olla tekemisissä hänen kuin hänen edeltäjänsä kanssa." Langhoff oli ilmoittanut Kokovtseffille eronpyynnöstään, josta tämä oli hyvin hämmästynyt ja sanonut, että hän tahtoi käyttää kaiken suostuttelukykynsä saadakseen Langhoffin jäämään paikallensa. Tämä oli luvannut olla tekemättä mitään, joka voisi jouduttaa ratkaisua. "Toisin", kirjoitti hän, "eivät asiat voi päättyä, kuin että minun läheisessä tulevaisuudessa täytyy erota, sillä minun on mahdoton kauemmin olla yhteistyössä maan nykyisen korkeimman hallitusmiehen kanssa". Muutamia päiviä myöhemmin Langhoff ilmoitti suullisesti, että hänellä oli ollut toinen keskustelu uuden pääministerin kanssa, jolloin tämä uudelleen oli lausunut toivomuksenaan, että Langhoff jäisi paikalleen. Kokovtseff oli luvannut itse ottaa asian puheeksi keisarin kanssa, kun piakkoin kävisi hänen luonaan Krimillä. Minustakin näytti siltä, että lykkäyksellä voisi olla suuri merkitys, sillä kaikesta mitä Kokovtseff oli sanonut Langhoffille, voi tehdä sen johtopäätöksen, että hän toivoi Suomen kysymyksen rauhallista ratkaisua, vaikka hänen toistaiseksi täytyikin ottaa huomioon kansalliskiihkoisten vaatimukset. Viipurin läänin pitäjäin erottamisesta oli Kokovtseff selittänyt, että menisi pitkä aika, useita vuosia, ennenkuin se kysymys voisi tulla selvitetyksi. Asevelvollisuuskysymyksen sovinnollinen ratkaisu piti, Kokovtseffin mukaan, saada aikaan. Eduskunnan, arveli hän, pitäisi suostua sotilasveroon. Pitäisihän olla suuri helpotus maalle, että se voi ostaa itsensä vapaaksi sotilastaakasta. Minä pyysin Langhoffia ylläpitämään Kokovtseffissa sitä ajatusta, että sovinnollinen ratkaisu välttämättömin myönnytyksin Suomen puolelta ei olisi mahdoton, jos vain laillista järjestystä noudatettiin.

[Lokakuun 3 päivänä olin saanut ministerivaltiosihteerin apulaiselta, kenraali v. Etteriltä kirjeen, joka m.m. sisälsi seuraavaa: "Tilanne on yhä edelleen epävarma, epäselvä ja synkkä, mutta luullaan kuitenkin, että tulevaisuus vähän valkenee. Äkkikäännettä ei voida odottaa, mutta asteittainen suunnanmuutos on mahdollinen.

"On kärsivällisesti seurattava tapausten kulkua. — — — Mutta sitä ikävämpää on, että Langhoffilla oli ratkaiseva keskustelunsa viikkoa liian aikaisin. Silloin hänen tekonsa oli täysin ymmärrettävä, mutta nyt olisi hänen eronsa hyvin ikävä. Toivokaamme, että asia vielä voidaan järjestää, ja siinä tapauksessa on hänen tekonsa hänelle eduksi. — — — Minä tein parhaani rohkaistakseni häntä, mutta olen varma, että Herra Sijaiskansleri onnistuu siinä paljon paremmin kuin minä, jos Herrat tapaavat toisensa.">[

Lokakuun lopulla Kokovtseff palasi Krimiltä. Keisari oli itse alkanut puhua hänen kanssaan Langhoffista, ja lausunut sen toivomuksen, että hän jäisi paikalleen. Keisari oli, kuten Langhoff kirjeessä minulle ilmoitti, "tahallaan kehoittanut minua odottamaan, kun pyysin eroa, ajatellen, että minä mahdollisesti vielä tuumisin asiaa, sekä sanonut täysin ymmärtävänsä vaikean asemani, kun minulle venäläiseltä taholta asetetaan vaatimuksia ja suomalaiselta taholta aivan päinvastaisia, mutta olevansa hyvin tyytyväinen, jos minä vielä voisin pysyä esittelijänpaikallani". Langhoff päätti, ettei hän "itsepäisesti vaatisi" eroansa, varsinkin kun se kysymys, joka lähinnä oli aiheuttanut hänen eronpyyntönsä (Viipurin läänin pitäjien erottaminen), nähtävästi pitemmäksi ajaksi oli joutunut syrjään.

Erokysymys sai nyt levätä jonkun aikaa. Mutta toukokuussa seuraavana vuonna (1912) Langhoff kirjoitti minulle: "Tahdon ilmaista sinulle, että katson nyt aivan mahdottomaksi jäädä paikalleni, ja olen myöskin valmistanut Kokovtseffia siihen. Hän koetti tosin taivutella minua ja sanoi, että minä suomalaisena isänmaanystävänä tulisin katumaan, kun saan nähdä eroni seuraukset. Minä pysyn kuitenkin päätöksessäni, sillä juuri suomalaisena isänmaanystävänä en voi kauemmin alistua näkemään, kuinka kaikki vähitellen revitään, ja kaikkein vähimmän tahdon itse millään tavalla olla mukana siinä. Ehdotusta Venäjän kielen voimaansaattamisesta en voi kannattaa ja olen sen jo sanonut. — — — Yliopiston puolesta olen hyvin pahoillani, jos se, niinkuin minun täytyy otaksua, joutuu asiasta kärsimään, mutta on niin monta muuta syytä, jotka tekevät jäämiseni mahdottomaksi, että en enää voi yliopiston vuoksi uhrautua." Sitä seuraavana aikana — me tapasimme toisemme m.m. Moskovan-käynnin aikana kesäkuussa — pohdimme erokysymystä keskusteluissamme joka puolelta. Kokovtseff oli luvannut lykätä lausunnon antamisen niistä kysymyksistä, joiden voimaansaattamisessa Langhoff ei tahtonut olla mukana, minkä kautta voitettaisiin aikaa. Langhoff päätti odottaa syksyyn.

Moskovasta palattuamme herätti E. Schybergson minussa sen ajatuksen, että olisi mahdollista saada kenraali Mannerheim Langhoffin seuraajaksi. Hän oli keisarin seurueeseen kuuluva kenraali, mikä osoitti, että H. Majesteettinsa oli kiintynyt häneen, ja sen lisäksihän nautti kunnioitusta Venäjän korkeammissa piireissä ja hänellä oli monta henkilökohtaista edellytystä puheenaolevaan toimeen. Minä ilmaisin ajatukseni Langhoffille, joka sanoi tuumineensa samaa asiaa, ja lupasi tilaisuuden tullen puhua Mannerheimin kanssa. Tehtiinkö mitään muuta asian hyväksi, en tullut tietämään.

Lokakuussa Langhoff ilmoitti minulle, että mitä tuli niihin Suomea koskeviin lakiehdotuksiin, joita ministerineuvoston tuli käsitellä, oli sovittu sellaisesta menettelytavasta, jonka kautta niiden käsittely lykkäytyi, niin että Langhoffin eroa vielä voitiin vähän viivyttää. "Minä toivon", kirjoitti hän, "että yliopistonuoriso ymmärtää pysyä rauhallisena näinä vaikeina aikoina eikä sekaannu politiikkaan, sillä sanon sen suoraan, etten kanslerina tahdo joutua siihen asemaan, että minun täytyisi ryhtyä toimenpiteisiin opiskelevaa nuorisoa vastaan, ja jos sitä vaadittaisiin, eroaisin mieluummin heti ja jättäisin sen jollekin toiselle". Kuukautta myöhemmin hän kirjoitti: "Kaipaan sanomattomasti päästä tästä taakasta, mutta en katso voivani nyt heti pyytää eroa, mutta teen sen ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa, jota luultavasti ei kauan tarvitse odottaa. Minä en voi nyt juuri jättää yliopistoa oman onnensa nojaan, kun minulla on ollut kuumia otteluita kenraalikuvernöörin kanssa, m.m. yliopiston vuoksi, ja luulen saaneeni joksikin aikaa torjutuksi hyökkäykset sitä vastaan, kun jyrkästi selitin, että niin kauan kuin minulla on kunnia olla yliopiston korkeimpana johtomiehenä, en tule sallimaan mitään vierasta sekaantumista." Juuri näihin aikoihin oli kenraalikuvernööriltä tullut kyselyitä, jotka koskivat "Hämäläiset Nuoret" ja "Keskusteluseura" nimisiä ylioppilasyhdistyksiä sekä akateemista laulukuntaa ja uusmaalaista osakuntaa, niiden Krestyn-vangeille järjestämäin kunnianosoitusten vuoksi, joihin kyselyihin minä viipymättä olin vastannut.

Tammikuun lopulla 1913 Langhoff ilmoitti minulle kirjeessä, että hän kahden kuukauden kuluttua vihdoin saisi eronsa. "Minä olen", kirjoitti hän, "pyytänyt sitä H. Majesteetiltaan, koska en enää voi kestää tätä asiaintilaa, kun kaikki nyt näyttää käyvän niinkuin silloin arvelin, kun varoitin julkaisemasta asetusta valtakunnallisesta lainsäädännöstä. H. Majesteettinsa on suostunut siihen, ja minun pitäisi, kuten sanottu, jäädä paikalleni vain kahdeksi kuukaudeksi, jotta asianomaisilla olisi tilaisuutta ja aikaa valita minulle seuraaja. Toivon, että kaikki järjestyy niin, että sinä voit pysyä paikallasi, mikä olisi yliopiston vastaiselle olemassaololle aivan välttämätöntä." Myöhemmin ilmoitti Langhoff suullisesti lähempiä yksityisseikkoja käynnistään keisarin luona. Syyksi uudistettuun eronpyyntöönsä hän oli maininnut Viipurin. hovioikeuden jäsenten tuomion, sen politiikan tuloksena, jota hän, vaikka turhaan, oli koettanut vastustaa. Keisari oli taasen valittanut sitä, että Langhoff jättäisi paikkansa, mutta sanoi ymmärtävänsä hänen asemansa vaikeuden. Kun Langhoff ilmoitti Kokovtseffille, mitä oli tehnyt, oli tämä huolissaan tarttunut päähänsä. Hän tahtoi koettaa saada sopivan seuraajan ja tuntui silloin ajatelleen entistä Venäjän ministeriä Makaroffia.

Kuukautta myöhemmin Langhoff ilmoitti, että senaattori Markoffilla oli suurimmat toiveet tulla hänen seuraajaksensa. Sitä olisi, Langhoffin mielipiteen mukaan, vallitsevissa oloissa pidettävä parhaana ratkaisuna. "Minä olen", kirjoitti hän, "ottanut vastuulleni sensuuntaisen työskentelyn. Yliopiston itsenäisyyttä pitäisi Markoffin koettaa ylläpitää ja tehneekin hän niin, ja minä saan sitäpaitsi tilaisuuden puhua hänen kanssaan, ennenkuin matkustan täältä. Sinun tulee joka tapauksessa, yliopiston vuoksi, koettaa pysyä paikallasi. Markoffin kanssa on verrattain helppo tulla toimeen — — — missään tapauksessa ei hän itse toivo yliopistolle mitään pahaa." Saatuaan tietää Langhoffin odotettavana olevasta erosta pyysi konsistori lähetystön kautta, että minä hänelle esiintoisin sen toivomuksen, että hän pysyisi kanslerinvirassa vielä senkin jälkeen kuin hän oli jättänyt ministerivaltiosihteerintoimen. Kirjelmässä huhtikuun 3 päivältä esiintoin minä tämän konsistorin toivomuksen. Langhoff vastasi siihen käsikirjeellä, josta minä annoin tiedon konsistorille. Yksityisesti hän kirjoitti minulle: "Olen syvästi liikutettu siitä hyvästä ajatuksesta, joka Herroilla Professoreilla minusta on, ja heidän lausumansa toivomus, että minä mahdollisesti jäisin paikalleni, on minulle paras palkinto kaikista niistä huolista ja vaikeuksista, joita näinä 7 vuotena olen saanut kokea. — — — Syistä, jotka jo suullisesti olen sinulle esittänyt, olisi minulle aivan mahdotonta pysyä v.t. kanslerina, vaikka otaksuisikin, että H. Majesteettinsa siihen suostuisi. Yliopistolle siitä tuskin olisi hyötyä, koska asemani todellisuudessa olisi aivan toinen kuin silloin kun minulla samalla on ministerivaltiosihteerintoimi, ja pelkään sen vuoksi, etten voisi mitään tehdä yliopiston hyväksi sellaisissa olosuhteissa."

Huhtikuun 12 päivänä 1913 oli Langhoffilla viimeinen esittelynsä. Hänen eronsa myönnettiin silloin lopullisesti ja hänen seuraajakseen nimitettiin senaattori Markoff. Kokovtseff oli siitä ollut yksimielinen Langhoffin kanssa. Kenraalikuvernööri oli tahtonut jotakin "Suomen erikoistuntijaa" venäläisten vihollistemme joukosta. Mutta Kokovtseff oli pyytänyt, että H. Majesteettinsa ei puhuisi Seynin kanssa Langhoffin seuraajasta. Keisarista oli hyvin vaikeata olla sitä tekemättä, mutta hän suostui siihen kuitenkin, ja kysymystä ei todella liene kosketeltu Seynin audienssilla.

"Menneen ajan valopilkkuihin luen lähinnä sen hyvän suhteen, joka on vallinnut yliopistoviranomaisten ja minun välilläni", kirjoitti Langhoff ilmoittaessaan erostaan. Yliopisto puolestaan voi tyydytyksellä ja kiitollisuudella muistaa niitä seitsemää verrattain rauhallista ja sen toiminnalle häiritsemätöntä vuotta, joiden aikana kenraali Langhoff oli ollut sen hallituksen johdossa. Luottamus oli ollut molemminpuolista.

Markoffin kansleriajalta 1913—1917.

Kun kenraali Markoff huhtikuun 12 päivänä 1913 nimitettiin ministerivaltiosihteeriksi, ei häntä oltu määrätty ottamaan haltuunsa yliopiston kanslerintointa. Sen johdosta kierteli sanomalehdissäkin huhuja siitä, että joku venäläinen — mainittiin kansanvalistusministeri — nimitettäisiin kansleriksi. Kysyttäessä ilmoitti kuitenkin kenraali von Etter minulle, että huhut varmuudella olivat perättömiä. Ei ollut mitään epäilystä siitä, että H. Majesteettinsa Markoffin ensi esittelyssä nimittäisi tämän mainittuun toimeen. Sama käsitys oli Markoffilla itsellään, kun minä toukokuun alussa kävin hänen luonaan Helsingissä. Toukokuun 12 päivänä saapui virallinen tieto, että H. Majesteettinsa oli uskonut uudelle ministerivaltiosihteerille kanslerintoimeen kuuluvain tehtävien hoitamisen.

Minä kirjoitin heti Markoffille kirjeen, jossa tein selkoa yliopiston asemasta ja osoitin, että sillä oli ollut etu omata kanslereita, jotka olivat puolustaneet sen itsenäisyyttä ja suojanneet sitä joutumasta poliittisiin riitoihin ja selkkauksiin, sekä huomautin varsinkin niistä vaaroista, jotka seuraisivat kenraalikuvernöörin sekaantumisesta sen asioihin. Vastauskirjeessään Markoff lausui m.m.: "Erittäinkin yhdyn siihen Herra Senaattorin lausumaan ajatukseen, että yliopistoa tulee suojella joutumasta poliittisiin riitoihin ja selkkauksiin. Luonnollisesti tulee koettaa puolustaa sitä kaikkea ulkonaista painostusta vastaan siinä suhteessa. Mutta samalla on välttämätöntä, että yliopisto puolestaan karttaa kaikkea, mikä voisi aiheuttaa ulkoapäin tulevia hyökkäyksiä sitä vastaan."

Että Markoff aloitti toimintansa kanslerina hyvin aikomuksin, sitä ei minulla ole ollut syytä epäillä. Hän osoittautui henkilökohtaisesti hyväntahtoiseksi ja ystävälliseksi eikä hänellä nähtävästi itsellään ollut mitään venäläistyttämis- tai muita yliopiston etujen vastaisia suunnitelmia. Hän oli verrattain lahjakas henkilö, mutta passiivinen luonne vailla siveellistä ryhtiä ja vastustuskykyä niiden vaatimuksiin nähden, joista hänen asemansa oli riippuvainen. Yliopiston vihollisiin häntä ei voinut lukea, mutta mitään suoranaista tukea ei yliopistolla hänestä ollut. Hänen kansleriaikansa yleistä leimaa valaisevat ne tapahtumat ja seikat, jotka tässä lyhyesti kerrotaan.

* * * * *

Venäjän kielen ja kirjallisuuden professorinvirka oli aikaisemmin ollut erikoisasemassa, nimittäin siten, että H. Majesteettinsa täytti sen ilman konsistorin edelläkäypää ehdotusta. Yliopisto oli vuonna 1906 käyttänyt hyväkseen silloisia edullisia olosuhteita saadakseen muutoksen siinä aikaan ja oli saanut hyväksytyksi asetuksen, jonka mukaan tämä virka, täyttämiseensäkin nähden, tuli samanarvoiseksi muiden professorinvirkojen kanssa. Vähän aikaa Mandelstamin kuoleman jälkeen vuoden 1911 alussa oli Stolypin kysynyt Langhoffilta viran, täyttämisestä, johon Langhoff oli vastannut, että se täytettäisiin samassa järjestyksessä kuin muutkin professorinvirat. Sen johdosta julistettiin virka heti avoimeksi, ja ajatus jonkun kutsumisesta siihen sai raueta.

Toukokuun alussa samana vuonna saapui kanslerille Stolypinilta kirje, jossa hän pyysi selitystä siihen, mikä oli syynä vuonna 1906 tehtyyn muutokseen venäjänkielen professorinviran täyttämiseen nähden ja mistä johtui, että asia oli päätetty ilman yhteyttä asianomaisen ministerin kanssa. Langhoff, joka juuri oli lähdössä ulkomaanmatkalle, pyysi minua antamaan v.t. kanslerille, kenraali v. Etterille, tarkempia tietoja kyseessäolevan ehdotuksen perusteluista. Sen johdosta minä kirjoitin Etterille puolivirallisen kirjeen, jossa tein selkoa toimenpiteen syistä, huomauttaen ensi sijassa, kuinka toivottavaa oli, että venäjänkielen professori, esittämällä tieteelliseen pätevyyteensä nähden samat takeet kuin muutkin professorit, saisi osaksensa samaa kunnioitusta ja arvovaltaa kuin nämäkin. Etter käytti Stolypinille vastatessaan hyväkseen minun antamiani tietoja. Mitään enempää ei tästä asiasta kuultu, mutta Stolypinin kysely osoitti, että venäläisellä taholla tahdottiin saada paikkaan järjestelmälle mieluinen henkilö.

Virkaan oli ilmoittautunut koko joukko hakijoita, ja sitten kuin pätevyydenosoittamis-aika oli kulunut umpeen, oli konsistori toukokuussa 1913 tehnyt ehdokasluettelon, jossa oli ensimmäiselle sijalle asetettu moskovalainen professori Sakulin, toiselle tohtori Mansikka ja kolmannelle tohtori Arabaschin Pietarista. Kun syyskuun alussa ei mitään kuulunut nimityksestä, vaikka valitusta ei oltu tehty, kirjoitin minä Markoffille jouduttaakseni sitä. Minulla oli syytä luulla, että kansanvalistusministeri oli tahtonut sekaantua asiaan, ja viittasin siihen Markoffille lähettämässäni kirjeessä. Hän vastasi, että otaksumani oli ollut oikea, mutta toivoi, että asia pian selvenisi. Kuulin kuitenkin parooni Korffilta, joka oli käynyt Pietarissa, että Arabaschin, oman kertomansa mukaan, oli määrätty paikkaan. Sen johdosta minä kirjoitin Markoffille kirjeen, jossa esitin, että olisi toivottavaa saada Sakulin nimitetyksi, sekä lausuin, että kolmannelle sijalle asetetun ehdokkaan nimittäminen synnyttäisi paljon mielipahaa ja alusta alkaen saattaisi nimitetyn kieroon asemaan virkatovereihinsa ja nuorisoon nähden.

Syyskuun 20 päivänä Markoff tuli Helsinkiin, ja minä kävin heti hänen luonaan. Melkein ensimmäinen kysymykseni koski venäjänkielen professuuria. Markoff sanoi tulleensa tänne osaksi juuri sitä asiaa koskevan kirjeeni johdosta. Hän selitti olevansa pahoillaan siitä, että hänen nyt, kun ensi kertaa oli tärkeämpi yliopistoasia kyseessä, luultavasti täytyi toimia vastoin yliopistoviranomaisten toivomusta. Hän aikoi näet nimittää Arabaschinin, ja hänen vaikuttimensa olivat seuraavat: Arabaschin oli erittäin etevä henkilö, joka hyvin täyttäisi paikkansa. Venäjän tiedeakatemia oli palkinnut erään hänen teoksensa, ja sitähän täytyi pitää ylimpänä tuomarina sillä alalla. Arabaschin oli ollut Leuchtenbergin prinssin opettaja, ja tämä oli henkilökohtaisesti suositellut häntä. Sakulin oli poliittisesti toimekas vasemmistomies ja voisi, jos tulisi professoriksi Helsinkiin, saattaa yliopiston vaikeuksiin, kun taas Arabaschin ei ollut sidottu mihinkään poliittiseen puolueeseen ja oli luvannut pidättyä kaikesta politikoimisesta. Takeena siitä oli Markoffin mukaan se seikka, että Arabaschin oli henkilö, joka katsoi vain omaa etuansa! (Hän tarkoitti, että tämä ei seurannut mitään poliittisia ihanteita.) Edelleen huomautti Markoff, että yliopisto oli ainoa laitos maassa, jota venäläistyttämispyrkimykset eivät olleet vielä koskeneet, mutta että sillä oli paljon vihollisia, jotka käyttivät jokaista tilaisuutta hyväkseen ahdistaakseen sitä. Täytyi sentähden olla varovainen tässäkin asiassa, koska Sakulinin nimitys siinä suhteessa voisi tuottaa vahinkoa yliopistolle. — Minä esitin luonnollisesti käsitykseni asiasta, mutta huomasin, että Markoff oli jo sitoutunut ja luvannut nimittää Arabaschinin. Hän ymmärsi, että tätä ei erikoisen suopeasti vastaanotettaisi yliopistossa, mutta toivoi, että Arabaschinin etevä persoonallisuus pian haihduttaisi mielipahan. Arabaschin nimitettiin professoriksi pian sen jälkeen. Syyksi uuden professorin nimittämiseen esitti kansleri virallisesti hänen etevät kirjailija- ja tutkijaominaisuutensa.

* * * * *

Eräs toinenkin samanaikuinen virkaylennysasia herätti jonkun verran huomiota, vaikka se ratkaistiinkin yliopistoviranomaisten toivomuksen mukaan. Se koski Suomen ja Skandinaavian historian professorinvirkaa. Konsistori oli ensi sijalle asettanut ylimääräisen professorin C. von Bonsdorffin. Eräs hakijoista, joka ei ollut päässyt ehdokassijalle, dosentti V. Voionmaa, oli valittanut, ja konsistorin selitys oli lähetetty kesäkuussa 1914, mutta ei vielä syksylläkään, minun palattuani ulkomailta, ollut mitään kuulunut nimityksestä. Kirjoitin sen johdosta Markoffille ja kysyin viivytyksen syytä, ilmaisten samalla sen arvelun, että asiaan oli toiselta taholta sekaannuttu. Jos niin oli laita, oli minun mielestäni parempi antaa asian jonkun aikaa levätä, kuin että nimitys tapahtuisi vastoin konsistorin ehdotusta. Markoff vastasi, "että asian laita todellakin oli niinkuin Herra Senaattori oli ajatellut, ja sen vuoksi olen minä puolestani pitänyt sopivampana, että asian ratkaisu saisi odottaa vielä jonkun aikaa". Sen mukaan kuin Langhoffin kautta sain tietää, oli kenraalikuvernööri Seyn vaatinut, että Voionmaa eikä v. Bonsdorff nimitettäisiin virkaan. Kun minä joulukuussa samana vuonna kävin Markoffin luona Pietarissa, kysyin häneltä, kuinka asian laita nyt oli, ja hän ilmoitti, että nimityksen täytyi odottaa, koska hän tarvitsi vielä muutamia tietoja. Hän myönsi nyt, että kenraalikuvernööri oli tahtonut saada toisen henkilön nimitetyksi Bonsdorffin sijasta. Minä huomautin, että sellainen sekaantuminen oli käsittämätöntä, koska von Bonsdorff ei ollut ottanut osaa poliittiseen elämään, ja ilmaisin sen otaksuman, että oli sekoitettu henkilöitä toisiin, jollaista aikaisemminkin oli sattunut. Sikäli kuin sittemmin sain tietää, oli Seyn lausunut v. Bonsdorffista, että hän oli "kiivas ruotsikko" ja "nurjamielinen kaikkea venäläistä kohtaan". Kun Markoff toistamiseen kysyi asiasta kenraalikuvernööriltä, oli tämä vastannut, että hänen lausuntonsa koski erästä professori v. Bonsdorffia, mutta mahdollisesti ei sitä, josta nyt oli kysymys.

Sen mukaan mitä sittemmin kanslerinarkiston asiakirjoista olen nähnyt, oli tiedustelutarkoituksessa tutkittu poliittisen osaston mustaa kirjaa, ja siinä esiintyi kolme "v. Bonsdorffia", jotka olivat poliittisesti joutuneet huonoon valoon, nimittäin "professori v. Bonsdorff", "nuorempi v. Bonsdorff" ja "lehtori v. Bonsdorff", kaikki ilman ristimänimiä, mutta oli epäiltävää, tokko kukaan näistä oli sama, joka oli hakenut avoinna olevaa professorinvirkaa.

Nimitys viipyi yhä, jonka vuoksi minä tavatessani Markoffin elokuun lopulla ehdottomasti vaadin, että kysymys ratkaistaisiin ennen syyslukukauden alkua. Hän lupasikin sen, ja nimitys tapahtuikin sitten pian, syyskuun 3 päivänä, toista vuotta sen jälkeen kuin asia oli ollut valmis ratkaistavaksi.

* * * * *

Markoffin jälkeen oli senaatin varapuheenjohtajaksi tullut kenraalikuvernöörinkanslian päällikkö M. Borovitinoff, joka oli venäläistyttämispolitiikan innokkaimpia apostoleita. Sikäli kuin minä joulukuun alussa 1913 aivan salaisesti sain tietää eräältä senaatin virkamieheltä, oli Borovitinoff sen kysymyksen yhteydessä, joka koski venäjänkielen määräämistä Suomen virastojen kieleksi ja josta H. Majesteettinsa oli kehoittanut senaattia laatimaan esityksen, tehnyt sellaisen ehdotuksen, että tämä kieli otettaisiin käytäntöön yliopiston tutkinnoissa ja luennoissa. Senaatti oli päättänyt kääntyä v.t. kanslerin puoleen kysymyksellä, voisiko se odottaa hänen kannatustaan tälle uudistukselle. Sen johdosta minä matkustin Pietariin puhuakseni henkilökohtaisesti Markoffin kanssa, ennenkuin hän ennättäisi kysymykseen nähden sitoutua mihinkään senaatille vastatessaan. Pietarinmatkaani valitsin joulukuun 18 ja 19 päivän, koska siten saatoin olla poissa kenraalikuvernöörin tavanmukaisilta päivällisiltä 19 päivänä. Läsnäolo näillä päivällisillä oli sijaiskanslerin kiusallisimpia virallisia velvollisuuksia.

Kävin Markoffin luona 18 päivänä ja ilmoitin, mitä olin saanut tietää, mainitsematta lähdettä. Hän vahvisti tiedon oikeaksi. Minä selitin, mitä vakavia vaaroja ehdotus sisälsi, sekä osoitin, mitä käytännöllisiä mahdottomuuksia siinä oli. Yritys sen toteuttamiseksi olisi ensimmäinen askel yliopiston venäläistyttämistä kohti, joka olisi sen täydellinen häviö. Oli välttämättömän tarpeellista, että konsistori saisi tilaisuuden lausua mielipiteensä asiasta, ennenkuin mitään enempää tehtiin. Minä pyysin senvuoksi, että Markoff odottaisi konsistorin lausuntoa, ennenkuin vastaisi. Markoff myönsi oikeaksi kaiken mitä minä sanoin ja näytti ymmärtävän, että todellinen vaara uhkasi yliopistoa. Mutta, arveli hän, kuluisi monta vuotta, ennenkuin ehdotusta mahdollisesti voitaisiin toteuttaa. Hän lupasi palauttaa sen minun ja konsistorin lausunnon saamista varten ja selitti, että me kernaasti saimme viivyttää lausuntojemme lähettämistä. Hän ei aikonut asiata jouduttaa. Hän sanoi, että hänelle itselleen olisi mieluista, jos me lausunnoissamme voisimme esittää kaiken, mikä voisi häntä auttaa ehdotusta vastustamaan. Keskustelusta sain sen käsityksen, että Markoff halusi olla jotenkin solidaarinen yliopiston kanssa venäläistyttämiskysymykseen nähden. Mutta niin ei itse asiassa ollut laita. Sen mukaan mitä minä jonkun aikaa sen jälkeen sain tietää, oli hän, jo ennenkuin yliopistoviranomaiset olivat lausuneet mielipidettään, antanut senaatille sen yleisen vastauksen, että se voi odottaa hänen kannatustaan ehdotuksen toteuttamiseen nähden.

Asia tuli minulle remissitietä jo tammikuun puolivälissä 1914. Kirjelmästä kävi selville, että senaatin oli käsketty tehdä esitys ei ainoastaan venäjänkielen opetuksen laajentamisesta alkeisoppilaitoksissa, vaan myöskin siitä, että kirjoittautuessa opiskelevana yliopistoon ja saadaksensa suorittaa molempien oikeuksien kandidaattitutkinnon sekä lainopillisia, kameraali- ja hallinnollisia virkoja varten tarvittavia tutkintoja, tuli vastedes suorittaa riittävän laaja ja menestyksellinen tutkinto venäjänkielessä. Senaatti oli vaatinut kouluylihallitukselta ehdotusta sellaiseen venäjänkielen opetuksen uudestijärjestämiseen, "että henkilöiden, jotka ovat lopettaneet kurssin alkeisoppilaitoksessa, jolla on oikeus päästää oppilaita yliopistoon, tulisi hyvien teoreettisten pohjatietojen ohella omata sellaiset käytännölliset tiedot mainitussa kielessä, että he voivat yliopistossa kuunnella venäjänkielisiä luentoja sekä kykenevät ilmaisemaan ajatuksensa mainitulla kielellä kuin myös kirjallisesti käyttää tätä kieltä, joskin oikeinkirjoitus- ja tyylillisiä virheitä tehden". Sen johdosta oli senaatti v.t. kanslerilta pyytänyt tietoa siitä, voiko senaatti odottaa, että yliopisto tulisi järjestämään "ainakin muutamissa pakollisissa aineissa ja jos mahdollista kaikissa tiedekunnissa venäjänkielisiä luentoja", mikä senaatin mielipiteen mukaan oli välttämätöntä, jotta senaatille armossa annettu tehtävä voitaisiin toteuttaa.

Minä lähetin kirjelmän konsistorille ja ilmoitin samalla, että asian käsittelyä, sen mukaan kuin kansleri suullisesti oli sanonut, ei tarvinnut jouduttaa. Kenraalikuvernööri oli kuitenkin toista mieltä ja antoi kesäkuun puolivälissä tietää, että asia oli kiireellinen. Minä olin silloin ulkomaanmatkalla, niin että kansleri kääntyi rehtorin, valtioneuvos Donnerin, puoleen pyytäen tietoa siitä, missä vaiheessa asia oli. Tämä vastasi, että eri tiedekunnille oli suotu tilaisuus lausua mielipiteensä asiasta sekä että konsistori oli valinnut toimikunnan sen laajempaa valmistelua varten, mutta se ei vielä ollut lähettänyt lausuntoansa. Kysymys otettaisiin jälleen käsiteltäväksi syyslukukauden alussa.

Syyskuun 15 päivänä 1914 konsistori laati seikkaperäisen lausunnon, joka, samoin kuin minun kirjoittamani pitkähkö lausunto, lähetettiin lokakuun alussa kanslerille. Konsistorin lausunto oli joka suhteessa epäävä. Siinä lausuttiin, että ylioppilastutkintoa suorittaville eivät laajemmat tiedot venäjänkielessä olleet tarpeen vaatimia sekä että pakollisia kuulusteluja venäjänkielessä lainopillisten tutkintojen suorittamista varten samaten täytyi pitää tarpeettomina ja ne olisivat lainopillisille opinnoille haitaksi. Sellaisen venäjänkielentaidon osoittamista, jota valtionvirkoihin vaaditaan, ei missään tapauksessa pitäisi yhdistää yliopistotutkintoihin, vaan tulisi se suorittaa niistä riippumatta. Venäjänkielisiin luentoihin nähden huomautti konsistori, että sellaisten pakollisten luentojen käytäntöön ottaminen muissa kuin puhtaasti venäläisissä aineissa ei olisi ainoastaan ristiriidassa tieteellisen opetuksen edun ja sen tehtävän kanssa, joka yliopistolla on, vaan tuottaisi myöskin opettajille ja oppilaille voittamattomia vaikeuksia.

Lausunnossani minä yhdyin konsistorin esittämiin näkökohtiin ja tehostin varsinkin mitä häiriöitä yliopiston toiminnalle sellaiset toimenpiteet, kuin kyseessäolevat, jotka koskevat sen elinehtoja, tuottaisivat. Niihin vaatimuksiin nähden, että yliopiston opettajien tulisi antaa venäjänkielistä opetusta, lausuin minä m.m.: "Sellaisen tarpeeksi laajan kielitaidon puute sulkisi monelta kykenevältä voimalta pääsyn yliopistoon, kun taas olisi mahdollista, että tieteellisesti ala-arvoiset tai vähemmän etevät, joiden on onnistunut hankkia itselleen tarpeellinen venäjänkielen taito, saisivat yliopiston tieteelliset oppituolit haltuunsa. Niin opetus ja tutkimus kuin yliopiston tieteellinen arvo kärsisi, ja yliopiston kyky täyttää ensimmäinen korkea tehtävänsä joutuisi vaaranalaiseksi. Katsoen yliopiston ja maan hyvää olisi tämä liian korkea hinta siitä poliittis-hallinnollisesta edusta, jota sillä tahdotaan voittaa."

"Suomen yliopistolla — ainoalla puhtaasti tieteellisellä suomalaisen sivistyksen ahjolla — on", lausuin edelleen, "olemassaolonsa aikana ollut monia vaikeuksia kestettävänä, rajoitettujen aineellisten varojen vuoksi ja kykenevien, hyvin koulittujen voimien puutteessa. Lähinnä korkeiden suojelijainsa ja valistuneen hallituksen tuen avulla on se kuitenkin vähitellen työllään voinut kohottautua sellaiseen asemaan, joka on antanut syytä toivoa, että Suomen yliopisto voi hyvin täyttää tehtävänsä sekä omaan maahan nähden että kilpailussa muiden maiden tieteellisten korkeakoulujen kanssa. Sen vuoksi ei ole ihmeteltävä, jos ne, joille tämän laitoksen etu ja menestys ovat erikoisen kalliit, ja jotka sille ovat omistaneet elämänsä pääasiallisen harrastuksen ja työn, huolestuksella odottavat toimenpiteitä, jotka, samalla kuin ne tahtovat tehdä yliopistonopetuksen poliittisten tarkoitusperien välikappaleeksi, merkitsevät varmaa ja arveluttavaa taantumusta."

Kun minä joulukuussa kävin Pietarissa, sain tilaisuuden nähdä Markoffin tekemät reunamuistutukset konsistorin ja minun kirjelmääni, joista kävi selville, ettei hän ollut niihin tyytyväinen ja ettei hän suinkaan, niinkuin hänen aikaisemmista lausunnoistaan oli voinut otaksua, ollut meidän esittämällämme kannalla. Kirjelmät oli käännetty venäjäksi kenraalikuvernöörin varalle, mutta hän ei vielä ollut pyytänyt niitä, vaikka hän puoli vuotta aikaisemmin oli tahtonut kiirehtiä asiaa. Kun minä kysyin Markoffilta, kuinka asian laita oli, vastasi hän, ettei se ollut lainkaan edistynyt ja että sitä nykyisissä olosuhteissa tuskin tultaisiin käsittelemään, minkä johdosta minä ilmaisin tyytyväisyyteni.

Mutta Markoff antoi — niinkuin kanslerinarkiston asiakirjoista käy selville — toukokuussa 1915 seikkaperäisen lausunnon asiasta. Selostettuaan konsistorin ja sijaiskanslerin lausunnot hän huomautti, että ne eivät voineet olla ratkaisevia kysymykseen nähden, vaan että ne olivat vain neuvoa-antavaa laatua. Hän sanoi, että ne epäilykset, jotka näissä lausunnoissa ilmituotiin, olivat huonosti perusteltuja, liioiteltuja, eivätkä sen vuoksi olleet vakuuttavia. Minun ilmaisemaani pelkoa, että aiotut toimenpiteet tarkoittaisivat yliopiston venäläistyttämisen alkamista, piti hän "ennenaikaisena". Hallitus voisi esteettä toimeenpanna ehdotetut toimenpiteet, mutta sen täytyi tapahtua jonkunlaisella pehmeydellä ja asteittain. 4—5 vuoden kuluttua, siis 1920—1921, voitaisiin ryhtyä soveltamaan uutta ohjelmaa.

Markoff selitti kirjelmässään olevansa taipuvainen avustamaan senaatin toivomusten toteuttamista, että yliopistossa pidettäisiin muutamissa aineissa venäjänkielisiä luentoja, mutta huomautti, että se ei voinut tapahtua heti. Venäjänkielentaitoisia professoreja ei ollut yliopistossa, ja sellaisten kutsuminen Venäjältä kohtaisi vaikeuksia. Nykyisille ylioppilaille olisi vaikeata menestyksellä seurata venäjänkielistä opetusta. Voisiko uusi ylioppilaspolvi siinä suhteessa paremmin suoriutua, sen saisi lähin tulevaisuus osoittaa. Kaikki mainitut seikat kehoittivat -varovaisuuteen. Itse ei Markoff katsonut voivansa ratkaista, missä tiedekunnissa, missä aineissa ja missä järjestyksessä venäjänkielinen opetus otettaisiin käytäntöön, ja hän pyysi, että kenraalikuvernööri alistaisi sen kysymyksen senaatin harkittavaksi. Kun se oli tapahtunut, oli Markoff taipuvainen ryhtymään toimeen.

Huolimatta asiassa osoittamastaan myöntyväisyydestä ei Markoff ilmeisesti henkilökohtaisesti ollut kyseessäoleviin suunnitelmiin innostunut ja koetti viivyttää niiden toteuttamista. Elokuussa samana vuonna sanoi hän minun siitä kysyessäni, että koko ehdotus tullaan hautaamaan, ja arveli, että se saisi levätä rauhassa "tuomiopäivään saakka".

Siinä tulivat luonnollisesti sodassa koettujen vastoinkäymisten vaikutukset esille. Sekin asia — yksi rengas sarjassa — oli minusta omiaan osoittamaan, että kansallisen pelastuksemme ainoa mahdollisuus oli siinä, että Venäjän läntinen naapuri sen kukistaisi. Venäjän voitto olisi ollut maamme varma perikato.

* * * * *

Keväällä 1915 julkaistiin useita saksankielisiä väitöskirjoja. Asia herätti senaatin huomiota, ja se pyysi kenraalikuvernööriä huomauttamaan kanslerille, että se ei ollut sopivaa. Senaatin mielestä oli väitöskirjojen odotettava sodan loppua, tahi sitten ei yleisöllä saisi olla pääsyä väitöstilaisuuteen, jotta se siten ei saisi juhlallista leimaa. Yliopisto velvoitettaisiin olemaan hyväksymättä saksankielisiä väitöskirjoja, kunnes voimassaoleva määräys, joka siitä säätää, olisi muutettu. Kansleri kääntyi asiassa minun puoleeni, kuitenkin vain huomauttaen, "että saksankielen käyttö nykyisissä olosuhteissa" ei ollut sopivaa. Minä ilmoitin kanslerille, että oli sovittu siitä, että saksankielisten väitöskirjojen tarkastuksessa käytettäisiin ainoastaan kotimaisia kieliä. Kenraalikuvernööri vaati kuitenkin, että mainittu säännös (vuodelta 1871) oli muutettava. Markoff on hänen kirjeeseensä merkinnyt, että pitää saada selko siitä, mitenkä asian laita tässä suhteessa on venäläisissä yliopistoissa, "joiden kanssa meidän yliopistomme täytyy kulkea samassa tahdissa". Samansuuntainen oli hänen vastauksensa kenraalikuvernöörille. Venäjän kansanvalistusministeriltä tiedusteltaessa saatiin kuulla, ettei mitään saksankielen opetuksen supistamista ollut Venäjän yliopistoissa tapahtunut ja että saksankielisiä väitöskirjoja esiintyi ainoastaan Tarton yliopiston jumaluusopillisessa tiedekunnassa. Sen enempää ei asiasta kuultu.

Myöhemmin, vuoden 1916 lopussa, Seyn ilmoitti kirjeessä Markoffille, että häneltä oli "rintaman esikunnan" taholta tiedusteltu, käytettiinkö todellakin yliopisto-opetuksessa Helsingissä runsain määrin saksalaisia oppikirjoja ja tapahtuiko jonkun aineen opetus saksankielellä. Markoff pyysi minulta tietoja siitä asiasta. Minä annoin tammikuun 8 päivänä 1917 pitkähkön lausunnon, jossa lähinnä huomautin, että kaikki luennot, venäläisiä aineita lukuunottamatta, pidettiin suomen- tai ruotsinkielellä ja että ainoastaan kielellisissä seminaariharjoituksissa käytettiin asianomaisia ulkomaisia kieliä. Oppikirjakysymyksessä viittasin painettuihin tutkintovaatimuksiin ja lausuin, että osaa niistä voitiin pitää pakollisina kurssikirjoina, toisia oli vain ehdotteeksi suositeltu opiskelevien käytettäviksi. Saksalaisilla oppikirjoilla oli siinä huomattava sija, johtuen osittain siitä, että ne olivat monissa tapauksissa paljon parempia ja sopivampia kuin muilla sivistyskielillä ilmestyneet, osittain siitä, että ylioppilaamme enimmäkseen osasivat niin vaillinaisesti ranskaa ja englanninkieltä, että suuri enemmistö heistä olisi vain huonolla menestyksellä ja joka tapauksessa ainoastaan suurella vaikeudella ja ajanhukalla kyennyt käyttämään näillä kielillä kirjoitettuja oppikirjoja itseopiskelussa. Saksankielisten oppikirjaan käyttö oli sentähden ehdoton välttämättömyys. Niitä ei yleensä voitu nykyoloissa vaihtaa toisiin tuottamatta haittaa opinnoille, joita yliopiston tuli edistää. Tämä oli yliopistonopettajain käsitys, riippumatta siitä, mihin kulttuurikieleen itsekukin heistä oli persoonallisesti enimmän mieltynyt. Se seikka, että Suomessa samoin kuin Skandinaavian maissa ja monin paikoin muuallakin saksankieli oli tieteen alalla saavuttanut suurta jalansijaa, johtui kulttuurivirtauksista ja olosuhteista, jotka olivat syrjässä poliittisista kysymyksistä ja pyrkimyksistä.

Kanslerin vastaus kenraalikuvernöörille oli laadittu minun lausuntoni mukaisesti. Ja sikseen asia jäi, ehkä vallankumouksen ansiosta.

* * * * *

Maaliskuun 6 päivänä 1915 olimme rehtori Donner ja minä kutsutut senaattiin tietämättä syytä, miksi läsnäolomme siellä oli tarpeen. Koolla oli muutamia senaattoreita, ja puhetta johti senaattori Wirenius. Hän ilmoitti H. Majesteettinsa keisarin saapuvan Helsinkiin maaliskuun 10 päivänä. Haluttiin valmistaa H. Majesteetilleen juhlallinen, alamainen vastaanotto ja oli m.m. suunniteltu, että koulunuoriso ja ylioppilaat muodostaisivat torille ja kaduille kujanteen, jota pitkin hän ajaisi rautatieasemalta. Meiltä haluttiin nyt tietoa, millä tavoin asia opiskelevaan nuorisoon nähden olisi parhaiten järjestettävissä. Me oivalsimme heti, että sellainen toimenpide kohtaisi ylioppilaiden taholla paheksumista ja sitäpaitsi olisi tuskin toteutettavissa. Itsenäisyysliike oli jo nuorison keskuudessa kehittynyt sellaisiin muotoihin, jotka olisivat olleet soveltumattomat sentapaiseen lojaalisuudenosoitukseen. Asetuimme sentähden torjuvalle kannalle viitaten niihin käytännöllisiin seikkoihin, jotka vaikeuttivat ehdotettua järjestelyä, nimittäin ajan vähyyteen, ylioppilaiden ulkonaisten tunnusmerkkien puutteeseen y.m. Ei voitu taata, ettei sivullisia aineksia, esimerkiksi venäläisiä vallankumouksellisia, tunkeutuisi ylioppilaiden joukkoon, mikä voisi käydä vaaralliseksi. Emme sentähden tohtineet ottaa vastuuta kantaaksemme. Tämä todiste näytti tehoavan viranomaisiin. Sitten ehdotettiin senaatin taholta yhtenäisempää ylioppilaiden kunnianosoitusta asemalla, ylioppilaslaulua keisarin sieltä lähtiessä j.n.e., joita ehdotuksia vastaan me niinikään teimme muistutuksia. Lupasimme harkita asiaa ja antaa vastauksemme seuraavana iltana. Yksityisesti koettivat muutamat senaattorit, jotka ymmärsivät vastahakoisuutemme syyn, yliopiston edun nimessä taivuttaa meitä, mutta me viittasimme yhtä yksityisesti maassa vallitsevaan mielialaan, jota jatkuvat venäläistyttämistoimenpiteet, Svinhufvudin karkoitus, yhä uudistuvat tuomiot yhdenvertaisuuslain noudattamattomuudesta olivat kiihoittaneet.

Seuraavana päivänä kävi Donnerin luona eräs senaattori, joka tahtoi kaikin mokomin, että akateemisen nuorison puolesta oli aikaansaatava jonkinlainen kunnianosoitus, ja ehdotti, että ainakin ylioppilaskunnan lähetystö olisi asemalla läsnä keisarin saapuessa. Neuvoteltuamme kuraattorien kanssa katsoimme voivamme hyväksyä tämän ehdotuksen, jonka Donner ilmoitti Wireniukselle.

Illalla klo 10 kutsuttiin minut kuitenkin senaattiin, jossa oli taas koolla muutamia senaattoreita, ja jonne Donnerkin oli kutsuttu. Sain siellä kuulla, että ehdotusta lähetystön kunniatervehdyksestä asemalla ei voitu hyväksyä, ja että nyt pidettiin jälleen kiinni alkuperäisestä kujanmuodostus-tuumasta. Varapuheenjohtaja, Borovitinoff, oli nimittäin jo ottanut tämän järjestelyn ohjelmaan. Me lausuimme kummastuksemme sen johdosta, koska olimme saaneet edellisen päivän neuvotteluista sen käsityksen, että tämä ehdotus oli rauennut. Sillä edellytyksellä olimme ryhtyneet neuvottelemaan asiasta kuraattorien kanssa. Viranomaisten vastaväitteiden johdosta minä lausuin jyrkästi, että se järjestely ei voinut tulla kysymykseen, jonka vuoksi oli turhaa siitä enää väitellä. Sen sijaan ehdotin, että yliopistonopettajat ja ylioppilaat kokoontuisivat yliopiston portaille H. Majesteettinsa kulkiessa siitä ohitse kirkkoon. Ehdotus ei viranomaisia miellyttänyt, mutta pitkän tuumailun jälkeen he myöntyivät ja selittivät suostuvansa ehdotukseen, edellyttäen kuitenkin, että osakuntain liput otettiin mukaan.

Inspehtorit olivat kutsutut kokoukseen seuraavana päivänä klo 1/2 2, jolloin rehtori ilmoitti heille viranomaisten toivomuksen ja teki selkoa meidän toimenpiteistämme. Meille annettiin tunnustus siitä, että olimme saaneet estetyksi ylioppilaiden asettamisen kunniakujanteeseen, ja ajatus yliopiston portaille kokoontumisesta hyväksyttiin. Lippujen mukaanottamisesta oltiin erimielisiä, jonka vuoksi päätettiin, että osakunnat saivat käsitellä kysymystä kokouksissaan.

Klo 1/2 4 menimme senaattiin ilmoittamaan lopullisesti, että yliopistonopettajat ja ylioppilaat aikoivat kokoontua yliopiston portaille. Annoimme tämän tiedon senaattoreille Wireniukselle ja Semenoffille, mutta he eivät katsoneet voivansa lopullisesti hyväksyä toimenpidettä, vaan asia oli alistettava varapuheenjohtajan ratkaistavaksi. "Hän tahtoo päättää ja määrätä kaiken itse", lausui Semenoff. Wirenius esitti asian venäjänkielellä Borovitinoffille, joka hieman vastustettuaan myöntyi ehdotukseemme. Lippukysymykseen emme antaneet varmaa vastausta.

Useimmat senaattorit olivat koolla talousosaston istuntohuoneessa, ja varapuheenjohtaja hääräili edestakaisin. Koko meno muistutti kanatarhaa. En voinut olla huoahtamatta, kun tuli mieleeni entiset ajat. Poistuessani kuiskasi ylivahtimestari (Puukka) korvaani: "Täällä on semmoista fjäskiä."

Lippuasiassa osakunnat tekivät erilaisia päätöksiä, joten kysymys raukesi. Sen sijaan päätettiin, että yliopiston edustalle tuli saapua kymmenen miestä kustakin osakunnasta. Lippujen poisjättäminen saattoi ehkä tuottaa ikäviä seurauksia, mutta rehtori ja minä pysyimme passiivisina, kun koko homma tuntui nuorisosta perin vastenmieliseltä, emmekä tahtoneet pakolla esiintuoda sellaista, mikä voisi näyttää kunnioituksen osoitukselta, koska vallitsevissa oloissa ei ollut sille mitään edellytyksiä olemassa.

Keisarillinen juna saapui Helsinkiin maaliskuun 10 päivänä klo 1/2 9 aamulla. Jo tuntia aikaisemmin olivat senaatin jäsenet, virastojen päälliköt y.m. kokoontuneet asemataloon. Senaattorit, sijaiskansleri ja muutamat muut oli sijoitettu II luokan odotussaliin, muut eteiskäytävään. Kenraalikuvernööri esitteli jokaisen H. Majesteetilleen, joka ojensi kätensä ja teki jonkun kysymyksen tai oli vaiti. Minuun hän katsoi pitkään ja ilmeisesti tunsi minut, mutta ei virkkanut mitään.

Kun keisari meriväen univormuun puettuna vähän myöhemmin aamupäivällä ajoi automobiilissa yliopiston ohitse Nikolainkirkkoon, seisoimme sopimuksen -mukaan koossa yliopiston portailla ja paljastimme ääneti päämme. Keisari vastasi tervehdykseen kohottamalla kätensä lakinreunaan ja kumartamalla. Lähdimme sitten heti eteiseen, sotilassoittokunnan kaiuttaessa keisarihymniä torilla.

Mitään jälkilaskuja ei tämä nuorison vastahakoinen, kylmä kunniatervehdys aiheuttanut. Kirjeessä Markoffille minä selitin, mitenkä se johtui vallitsevasta mielialasta, ja että olimme tahtoneet toimia niin, ettei keisarivierailu olisi aiheuttanut, selkkauksia yliopistossa. Ylioppilaat olivat hyvillään siitä, ettei heitä kohtaan ollut mitään pakkoa harjoitettu, ja ilmitoivat lähetystön kautta rehtorille ja minulle kiitollisuutensa siitä tavasta, millä olimme tämän asian järjestäneet.

* * * * *

Sotavuodet eivät tietenkään jättäneet yliopistoa kokonaan rauhaan eivätkä menneet ohitse aiheuttamatta yksityisiä akateemisia kansalaisia vastaan tähdättyjä toimenpiteitä poliittisten asiain takia. Markoff ei kuitenkaan osoittanut erikoista intoa niiden perilleajamisessa. Siitä asiasta piti santarmisto huolen. Tähänkuuluvat tapaukset olivat kokonaan toisenlaatuisia kuin ennen. Taistelu laittomuutta vastaan ei nyt ollut etualalla. Passiivinen vastarintapolitiikka ei ollut enää nuorison kesken suuressa arvossa, eikä aikaisempi mielenosoitustarve tullut näkyviin. Ei ollut enää kysymys laillisen oikeutemme turvaamisesta, vaan, jos mahdollista, korkeamman päämäärän saavuttamisesta: maamme täydellisestä vapaudesta ja riippumattomuudesta. Itsenäisyysajatus oli yhä syvemmälle juurtunut nuorisoon ja johtanut aktiiviseen toimintaan tämän päämäärän saavuttamiseksi maailmansodan yhteydessä, pyrkimys, jota minä täydellisesti ymmärsin, samalla kuin iloitsin nuorison osoittamasta päättäväisyydestä ja uhrautuvasta rohkeudesta. Aktivistien vaino alkoi varsinaisesti vuonna 1916, ja useita opiskelevan nuorison jäseniä vangittiin (Bruhn, Ruuth, Bahne, Relander, Riekki y.m.). Heidän "rikoksensa" olivat sitä laatua, että yliopistoviranomaisten väliintulo saattoi vain poikkeustapauksissa tulla kysymykseen eikä siitä voinut mitään tuloksia odottaa. Vallankumous maaliskuussa 1917 tuli väliin ja esti ankarien tuomioiden täytäntöönpanon.

Tämänsuuntaisia ilmiöitä, varsinkaan jääkäriliikettä, ei milloinkaan käsitelty kirjeenvaihdossa kanslerin ja minun välillä, ja vain kerran niitä kosketeltiin suullisessa keskustelussa. Se tapahtui käydessäni Pietarissa tammikuussa 1916. Eräältä henkilöltä (ulkomaalaiselta), joka oli käynyt kenraalikuvernöörin luona, olin saanut kuulla Seynin puhuneen hyvin uhkaavasti yliopistosta, nimittäneen sitä poliittisen kiihoituksen pesäksi ja sanonut, että professorit istuttivat nuorisoon vaarallisia poliittisia mielipiteitä (saksalaisystävällisyyttä). Etenkin neljä tai viisi professoria kuului olevan siinä suhteessa toimekkaita. Jos hän, kenraalikuvernööri, saisi päättää, sulkisi hän yliopiston, mutta sen erikoisasema suojeli sitä. Hän tahtoi kuitenkin koettaa vaikuttaa kansleriin. Minä kirjoitin tästä Markoffille ja ilmoitin, että myöskin santarmipäällikkö oli lausunut samantapaisia uhkauksia rehtorille, professori Ruinille. Tämän tiedonantoni johdosta Markoff oli pyytänyt minua käymään luonansa.

Keskustelussa tuli puhe myöskin jääkäriliikkeestä, tahi oikeammin sanoen nuorten miesten Saksan-matkoista, perin arkaluontoisesta asiasta, joka vaati suurta varovaisuutta. Minä huomautin, etteivät Saksaan-menijät olleet suinkaan pelkkiä ylioppilaita, vaan eri yhteiskuntaluokista ja eri seuduilta lähteneitä nuorukaisia, ja että liike oli sorto- ja venäläistyttämispolitiikan hedelmiä. Toiveet sen ehkäisemisestä olivat rauenneet tyhjiin. Mieliala siinä suhteessa oli nyt toinen kuin sodan alussa. Yliopistoa ja ylioppilaskorporatsioneja ei voinut tehdä vastuunalaisiksi tästä liikkeestä, vaan nuoret miehet, ylioppilaat ja ei-ylioppilaat, toimivat omalla vastuullaan. Kokonaan vääräksi vakuutin sen luulon, että professorit olisivat ylioppilaita siihen kehoittaneet. Pikemminkin oli asian laita päinvastoin. Nuorison mieliala oli vaikuttanut vanhemman polven katsantokantaan. Yliopiston sulkemiseen nähden Markoff oli kanssani yhtä mieltä siitä, ettei sellainen toimenpide ollut millään tavoin tarpeen vaatima ja että se vaikuttaisi sekä suoranaisesti että välillisesti hyvin kiihoittavasti. Markoff mainitsi kenraalikuvernöörin käyvän piakkoin Pietarissa ja sanoi tahtoneensa sitä ennen puhua kanssani, koska saattoi arvata Seynin tulevan tekemään syytöksiä yliopistoa vastaan. Korkeakoulua ei sillä kertaa kuitenkaan tehty syntipukiksi yhteiskunnan mielialan ja maassa harjoitetun poliittisen toiminnan aiheuttamisesta. Siinä kohden oli Markoffin välinpitämättömyys ja passiivinen suhtautuminen meille tavallaan eduksi.

Yliopiston opettajisto ei kuitenkaan täydellisesti säilynyt rettelöiltä tänä aikana. Miekkailunopettaja M. Mexmontan vangittiin jo kesällä 1915 ja tuomittiin kuolemaan. Toimenpiteet hänen hyväkseen eivät vaikuttaneet muuta kuin että mahdollisesti edistivät rangaistuksen lieventämistä 15 vuoden pakkotyöksi. Professori W. Söderhjelm vangittiin helmikuussa 1916 ollessaan matkalla Ruotsiin erään kirjallisen työn vuoksi. Juttu selvisi kuitenkin verrattain pian, ja Markoff osoitti siinä suurta auliutta ja antoi tehokasta apua. Professori R. Erichin, joka oli syksystä 1915 oleskellut Ruotsissa, pääasiallisesti poliittisessa tarkoituksessa, ja joka ei ilman vangiksi joutumisen vaaraa voinut palata kotimaahan, täytyi vuoden 1916 lopulla hakea eroa professorintoimestaan, kun virkavapautta ei hänelle enää myönnetty. Tästä asiasta minulla oli sekä kirjeenvaihtoa että suullisia keskusteluja Markoffin kanssa. Hän osoitti melkoista hyväntahtoisuutta, ja kysymyksen ratkaisua voitiin sen johdosta viivyttää, mutta kenraalikuvernööri painosti häntä kovin. Itse puolestani, omituista kyllä, en joutunut minkäänlaisen vainon alaiseksi, vaikka poliittinen kantani ei voinut olla viranomaisille aivan tuntematon. Erään ehdotetun kunnianosoituksen johdosta v. 1916 oli kenraalikuvernööri lausunut kirjeessä Markoffille jotenkin laimeasti, että minä, joka sodan puhjetessa olin Saksassa, olin kotiin palattuani puhunut sielläolostani ja sikäläisestä kohtelusta tavalla, joka ei todistanut "isänmaallista mielenlaatua". Myöhemmin, helmikuussa 1917, minut kutsuttiin santarmihallitukseen, missä tutkintatuomari Maskevitsch kuulusteli minua kesällä 1915 tekemäni Ruotsin-matkan johdosta. Mitään selitystä ei kansleri sen johdosta vaatinut. Minulla on syytä luulla Markoffin olleen tietämättömän siitä, että venäläisellä taholla aiottiin, valmistavien tutkimusten päätyttyä, ehkä jo keväällä 1917, järjestää suuri valtiopetosjuttu Suomen itsenäisyyspyrintöjen johdosta.

* * * * *

Maaliskuun vallankumous 1917 lopetti ministerivaltiosihteerin toiminnan, ja yliopisto oli siis ilman kansleria. Kun minä sanotun kuukauden 19 ja 20 p:nä kävin Pietarissa, otin kanslerikysymyksen puheeksi sikäläisten viranomaisten kanssa, ja minua kehoitettiin antamaan esitys asiasta. Ajatukseni oli, että kanslerinvirka siirrettäisiin Helsinkiin ja että kansleri määrättäisiin vaalin perusteella. Heti kotiin palattuani lähetin "Venäjän korkeimman hallituksen Suomen asiain komissaarille" kirjelmän, jossa ehdotin, että kanslerin harkinnasta ja päätösvallasta riippuvat juoksevat asiat uskottaisiin väliaikaisesti sijaiskanslerille, kunnes kanslerikysymys ehdittäisiin järjestää. Muutaman päivän kuluttua saapui kenraalikuvernöörin kautta maaliskuun 20:ntena päivätty kirjelmä pääministeriltä, ruhtinas Ljvoffilta, joka ilmoitti "että kenraaliluutnantti Markoff on vapautettu hoitamasta kanslerinvirkaan kuuluvia tehtäviä ynnä että sijaiskansleri Hjeltin toimeksi on annettu hoitaa väliaikaisesti kanslerintehtäviä sekä esittää ehdotus sanotun viran täyttämisestä". Konsistorin laatima asetusehdotus vaalin perusteella täytettävästä kanslerinvirasta hylättiin silloisessa senaatissa, joten kysymys sillä kertaa raukesi ja odottaa yhä lopullista ratkaisuaan. Ensimmäisiä toimenpiteitäni oli kallisarvoisen kanslerinarkiston siirtäminen Pietarista Helsinkiin. Se pelastui siten häviämästä bolshevikkivallan aikana Pietarissa.

* * * * *

Lähes kaksi vuosikymmentä kestäneen laittomuus- ja venäläistyttämishallituksen aikana oli yliopiston onnistunut, tilapäisiä häiriöitä lukuunottamatta, selviytyä kutakuinkin eheänä tämän vaikean ja uhkaavan, poliittisesti kuohuvan ajan vaaroista. Sen itsehallintoa ei ollut järkytetty, sen tieteellisiä tehtäviä oli pidetty arvossa, ja sen opetuksen ei ollut tarvinnut palvella poliittisia tarkoitusperiä, jotka ovat sen elämälle vieraita. Nuorison moraali ja vastustushalu ei ollut turmeltunut. Yliopisto oli ollut tärkeänä puolustusasemana maamme taistelussa idän sortoa ja kansallisuudenhävityspolitiikkaa vastaan. Todennäköisesti ei tätä asemaa olisi kuitenkaan enää kauan voitu menestyksellisesti puolustaa, vaan yliopisto olisi kansallisena ja tieteellisenä sivistyslaitoksena joutunut perikatoon, ellei maailmansota ja vallankumous olisi murtanut Venäjän sotilaallista ja poliittista mahtiasemaa ja Suomen itsenäisyys siten käynyt mahdolliseksi. Yliopisto saattoi nyt vahingoittumattomana, täysin varustettuna ja elinvoimaisena käydä jatkamaan toimintaansa vapaassa, itsenäisessä Suomessa. Uusi hallitusmuoto on kuitenkin jonkun verran muuttanut sen asemaa. Yliopisto on saanut jossakin määrin luopua vanhasta turvallisesta itsehallinnostaan ja tullut riippuvaiseksi hallituksesta ja kansaneduskunnasta enemmän kuin tähän saakka on ollut laita ja kuin suotavalta näyttää. On kuitenkin toivottava, ettei tämä demokraattiseen suuntaan käyvä muutos eli vallansiirto johda siihen, että yliopiston elämä ja toiminta tehdään riippuvaiseksi sisäisestä puoluepolitiikasta ja sen vaihteluista tavalla, joka koituisi haitaksi sen tieteellisille ja sivistyksellisille tehtäville. Mutta vaaraa, että niin voisi käydä, ei ole jätettävä huomioonottamatta.