I.
Maamiesmarssi.
Säveltänyt Rikhard Mäkinen.
Turvetta puske, turvetta puske, käyköhön korvessa rantojen ruske, tahdomme perata maaperän Suomen, pellossa, pellossa Suomen on huomen, onni on kuokkia, kyntää ja raataa, tahdomme täyteläistä tähkäpäätä kaataa, niitämme niityltä miesmitta-heinää, nostamme aittaimme matalata seinää, ojitamme tuota ja hävitämme hallan, Suuren teemme Suomesta peltojen vallan, lapsille luomme me lauhemman lehdon, itsellemme illan tullen lauluisan kehdon maa-emon parmailla, kuuntelemme hiljaa: päämme päällä kaartuu jo kultaista viljaa. Nyt on aika kuokkia, kyntää ja raataa, tahdomme täyteläistä tähkäpäätä kaataa, nyt on aika perata maaperä Suomen, pellossa, pellossa Suomen on huomen! kunnian saakoon hän.
Kunnian saakoon hän.
Kunnian saakoon hän, joka peltonsa piennarta vankkana astuu, hän, joka kyntää, kylvää, toukoja vaalii, tyynenä katsoen ain, miten vaihtuvat kevät sekä syys.
Tähkien täysien päät hänen polkunsa päällitse kauniina kaartuu, rintansa laajana laulaa vapausvirttään: autuas astua sen, joka mullasta onnensa luo.
Maamieslaulu.
Säveltänyt Väinö Lehtinen.
Me tahdomme luoda suomen tään ihan mustan-mullan maaksi, me tahdomme suoria tuostakin pellon ja kuulla kauniiden karjojen kellon ja perata laitumet laajat ne niin vehnäs-vehreeksi haaksi!
Me tahdomme kuokkaa heiluttaa, niin tehdä tarmolla työtä, me uskomme maa-emon mahtavan onnen, siit' elo muu imi voimansa ponnen, me uskomme päivää luovamme näin ja karkoittavamme yötä.
Me uskomme työhön, työhön vaan ja mieheen ja miehen voimaan, me uskomme maahan ja pellon mahtiin, me uskomme elämän terveen tahtiin, me tahdomme virtemme virittää maa-emon kiitosta soimaan!
Osuustoimintalaulu 1.
Säveltänyt P. J. Hannikainen.
Ylös yhtenä nyt, käsi käteen vaan, nyt tullut on meidän aika, nyt tullut on aika jo kohottaa maan oikea voima ja taika!
Ylös veikkoset nyt, jo hetki se on,
kun pienikin pontensa näyttää,
ja meidän valta on voittamaton,
kun oikein sen taidamme käyttää!
Näet pienet suurta kun uskaltaa
ja voimansa yhteen kerää,
kas, siitäpä intoa saa koko maa,
se nousee, kasvaa, se herää!
On yksilö heikko ja kaatua voi,
mut yhtymys voimia antaa,
siks: "yhtehen, yhtehen!" laulumme soi,
se huuto se kauas lantaa.
Me tahdomme meijerit rakentaa
töin yhteisin sekä toimin,
ja yhteiskassoja perustaa,
maat perata yhteisvoimin.
Me luotamme toinen toisiimme,
me tuemme toistamme aina,
näin onnemme saa, se on uskomme,
ei puuttehen huolet paina.
Kun yhtyy kaupan ja pellon työ näin yhtehen suurehen uskoon, uus' tullut on aika, jo hetki se lyö ajan armahan aamun-ruskoon.
Osuustoimintalaulu 2.
Maa yhtenä suurena voimana nyt jo kattonsa harjaa nostaa, se liittää rahan, se liittää työn, se yhtenä myy sekä yhtenä ostaa.
Kas meijerit mahtavat kuinka ne käy,
ja peltoja koneet kulkee,
jo nousee kansa, jo nousee maa,
ken tietä sen yhteistä sulkee!
Käy liittohon vaan, elinvoimas on tää, käy yhteistoimihin tarmoin, oman kontus mieheksi nouset näin rahavallan pois alta armoin!
Maamieskoululaisten laulu.
Maamiehiä meistäpä tulkoon vaan, niin, miehiä, mitkä ei pelkää työn kultaisen tarttua kuokkaan kiinn' ja joilla on sitkeetä selkää.
Maamiehiä meistäpä tulkoon vaan,
niin, miehiä auran ja mielen,
me tahdomme oppia ymmärtämään
sen peltojen pyhän kielen.
Me tahdomme oppia rakastamaan ain peltojen tuoksua, multaa, ja maasta, niin maasta me kaivamme vain elon kotoisen onnen kultaa.
Kevätlaulu.
Kevätpeltoon pehmeään painuu jyväkulta, sirkun peittää siemenen pellon musta multa, aavistus povessa asuu.
Pouta heljään hellittää, pian saa pilven vuoro, kasteen kauniin langeten nousee oraskuoro, syntynsä sykähtää virteen.
Länsi laulaa leppeään, suukon sulon antaa, lämmön mailta mairean tervehdyksen kantaa; kauniisti kevätär kulkee.
Toukolaulu.
Kyntelen keväistä toukojen sarkaa, kevähät tulee ja kevähät karkaa, kiire on keväällä toukojen työ, pitkä oli talven yö.
Kylvän mä siementä maan mullan rakoon,
ehkä se itää ja ehkä se sakoo.
Suotuisa kesä nyt Luojani suo,
maa että kymmenet tuo.
Suo että täyttyvi syksyllä laarit, ennenkuin talvi tuo valkeat paarit. Suo että pojassa maamiestä lie, sitten kun talvi mun vie.
Kyntäjän laulu.
Tätä peltoa kynteli taattoni mun, ja kynti jo taatan taata, se ostettu otsin on helmeilevin, ilon, tuskan se tuttua maata.
Tätä astun ma nyt, eikä kenkään mua pois aurani jäleltä saata. Taas kypsempi kynnös mun jälkeeni jää tuhat-muistojen pyhää maata.
Kyntäjä-luoja.
Suonsilmä, jääsilmä valtas jo vaipuu, auramiehen alle jo talvesi taipuu, kystä jo tahtovi kyntäjä-luoja.
Suurena päivä jo päälläsi kulkee,
mailmoita, mailmoita maan povi sulkee,
maamiesi mailmoiden
päivään tuoja.
Nähkäätte mahtaja luomistyössään,
suur' ompi, suuri hän peltojen vyössään,
nähkätte maamiesi,
valtia mullan!
Astuvi kynnöstä kypsää pitkin. Päivänsilmä kaunihin kasteen itki, siunaten, siunaten siemen kullan.
Me laulamme.
Me laulamme suliksi Suomen suot ja pelloksi korven pinnan, me laulamme lauhoiksi hallat, ja laajaksi raatajan rinnan.
Me laulamme onnea pellon työn,
oraskuorokin virtehen yhtyy,
ja pirteissä yhtyvi pienet suut,
isä puhteen-töihinsä ryhtyy.
Me soitamme iloa sorean työn, jota pirteissä tehdään hiljaa, kun kattojen himmelit heilahtaa, ja luo sydän kultaista viljaa.
Heinälaulu.
Taas viikate välkkyy ja harava heiluu ja kilvan lentävi työ. Lyö vinhemmin lyö! Jo heinä se kultaisen kukkansa kantoi, apilas jo armaimmat tuoksunsa antoi; vinhemmin lyö, käy leikiten työ, elon vietämme poutien juhlaa!
Taas taivas se korkeena, kauniina kaartuu ja maa sekä ilmat soi, työn-ilon ne loi. Kaunis on tähkänsä tekohon kaatua, kaunis on katketa ennenkuin maatua, viikate soi! Maa uutta jo loi, tuhat-tuoksuja maa-emo tuhlaa.
Elolaulu.
Jo täyteni tähkä, jo elokuu ehti ja keinutti kultaista viljaa, jo käännähti syksyyn kesän kirjo-lehti ja vaaleni, vaaleni hiljaa, tullut on päivä jo sirppien soiton, korjuun ja voiton.
Tullut on aika kun ihminen taas saapi kylvönsä jälkeä niittää, itseensä, — enemmän Luojaansa luottaapi, päiväthän päässä jo kiittää: kaunis on kasvu ja täydet tähkäpäät, Sinun oli säät.
Emäntä.
Talon olen taitava emäntä, talon olen tarkka muori, minäpä piimät pöytään kannan, minäpä perunat kuorin.
Ukko se kulkee pellot ja metsät,
kotona istuu ja yskii,
taikkapa pitkää-piippua polttaa,
nurkissa äyskii ja ryskii.
Minäpä silloin ketteräkenkä
aitan polkua astun,
noukkasen tullessa navetan tieltä
viriketuohta ja lastun.
Kukapa ennen kuin emäntä itse
aamulla valkean löytää,
kukapa muu se perehen kaiken
kutsuvi pitkähän pöytään.
Eihän se ukko mitänä huomaa, missä ne nyörit kulkee, kuka se aamulla töihin käskee ja illalla ovet sulkee!
Torpparin laulu.
Vieläkin vieraan vakoa kynnän.
Koska se oma on sarka?
Laiha on vako ja pitkä on päivä
sinulla, torppari parka. —
Muttapa mullai mielessä väikkyy
omaani kyntää kerran,
onpa jo onneksi omaa saatu
säästöä vähäsen verran.
Kunhan se karttuu, kunhan se kasvaa,
teen tästä täyden kesän,
omaksi taloksi tarhani tahdon,
perustan perintöpesän.
Hevosmies.
Hei, hevosmies se on sentään mies, kuin lintu se laskee ja liitää, se orhinsa ohjata oikein ties, hepo korskuu, hirnuu ja kiitää.
Hei, hevosmies se on sentään mies,
se tuntevi heponsa tarkkaan,
se kasvattaa ja se katsoa ties,
mikä tuottaa tuhannen markkaa.
Hei, hevosmies se on sentään mies,
se poika se ajaa ja laulaa,
se poika se kestää, kaikki sen ties,
kas siinä on miestä ja kaulaa!
Hei, hevosmies se on miesten mies ja siinä on rehtiä verta, se maailman-mahtaja on kukaties, kun hällä on ohjat kerta.
Metsän laulu.
Metsien meidän on rikkaus, valta Suomessa suurin, suurin, vie vilu viljan, hyytävi halla, huokaa koko maa puutteen alla, meissä on toivonne juuri.
Jääkide kiiltää, vihuri kun viiltää: arvomme ylinnä on muita, sytymme ja palamme ja lämpöä suomme, herttaiset talvenen hetket me luomme, takkahan tarvis on puita.
Soitamme ilmoissa ihmisten onnea, suomme me suruhusi lohdun; moni polo eksyy ja kulkevi harhaan, löysi ilon jälleen ja ystävän parhaan suojasta metsien kohdun.
Uskomme uljas on tuulien tiessä, kauniiksi kaihoomme kukin, lakkapää kun latvamme pilvien on eessä, alioksan orava jo kulki unen reessä hyrrätessä Mielikin rukin.
Meidän on onnemme ihmisten onni, hyvin sitä vaalios varhain: minkä metsä yleni, sen ylenit sä itse, metsän soitto sorein käy hongan lakkapäitse, ota siitä onnesi parhain!
Paimenen laulu.
Jääpi jo kotoniitty, jääpi jo pellot,
laitumella lauhemmat karjojen kellot.
Metsä on valtani, lauluni juuri,
Metsolan satu on suuri.
Sielläpä vihreät ne viidakot kuiskii,
metsän pikku piiat ne huntua huiskii,
kirkas on päällä paimenen päivä,
kaunis on pilvenkin päivä.
Soittonsa kunnahalta toiselle ehtii,
tuulonen se tupsahti vienosti lehtiin,
kukahti käkönen lempensä tulta;
metsä on paimenen tulta.
Tuutulaulu.
Tuu, tuu, tupu, tupu, tupuseni tuu ja tuu.
Aja, aja unosen jo reessä, äitiin on silmät veessä tietäissään kuin kaunis mailma kerran on kultunsa eessä.
Ilo, ilo ihanata soutaa,
taata jo kotiin joutaa,
taatapa kuokkii korven keskeen
piltille elämän poutaa.
Piti, piti piltille soittaa, pilttipä korven voittaa, vanhojen silloin valkohasten leppoisa ilta jo koittaa.
Nuorisolaulu.
Säveltänyt Erkki Melartin.
[Sepitetty ja sävelletty Et.-Rarjalan nuorisoseuran nuorisokursseille Uudenkirkn kansanopistolla 1-8.10.1909.]
Ja vieriltä Vuoksen ja Saimaan veen me tänne nyt yhtehen saimme, me löysimme keskellä arkiotyön sen suvisen sunnuntaimme.
Ja on kuni aurinko armaamman
nyt syämihin hohtehen loisi,
ja on kuni sielumme sisimpään
niin valkeat soitot soisi.
Me nousemme kansana kauneuden, yön nousemme usvien alta, niin suuri, niin suuri on toivojen maa, ja kaunis on toivojen valta!
Hymni.
Terve, te metsät, vuoret ja laaksot, lampikin läikyväinen!
Terve, te niityt, peltojen vilja päivässä päilyväinen!
Syttyy sielussa sininen soitto, liikkuu lumojen linnat, peltojen päälle painuva päivä maksaa elämän hinnat.
Lentää hempeä heilimä-voima, uusien toivojen alkeet: täälläpä ihminen itsensä löytää, aamunsa autuaat, valkeet.
Terve, sa peltojen perkaaja miesi, karkea, kaunis ja ylväs!
Terve, sa maa-emo, ikuinen liesi, elämän ehto ja pylväs!
Vuorolaulu.
Miehet:
Peltoja me perkaamme, metsiä käymme, kynnyksen tiessä me harvoin päivin näymme, veri veti väljille teille.
Naiset:
Osamme on liikkua liukkahin kengin kotipolun teitä ja ääressä penkin, koti, koti kallehin meille.
Miehet:
Kaunista on illan tullen tuvan lämpö maistaa.
Naiset:
Raumiimpata kaunollensa iltapuuro paistaa.
Yhdessä:
Koti, koti kaunis on ja kallis.
Miehet:
Armahat on iltahämyn istujaiset meille: puuhaella puhdetöiksi sangot, saavit teille, panna poika polven-korku kaarpyssyn laittoon.
Naiset:
Heljä meille heinä-aika, harava kun häilyy, koska elon poutapäivä päitten päällä päilyy, käymme kuten iki-ilon onnen-osan taittoon.
Yhdessä:
Kukapa ei omaksensa onnea sallis.
Yhdessä:
Löysi käsi käden jo ja tuki toinen toistaan, näinpä elo ehjän-lämmin edessämme loistaa. Kotipirtin orren alla elomme on erä, onnemme on luoda luja kotipellon perä, maassa on mahtimme juuri.
Vapauden tuulet ne täällä tulta puhuu, täällä luonto ympärillä ymmärtäen huhuu, kasvut uudet kauniimpata tekee täyttä terää, polvi terve meidän mennen elämähän herää, työn onni suuri on, suuri!
Maamiehen rukous 1.
Sinä, Maa sekä minä, me kolme me aina kuulumme yhtehen liittoon. Sinä säät pidät, Sinä, Sun on auringon laina ja pilvet tietäsi viittoo.
Maa väkevänä vuottaa, se luopi, se siittää, aukovi povensa aarteet. Mun osan on luottaa työhön sekä niittää kultaisten tähkien kaarteet.
Minä veljenä tulen luo teidän, te voimat, työn minä, työn minä tarjoon. Pois kerran kun ma kulen, Sun ei saattane soimat, vaan ilo, Maan minut varjoon.
Maamiehen rukous 2.
Mustan mullan, vihreän viidan, nousevan oraan ja kypsän sadon. Kaitsija, herra, kasvosi käännä työn tykö miehen pellon ja kuokan. Lujita, Luojani, maamiehen mieltä, kasvata, kartuta, minkä hän kylvää, ohjaa auringon armahan säteet, lempeät, lauhat; tiet pidä pilvien tasaisen juoksun, kartuttavaisen. Nousevi pelloilta, niityiltä varsi helkkyvän heinän ja läikkyvän laihon, ylistys Ylimmän puolehen Sinun, yhtyvi pirteissä pienoiset kädet, kohoaa liitos Sinun, Korkeimman: Suo, Isä, lapsilles laatuisa leipä, palkaksi rauha raatajan iltaan!
Vapaa.
Siellä vapain vapaasuku,
missä vankin auraluku.
Kilpi — aura kirkkain siellä,
kypsin vako kynnön tiellä.
Pystyn kantaa kaunis ryhdin,
ei käy haurain haaska-vyhdin.
Ei ne niskat notku enää,
perukirjat peltoon penää.
Tulee toinen vastaan valta,
kohti käy, ei koskaan alta.
Täyttää kauniin, kehnon jättää,
katsoo karhun-kämmen kättään:
— Tulkoon, jos on uskallusta,
tutkasemaan Manan usta.
Elää, käskyt ehjät jakaa,
vapain muistoin maassa makaa.