KUUDES LUKU.
Minä tutkin tuonen teitä.
Lumi oli jo sulanut ja kesä tullut. Meidänkin turvemajamme ympärillä kaikki viheriöitsi. Minä olin iloinen ja hilpeä ja koetin voimiani myöten auttaa äitiäni kaikenlaisissa töissä, autinpa häntä perunain istuttamisessakin. Meidän muori oli sairaana, aivan vuoteen omana ja minä huomasin että äitini sydämmellä oli kannettavana raskas taakka, joka ei sillä, että äitini sitä voimansa perästä kantoi, lainkaan keventänyt minun taakkaani, vaan päin vastoin lisäsi siihen painoa. Perunamaalla äitini minulle kertoi, että muori oli hänen äitinsä, mutta sen olin minä jo ennen muorilta itseltäkin kuullut. Mutta isosti ajatutti minua kuitenkin se kysymys, minkätähden äitini, vaikka hän muutoin piti äitiänsä arvossa ja epäilemättä ja silminnähtävästi rakasti häntä, ei ennen ollut minulle ilmoittanut muorin olevan hänen oman äitinsä. Syytä siihen ei sanonut muorikaan, ja niin minä jäin siinä asiassa tietämättömyyteen koko elin-ajakseni. Ei siis muuta neuvoksi, kuin jättää se viisaampien tutkittavaksi; mutta kumminkin panen tähän omankin ajatukseni. Olen nimittäin arvellut tuon salaamisen tapahtuneen sitä varten, että minä ilman mitään sukulaisuuden varjoa oppisin rakastamaan vieraitakin ihmisiä, ja kun minä muoria rakastin, niinkuin molemmat hyvin näkivät, jopa rakastin kuka tiesi enemmän kuin äitiäni, niin he antoivat asian niin olla aina siihen saakka kuin luulivat minun alkaneen paremmin ymmärtää ja käsittää elämää ja ihmisten keskinäisiä suhteita.
Siis olin kuitenkin tullut tietämään, mikä muori oli minulle, nimittäin äitini äiti. Jo ennenkin olisin koettanut tehdä muorini hyväksi, mitä vaan voin; mutta tieto sukulaisuudestamme sai rakkauteni kaksinkertaiseksi. Sulasta rakkaudesta eikä mistään pakosta olin minä valmis ottamaan päälleni mitkä vaivat ja vastukset hyvänsä, saadakseni muorini jälleen hänen entiseen terveyteensä. Sitä tarkoitusta varten ehdottelin äidilleni, että läksisin pappilaan hakemaan rovastilta jotakin lääkettä. Äitini ei tahtonut myöntyä siihen, vaan aikoi mennä itse ja sanoi osaavansa paremmin esitellä asian rovastille kuin minä. Sen kyllä myönsin, että äiti paremmin siihen toimeen pystyisi, mitä asian esittelemiseen tulee, mutta mitä taas juoksemiseen tulee, sen voisin minä paremmin ja pikemmin suorittaa. Ja olipa se tärkeätä, että rohdot saataisiin hyvin pian kotiin. Mutta oli vielä toinenkin asia, joka minua yllytti yritykseen. Rohtojen tuomisesta oli paljo puhuttu ja sitä sanottu vaikeaksi työksi, varsinkin kun lähdettiin niitä rahatta hakemaan. Tämän vaikean tehtävän tahdoin minä suorittaa, tahdoin nimittäin jalostuttaa itseäni suuremmalla työllä, kuin antamalla muorille kaivovettä muorin sängyn vieressä rahilla olevasta ämpäristä. Viimein sainkin luvan lähteä, sillä muori oli hyvin huono sinä päivänä ja äitini ei tahtonut jättää häntä minun kanssani kahden kesken.
Oli lauvantai vähä ennen puolta päivää ja ennen juhannusta, sillä sinä kesänä ei ollut vielä mitään juhannuskoivua mökkimme edustalle tuotu. Äitini antoi minulle puhtaaksi pestyn pullon käteen, ja sanoi: Menehän nyt, puhu ihmisten tavalla rovastille, ja sano, että minä itse käyn maksamassa. Minä lupasin puhua ihmisten tavalla ja läksin matkoilleni.
Taivas oli pilvessä. Se teki minun jotenkin synkkämieliseksi, mutta vaikka olin niin suurella asialla, niin en tällä kertaa tuntenut mitään vapistusta vatsassani. Minä juoksin pitkin maantietä, niin että vasta puhjenneet keltakukat tien vieressä ja seipäät pellon aidassa vilisivät silmissäni, enkä minä sentään läähöttänyt kovasta juoksusta. Oli vaan mielessäni muorin pelastus taudin kourista, jonka eteen olin valmis uhraamaan kaikki voimani ja niin kuin tuulispää olin minä pian keskellä kirkonkylää. Mutta siinä alkokin tehtävän vaikeus ilmestyä. Minä näet en tietänyt, mikä noista kymmenistä taloista oli pappila. Olinpa totta niinkin ensi kertaa pappia kyydissä, eli oikeammin pappilan haussa. Jo pian tulikin jänis housuihini ja aloin katua, että olin lähtenyt. Koetin katsella joka haaralle, vaan ei missään ketään näkynyt. Minä seisoin jotenkin pitkän ajan tien haarassa joen rannassa, josta oli silta joen yli. Vihdoin tulin siihen vakuutukseen, että paras on käydä talossa kysymässä. Ja niin käännyinkin likimmäiseen taloon ja astuin sisälle pihaan. Täälläkään ei ketään näkynyt, ainoastaan pieni punertava varsa, joka kaha käteen pihassa juoksenteli. Sitä en kuitenkaan joutunut kauan katsella. Rupesin siis nousemaan portaita ylös ja astuin porstuaan; mutta samassa kuulin oven au'aistavan ja jälleen kiinni lupsautettavan. Ja ennenkun ennätin mitään muuta erottaa, kuulin edessäni sanottavan: hau, hau! Eteeni hypähti hirmuisen suuri musta koira, kita auki, niin tulipunainen kuin Vierimän torpan ikkunanpieli. Eikä tämä talon vahtisusi tyytynyt haukkumiseen, vaan hyökkäsi päälleni ja purasi minua vasemman käden pikkusormeen. Nyt oli henkeni juuri kuin langan nenässä, sillä luulin tuotapäätä olevani tuon mustan koiran vatsassa. En joutunut siinä niin kireässä tilaisuudessa ajattelemaan paljo joutavia sivuasioita, ajattelin vaan mitä kiiruimmittain tuota mielestäni liian aikaista pienennystäni, kun en ollut vielä kasvaakaan ehtinyt ja oikein sydäntäni särki se, kun muori oli kotona niin huonona ja lääkkeiden hakija pian joutuisi koiran vatsaan. Kaikki tämä oli ajateltu melkein silmän räpäyksessä ja silmän räpäyksessähän koirakin minun oli syönyt eli sen mitä minussa oli hänelle kelpaavata, sillä kun hän minua pikkusormeen tokaisi, oli hän samassa mennyt takaisin istumaan porstuan nurkkaan. Olin huomaamattani päästänyt aika porun ja huutanut: koira söi minut! Sen oli kuullut eräs vanhan puolinen nainen, joka riensi hätään ja sanoi: eihän se vielä kaikkea syönyt, koska siinä seisot. Häpesin minä vähän, että niin ajattelemattomasti olin tullut huutaneeksi, ja katsahdin naista silmiin. Hän oli avopäin ja kädessä pääliina, jota hän käänteli laskokselle, ja suuri avainnippu riippui messinkikoukusta hänen vyöllänsä. Avainnipusta huomasin hänen emännäksi, sillä äitini oli joskus sanonut, että emännillä on aina avainnippu vyöllä. Kysyin siis häneltä, missä pappila on? — Etkö sinä pappilaa tiedä, sanoi hän, kylläpä sen kaikki kerjäläispojat tietävät. Minä vakuutin, etten ollutkaan mikään kerjäläispoika, olin vaan muorille lääkkeitä hakemassa. Silloin näki hän sen vaivan, että tuli joen ahteelle asti näyttämään minulle pappilaa, joka ei siitä kaukana ollutkaan. Minä kiitin neuvosta ja läksin juoksemaan pappilaa kohti. Juostessani katsoin oikein päivän valossa sormeani, jossa oli pieni koiran hampaan tekemä haava, vaan olihan hyvä, ettei koko sormi ollut poikki.
Pappilassa oli puutarha, siitä aloittaakseni. Puutarhan puut ne ensin silmiini pystyivät, sillä niitä ei ole kaikilla mökeillä, sen vähemmin meillä, kosk'ei ollut Vierimälläkään. Vaan vähät puista, kun oli kiire. Olihan minun joutuminen rovastin puheille, kun mielestäni olin viipynyt liian kauan matkalla. Mutta hajulla on raja ja hyvällä hajulla onkin erittäin vissi raja, sillä se on kallista tavaraa eikä sitä jaeta kauas lähdepaikastansa. En minä pappilan hajua tuntenut, ennen kuin olin ehtinyt puutarhan aidan viereen. Huh, kun siitä lemusi hajua monenlaista, niin ettei ollut enään määrääkään. Minä vetelin hienoa hajua nenääni ja oikeinpa tuntui se menevän sydämen pohjaan saakka. Hyvähaju nenässäni hyppäsin pappilan portista sisälle, oikein tasakäpälässä. Mutta joko taas, pihassa lähellä porttia makasi hallava koira. Onnekseni oli se siivompi, kuin äskeinen koira. Ensin se vähän ärisi, mutta sitten oli vallan vaiti, olihan se pappilan koira. Hyväntekiäisiksi hänen suopeasta käytöksestänsä näytin hänelle sormen ja sanoin: älä sinä, kun olet pappilan koira, pure sormeani, niinkuin hävytön koira tuolla kylässä. Siihen tyytyikin koira, painoi päänsä kylkeensä ja ummisti samassa silmänsäkin kiinni.
Näin olin joutunut keskelle pappilan pihaa seisomaan; mutta en tahtonut uskaltaa astua mihinkään sisälle. Joku minua peloitti, vaikk'en itsekään tiedä, mitä pelkäsin. Vihdoin kun olin jo noin puolen tuntia seisonut töllistänyt sinne ja tänne, tuli yksi pappilan piioista pihalle ja kysyi naurusuin minulta: mitä sinä haet? Neiti oli erittäin viehättävän näköinen. Hänellä oli punaiset posket ja valkoinen otsa, pitkä kellertävä tukka, joka riippui alas kahtena palmikkona. Tukka oli taiten kammattu ja taiten palmikoittu. Niin kumminkin minusta näytti, sillä hänen peittämätön päänsä oli sileä kuin kanan muna ja palmikot niin sievät, etten maassa mointa ollut eläissäni nähnyt. Palmikkojen päissä riippui siniset leveät nauhat, joihin silmäni tahtoivat aivan kiinni jäädä. Pukuna oli hänellä valkoinen röijy, ja pässin värjäämä villahame, jaloissa matalaruojuiset nahkakengät. Minä viivyin hetken aikaa vastaustani harkitellen. Tahdoin jollakin sievällä tavalla puhua pappilassa, koska äitini lähtiessäni oli minua siihen varoittanut, mutta vaikka olisin kuinka miettinyt, en löytänyt sievempätä vastausta, kuin tämän:
— Minä haen rovastia, saadakseni häneltä rohtoja muorilleni. Onko rovasti kotona, hyvä neitty?
Neiti katsahti minua silmiin, taaskin vetäen suutansa nauruun, ja sanoi: Joudu pian rovastin luo. Nouse noita rappuja ylös; rovasti rupeaa vähän päästä päivälliselle etkä saa häntä tavata, ennen kuin jälkeen kello viiden, jos vaan nyt myöhästyt.
Minä kiitin häntä hyvästä neuvosta, nousin osoitettuja rappuja ylös ja astuin sisälle. Rovasti tuli ovessa vastaan ja käski minun astumaan sisälle. Nyt seisoin rovastin edessä vähän ujostellen. Rovasti taas puolestaan katseli minua silmiin ja veteli hyvin pitkästä piipusta hyvänhajuista tupakan savua. Tällaisessa asemassa vähän aikaa oltuamme keskeytti rovasti äänettömyyden ja sanoi:
— Kenenkä poika sinä olet, kun seisot, vaikka kokonaisen päivän, pihalla, että täytyi Katrin lähettää sinulta asiaasi kysymään.
Nytkös minua rupesi oikein pelottamaan, ett'en tahtonut saada sanaa suustani. Ajattelin jo kääntyä pois, mitään vastausta antamatta, mutta vedin kuitenkin taskustani pullon, arvellen: puhukoon se puolestani. Niin se tekikin. Kohta, kun rovasti näki pullon, sanoi hän:
— Oletko rohtoja hakemassa?
Nyt vasta pääsin minäkin puheesta kiinni.
— Muori on sairas, aivan kuolemaisillansa, äitini lähetti minun hänelle rohtoja hakemaan, sillä hänen täytyy olla kotona muoria hoitamassa. Äiti lupasi itse käydä rovastille maksamassa.
— Kyllä näen, että olet lapsi, sanoi rovasti, kallistellen päätänsä, ja lapset puhuu lapsen tavalla. Kunpa edes saisin sinulta selvän, kenen poika sinä olet.
— Minä en itsekään sen paremmin tiedä, sanoin minä. Äitini nimi on Maria Helmikangas, sen muistan siitä kun rovasti itse kinkerissä nimitti häntä.
— Sinä olet niinmuodoin Henrikki Marianpoika Helmikangas ja sinun muorisi on myöskin nimeltään Maria Helmikangas. Kyllä nyt jo tiedän kaikki, vaan eikö muorisi ole mitään puhunut, haluaisiko hän tavata pappia.
Minä mietin vähän aikaa ja sitten muistinkin, että äiti illalla oli kysynyt muorilta, haluaisiko pappia, johon kuulin muorin vastaavan: kyllähän saisi pappi olla, vaan kuinka sen tänne saisi. Sanoin siis rovastille mitä tiesin. Rovasti sanoi siihen:
— Odota nyt vähän tässä, istu tuohon tuolille; minä panen vähän päälleni ja sitten minä lähden omalla hevosellani muorisi luokse hänen kanssaan tutkimaan tuonen teitä. Tätä sanoessaan meni rovasti toiseen huoneeseen ja veti oven kiinni jälkeensä.
Minä istuin ja katselin ympäri huonetta. Seinillä oli korkeita kaappeja täynnä kirjoja. Eräällä sivuseinällä oli matala pöytä, jolla oli kaikenlaisia papereita ja kirjoituskalut. Sen pöydän vieressä oli toinen pienempi pöytä, jonka päällä oli useita suuria kirjoja ja niiden joukossa tunsin minä samat kirjat, jotka kirkon kirjain nimellä olin kinkereissä nähnyt. Yhdessä kohden oli seinässä nauloja, joissa riippui vaatteita, ja vaatteiden alla permannolla oli kolme paria kalossia. Sitten oli vielä eräässä nurkassa musta, leveä sohva. En ollut koskaan ennen nähnyt sohvaa, enempi kuin kalossiakaan, enkä siis niiden nimestäkään ensikerran nähdessäni mitään tietänyt, vasta vanhempana olen sen tietooni saanut. Kalossien vieressä nurkassa oli useampia keppejä eli sauvoja. Näitäkin vähän aikaa silmäiltyäni, sillä nekin, jotka nyt eivät enään ole mielestäni minkään arvoisia, lapsena ollessani vetivät suuresti huomiotani puoleensa. Katsahdin uudelleen uhkeita kirjakaappeja, jotka ulottuivat permannosta kattoon saakka. Siinä juolahti mieleeni, kyllä kai pitää paljo lukeman ennen kuin rovastiksi pääsee, sillä epäilemättä on noiden kaikkein kirjain sisällys tarkemmin rovastin päässä, kuin minun päässäni aapiskirja ja katekismo kolmanteen pääkappaleeseen asti, jonka minä silloin vasta osasin. Mutta samassa, kun tätä ajattelin, huomasin seinällä rovastin kuvan, joka oli jotenkin vielä rovastin näköinen, vaikka hän siinä seisoi paljo nuoremman ja verevämmän näköisenä, kuin hän nyt itse oli. Epäilemättä oli se maalattu jo aikoja takaperin hänen nuorena ollessaan. Kuitenkin oli kuva niin rovastin näköinen, yksin katsekin, että kun hän siinä täydessä papin puvussa minuun katseli, vaikutti se minuun niin, että luulin hänen minulle sanovan: älä tutki niitä, jotka eivät sinulle kuulu!
Ajatellen kuvan salaista vaikutusta, loin silmäni alas ja rupesin tarkastelemaan permannon rakoja ja sen keltaista, paikoin jo pois kulunutta maalia, kun samassa rovasti pisti ovesta sisään ja sanoi:
— Anna pullo tänne.
Minä ojensin pullon rovastin käteen. Hän aukasi korkin ja haisti, painoi korkin jälleen kiinni ja antoi pullon takaisin.
— Ei se pullo kelpaa, virkkoi hän, siinä on ollut kamfertti-linementtiä. Minä annan uuden pullon.
Näin sanoen meni hän jälleen pois, mutta palasi pian kolme pulloa kädessä ja sanoi: Täyty ottaa useata lajia, vaikka epäiltävää on auttavatko mitkään rohdot muoriasi.
Silloin hän alkoi lähteä ulos ja käski minun seuraamaan mukana. Niin menimme molemmat pihalle. Pihalla oli jo hevonen valjaissa kääsien edessä ja eräs vanhanpuolinen mies piti suitsista kiinni. Rovasti nousi kääseihin ja käski minun istumaan hänen viereensä. Minä teinkin sen ja sitten lähdettiin, vanha mies, kuskina. Hevonen juoksi että poro pölisi, eikä kauan kestänyt ennen kuin olimme perillä, sillä matkaa ei ollut kuin kolmen venäjänvirstan paikoille. Nyt laskeusimme alas, ja rovasti ja minä astuimme kiirein askelin tölliin, jossa muori vielä oli elossa, mutta nukkui, ja äitini istui hänen sänkynsä vieressä vesissä silmin. Äitini säikähti, kun minä toin rovastin tullessani, ja hypäten nousi häntä vastaan ja tervehti rovastia oikein kädestä eli oikeammin rovasti tarjosi hänelle ensin kätensä.
Nyt herätettiin muori unestaan ja nähtyänsä rovastin tuli hän oikein iloiseksi. Melkeinpä näytti kun hän olisi tullut paljo terveemmäksikin, ainoastaan siitä syystä, että näki rovastin seisovan alhaisessa turvemökissämme.
— Kuinka jaksatte? kysyi rovasti puristaen muoria kädestä.
— No, Jumalan kiitos! ja kiitos, herra rovasti, kysymästännekin, sanoi muori. Enpä oikein hyvin jaksa, ruumiin voimat vähenevät päivä päivältä, ja pian toivon täältä pääseväni rauhan majoihin, joissa vasta oikein hyvin toivon voivani.
— Jumala suokoon, että pian pääsisitte pois tästä surun laaksosta, sanoi rovasti.
Sitten meni hän äitini luokse ja puhui hänen korvaansa hiljaa. Minä sain äidiltäni käskyn mennä ulos huoneesta ja minä meninkin.
Täällä istui maassa nurmen päällä pappilan renki. Hän oli erittäin huolellisen näköinen ja painoi tavantakaa lakin lippua alemmas, että se viimein oli aivan hänen silmäinsä päällä. Minä katselin häntä kauan, seisoen hänen vieressänsä, mutta en tahtonut häiritä häntä hänen syvissä ajatuksissaan. Pappilan koira makasi hänen jalkojensa edessä ja nukkui sikeästi. Vihdoin katkaisi vanha mies äänettömyyden ja sanoi:
— Näetkös tuota koiraa tuossa? Se on uskollinen luontokappale, hän seuraa aina isäntäänsä, kuhun hän menee.
— Kyllä näen, sanoin minä.
— Ei ihminen ole niin uskollinen kuin koita, vaan kuinkas luulet?
— En tiedä, vastasin minä. Mutta muutamat koirat ovat hyvin vihaisia, ne pian purevat, sanoin vielä lisäksi.
— Kyllähän koirat purevat, mutta ihmisen purema on paljoa vaarallisempi — se vahingoittaa sielunkin.
Minä aloin miettiä miehen lausetta sielusta ja sen vahingoittamisesta, sillä sieluasiassa olin aivan oppimaton. Sielusta oli minulla hyvin himmeä ajatus. Olin tosin joskus kuullut siitä puhuttavan, ja muutamat tavasta olivat sanoneet sitä sisälliseksi, mutta en ollut siitä selville päässyt. Olin ajatellut sielun olevan jonkun erinäisen kappaleen ihmisen sisällä ja luuta ja lihaa, niin kuin ruumiin muutkin osat, olin myöskin toisinaan ajatellut sitä eläväksikin, jopa linnuksikin, joka jossakin kaikkein syvimmällä ihmisen sisässä elää ja vaikuttaa. Nämät ajatukset heräsivät minussa nytkin ja sen johdosta kysyin siis mieheltä:
— Onko ihminen joskus purrut teitä aivan sieluun asti?
— On minuakin joskus purtu, mutta tänä päivänä luullakseni tulee kysymys minun omasta puremisestani, kun minä olen toisia purrut, sanoi mies, ja silitteli koiraa, samalla katsoa tuijottaen hevosta, joka vähän edempänä seisoen kääsien edessä halukkaasti söi meidän pihamme nurmiheinää.
— Olette siis itse purrut toista ihmistä sieluun asti, arvelin minä.
— Sinä olet lapsi, etkä siis ymmärrä mitään, sanoi mies, mutistaen suutansa vähän, mutta ei kuitenkaan nauranut. Tiedätkö mikä se vanha mummo on sinulle, joka siellä sisällä huoneessa sairastaa?
— Tiedän kyllä, sanoin minä, hän on minun äitini äiti.
— Niin poikaseni, mutta tiedätkö mikä hän on minulle?
— Sitä en tiedä.
— Kosk'et sinä tiedä, niin minä tiedän, että hän on minun vaimoni ja minä hänen miehensä.
Samassa läksi hän juoksemaan töllin ovea kohti ja päästyänsä ovelle alkoi hän kolkuttamaan, vaan ovi olikin sisältä haassa ja minä kuulin rovastin äänen, joka sisältä lausui: Ei vielä ole aika. Nyt palasi hän takaisin koiransa luokse, silitteli ohimennen vähän kääsien aisaa ja istahti jälleen nurmelle. Ja totta puhuen, en ollut koskaan nähnyt alakuloisempaa miestä.
Minä ajattelin hänestä jos jotakin, sillä niin oli minusta ihmeellistä, kun hän sanoi olevansa muorin mies. Kovin ihmettelin sitäkin, ettei häntä laskettu vaimonsa luokse, enkä tiennyt mitä apua oli hänelle minusta, joka olin hänen luoksensa ulos laskettu. Pian kumminkin huomasin, minkä tähden minä itse olin pois huoneesta ajettu. Varmaankaan ei tahdottu, että olisin kuulemassa mitä rovasti muorin kanssa tuonen teitä haasteli, ja luulinpa heillä kaikilla olevan sen ajatuksen, että jos minä saisin kuulla tuonen tiet, niin alkaisin minäkin niitä kulkea. Vaan mitä vasten ei tuo vanha mieskään saanut olla kuulemassa noista oudoista teistä? Kas, kummaa, kun tuota harkitsin, aukenivat silmäni. Hän olikin se sama mies, joka jo vuosia takaperin viikate olalla pelasti minut lapsijoukon käsistä. Aivan hän silmissäni muuttui. Nyt oli hän minulle vanha tuttu, ennen nähty; toisin mahtoi äänenikin soida, kun sanoin hänelle: Te minun pelastitte!
— Milloin ja missä olen sinun pelastanut, lapsi? kysyi hän, katsellen jotenkin terävästi minua silmiin.
— Tuossa kedolla kun olin marjassa, kun oli paljo toisia lapsia, jotka nauroivat ja reuhasivat minulle ja te, juuri te, kuljitte viikate olalla, valkoiset vaatteet yllä ja huopahattu päässä, ja toruitte sitä lapsijoukkoa ja samassa minuakin varoititte niittyä tallaamasta. Siitä ajasta on jo kahdesti lumi ollut maassa, muistatteko? puhelin minä.
Ukko istui nyt hetken aikaa suu auki eikä vastannut mitään, niin että olin jo rupeamaisillani uudestaan kysymään. Vihdoin hän kuitenkin heräsi unestansa — minun nähdäkseni hän oli juuri kuin olisi nukkunut silmät auki — ja sanoi:
— Sinäkö se olit, joka olit sanonut toisille lapsille itses vanhasta pienennetyksi ja jolle toiset sitten niin kovin nauroivat?
— Minä olin.
— No, kuka sinulle sen oli sanonut, että sinä olet vanhasta pienennetty?
— Äitini minulle sanoi, vastasin minä.
— Kuinkahan Mari niin tyhmästi on sinua opettanut? Eihän ihmisiä vanhasta pienennetä, eihän ihmisiä voida veistellä kuin puuta, sanoi ukko rypistellen kulmiansa, niin että pelkäsin hänen pian suuttuvan. Mutta samassa au'aistiin huoneen ovi ja rovasti sanoi ovelta:
— Helmikangas, astukaa sisään.
Minä luulin ensin minua itseäni käskettävän, vaan huomasin pian, että se oli äitini isää jota käskettiin, ja hän lähtikin kiivaasti kuin tuulen puuska, ja ovi meni taaskin kiinni ja minä jäin allapäin miettimään, mitä tuleman piti. Yksinäni odotellen ajattelin jos jotakin, ja pisti minua vähän tuskaksi, mitä vasten minä en saanut olla, niinkuin muut ihmiset, ja mitä vasten äitinikin minua oli narrannut ja laittanut toisten lasten pilkattavaksi. Mutta kuitenkin olin iloinen siitä, että vanha ukko oli minulle sanonut totuuden, ettei minun nyt enään tarvinnut kellekään sanoa itseäni vanhasta pienennetyksi. Kun samassa selveni, että äiti oli vaan tahtonut laskea leikkiä kanssani, niin en voinut olla hänelle vihainen. Sen sijaan naurahdin itsekseni ja tulin siihen päätökseen, että olin ollut oikea puupää siinä asiassa.
Kun olin jonkun ajan seisonut ulkona, sain minäkin käskyn tulla sisään ja mielelläni meninkin. Siellä istui rovasti lähellä sänkyä, jossa muori makasi, mutta hän oli kääntänyt selkänsä sänkyyn päin ja katseli äitini isää, joka istui toisella seinällä olevalla pienellä penkillä hyvin totisena. Kirkas kyynel kiilsi ukko paran silmässä, nimittäin toisessa, sillä toisen päällä oli käsi. Äitini istui muorin sängyn laidalla, toisessa kädessä virsikirja, toinen käsi muorin otsan päällä, hänkin kyyneleet silmissä. Kun olin asettunut ovipieleen seisomaan, kuulin rovastin sanovan:
— Hänen aikansa ehkä kohta tullee, eivät minun rohtoni voi häntä parantaa. Mutta koska hän on tarkasti tutkinut käytävänsä tien ja osaa sitä kulkea, niin se onkin aivan sama paraneeko vai ei. Vai kuinka, Pietari Helmikangas?
— Se on — minä en — min'en — mitään tiedä, änkytti vaarini.
— Kyllä Helmikangas sen ymmärtää, ette tarvitse sanoakaan, virkkoi rovasti. Onhan teillä viime aikoina ollut vähän haluakin, kunpa vaan pitkittäisitte, niin olisi päätös hyvä, vaikka tosin olisi parempi ollut, jos olisitte alkanut jo neljäkymmentä vuotta ennen, eikö niin?
— Kyllä kai, sanoi vaari, nousten seisomaan. Minä myönnän monta asiaa, kun rupean tällä herra rovastille oikein latelemaan entisiä ja oikein alusta alkaen. Minä myönnän, myöntäähän minun täytyy. Ensiksikin olisi minulle ollut kymmenen kymmentä kertaa parempi, jos olisin kuusivuotiasna hukkunut, kun Temmesjokeen putosin. Se olisi epäilemättä ollut parempi, mutta eipä niin ollut sallittu. Sitten olisin minä joutanut yhdeksäntoista vuotiaana kuolla vanhemman veljeni edestä, joka oli sekä luonteeltaan että tavoiltaan paljon parempi minua, mutta kumminkin hän kuoli, jättäen minulle esikoisen oikeuden ja samalla isännyyden Helmikankaan suuressa talossa. Oli ehkä väärin, että hänen oikeutensa lankesi minun käsiini hänen hurskaan kuolemansa kautta, mutta olihan se niin sallittu. Sillä esi-isäini vääryydellä kokoonhaalima tavara piti minun tuhlaavaisen käteni kautta aina viimeiseen ripaleeseen asti juosta, eikä saastuttaa vanhemman veljeni puhdasta sielua. Hän temmattiin pois vähä ennen kuin se aika olisi tullut, jolloin hän olisi joutunut synnin tahraaman, ilkeän perinnön nautintoon. Sen minä myönnän ja teen vielä esi-isäinikin puolesta suuria myönnytyksiä, sillä kuka olisikaan sopivampi tässä näitä tunnustamaan, kuin juuri minä, joka olen tehnyt kaikesta, monen polven säästämästä tavarasta täydellisen lopun, joka olen suuren omaisuuden viskannut ympäri maailmaa, kuin tomun tuuleen. Mutta korkein Jumala armollinen sielulleni olkoon, siitä ei ole ollut kenellekään muille hyötyä, kuin krouvareille ja pirulle, senkin minä myönnän ja se on tosi. Vaan että olen kerran katsellut immen kauniita kasvoja, silloin kun minä olin rikas rikkaan poika, Pietari Pietarin poika Helmikangas — älkää, hyvä rovasti, ihmeeksi panko sen aikuista pitkää nimeäni, sillä se on rikasten tapa, että he haluavat hyvin pitkää nimeä ja siihen vielä paljon sivukoristuksiakin — se on vielä suurempi onnettomuus. — Kovin tein väärin että niitä katselin. Sillä minä tein ne samat kasvot kurjuuden kyyneliä vuotaviksi ja tuossa ne ovat kalpeina edessäni, ne samat kasvot, jotka ehkä pian multa peittää.
— Mistäs sen tiedät, että niitä pian multa peittää? kysyi muori hiljaisella äänellä sängystä. Toivotko sinä, että pian kuolisin?
— Älä puhu noin, sanoi vaari, sillä minulla on kova suru sydämmessäni.
— Mistäs sen surun nyt olet saanut? Etkö aina ole halveksinut minua, ja kun olin köyhempi kun sinä, kun jouduin naimisiin sinun kanssasi, niin minun köyhyyttäni halveksien joit sinä kaikki sekä minun että omatkin tavarasi. Se suru, jota sinulla on, lähtee luullakseni vaan siitä, ettei enään ole tavaraa eikä rahaa, millä voisit entistä elämää jatkaa. Eikö totta?
— Älä, vaimoni, noin juttele. Anna mennä kaikki menoansa, pidä sinä vaan matkastas huolta, äläkä rupea rovastin aikana rähisemään; se on juotu mikä juotu, ei se enää parane.
— En minä sanonutkaan, että sinun piti minulle takaisin tuoman, minkä olet juonut — sen vaan sanon, ettei minun tuomani tavara ollut vääryydellä koottu, olisit sen edes jättänyt juomatta. Kun sanon melkein kuin täytymyksestä juoneesi isäsi ja veljesi perinnön, kun se oli vääryydellä koottu, niin ei sellainen puhe ole muuta kuin juomisen puollustustusta ja esi-isäin parjaamista. Tutki asiasi paremmin ja puhu sitten.
— Tarkoin olenkin tutkinut asiani ja sen mukaan olen puhunut. Jos minulla nyt olisi tavaraa, vaikka kuinka paljon, niin en minä enää joisi ja mitä siihen tulee etten sinun luonasi ole käynyt, sitten kuin meidän täytyi pois muuttaa talostamme, niin on syy ollut se, että olen hävennyt niin kovasti, kun annoin viinan voittaa itseni. Vikahan minussa, Marini, on, vaan älä kuitenkaan vihassa kuole. Sovitaan ennen.
— En olekaan sinua vihannut, vaikka luulet, sillä paljo paremmin ja iloisemmalla mielellä olen asunut tässä turvetöllissä rakkaan tyttäreni ja hänen pienen poikansa kanssa, kuin suuren huolen alaisena Helmikankaan isossa emännöitsijän virassa. Minä en vihaa ketään, ainoastaan tahdoin tietää, onko sinulla, rakas mieheni, oikea mielipaha siitä, että olet minun näin köyhäksi maallisesta tavarasta saattanut. Hyvin tiedän kuitenkin, ettei se ole ollut miksikään vahingoksi sielulleni, vaan päinvastoin suureksi hyödyksi, sillä jo aikoja sitten olen huomannut, että jos olisin koko ikäni huolettomassa rikkaudessa elänyt, niin epäilemättä olisi hyvä Jumala jäänyt minultakin raukalta unohduksiin. Niinkuin sinäkin Pietarini äsken sanoit tuossa korkiasti kunnioitettavan rovastin edessä, että totuuden tunnet ja myönnät, niin minäkin myönnän, että sinä tuhlaavaisuudellasi olet ollut Jumalan aseena ajamalla minun Kristuksen turviin. Mitä siihen tulee, että juur'ikään sanoin sinun esi-isiäsi parjaavan, niin myönnän, että itsehän sen parhaiten tiedät miten Helmikankaan rikkaus oli koottu, tahdoin vaan huomauttaa, että kunkin tulee omasta puolestaan vastata. Mutta tuossa on väsynyt ja kuihtunut käteni. Sovitaan pois, ja joko elän taikka kuolen, niin ei pidä, rakas mieheni, minun puolellani mitään Kainin mieltä sinua vastaan oleman.
Tämän sanan päälle näin minä vaarin ottavan muorin vapisevasta kädestä kiinni, ja muori käski rovastin eroittamaan heidän kätensä, juuri kuin vedon lyönnissä on tapana. Rovasti eroittikin heidän kätensä ja sanoi sitä tehdessään:
— Kauppa on tehty, ijäisen sovinnon kauppa, Jumala vahvistakoon sen.
Rovastin silmissä näin minä kyyneleiden loistavan ja kun hän katsahti minun puoleeni, niin minä vapisin, ett'en tahtonut seisomassa pysyä. Vähän ajan päästä sanoi rovasti:
— Nyt minä lähden kotiini, mutta lopuksi sanon vielä, tutkikaat tuonen teitä, niin kauan kuin aikaa on. Sinäkin lapsukaiseni, ala sinäkin tutkia tuonen teitä, ja jos et itsestäsi ymmärrä, kuinka niitä tutkitaan, niin kysy vanhemmilta ihmisiltä, kyllä ne sen salaisuuden sinulle selittävät. Aluksi sanon vaan, täältä kuollaan ja ruumis lasketaan alas hautaan, mutta sielu elää aina, lapsi, ja sille täytyy jo täällä ollessa olla joko hyvä tahi paha paikka varustettuna tuolla puolen hautaa.
Jäähyväisiksi puristi rovasti hellästi minun ja kaikkien toistenkin kättä. Sitten hän astui ulos mökistämme ja olikin jo päivä hyvästi kulunut. Häntä seurasi vaarini, jätettyänsä sydämelliset jäähyväisensä muorilleni ja äidilleni. Ja menin minäkin ulos lähtöä katsomaan. Rovasti nousi kääseihin ja vaari ajamaan ja melkein silmänräpäyksessä he ajaen pitkin maantietä katosivat näkymättömiin, mutta minä seurasin heitä ajatusten suoraa mutkatointa tietä, juuri kun olisin heidät nähnytkin, palatessani takaisin rakkaaseen, matalaan oman äitiraukkani turvemajaan.
Tuskin olin astunut yli kynnyksen, kun kuulin äitini sanovan: Voi, nyt se äiti jo menee. Minä juoksin sängyn viereen ja juuri kun olin siihen pysähtynyt, kädet ristissä, aukasi muori silmänsä, katsahti kiivaasti ympäri huonetta ja lausui nämät sanat: Vuodata, herra, siunauksesi lasteni ja mieheni ylitse, niinkun minunkin otit helmoihisi — sitten vielä — vaan yksi huokaus ja yksi pieni henkäys, ja maja oli muutettu, tuonen tiet astuttu. Äitini kädestä kiinni pitäen seisoin minä siinä ja ajatukseni lensivät kuin tuulen siivillä äitini sanoessa itku suin: hän on jo kylmä. Minä muutin muorin hellää rakkautta minua kohtaan ja itkin niin katkerasti, että en milloinkaan ennen ollut niin haikiasti itkenyt.
Kun olimme jonkun aikaa seisoneet surussamme muorin ruumiin vieressä ja saimme vähän itkulta lomaa, virkkoi äitini: kunpa nyt isä pian tulisi. Mutta hän ei kukatiesi tulekaan ennenkuin yöksi, meidän täytyy jättää ruumis tähän, panna ovi lukkoon ja mennä hakemaan Tolpan Pirjoa ruumista pesemään. Samalla kun äitini näin puhui, kuului kavioiden kopina pihalta, ja hetken päästä astui vaari sisälle. Hän säikähtyi ja tuli ensin juuri kuin kivettyneeksi, kun näki vaimonsa kuolleena. Hän ei tahtonut osata puhua mitään, vihdoin hän kuitenkin sanoi, että pitäisi olla riihi, johon ruumis pantaisiin, mutta kun ei ole, niin täytyy meidän, nimittäin äitini ja minun, muuttaa joko Vierimälle tahi johonkin toiseen mökkiin niin kauaksi kuin ruumis on maan päällä. Sitten hän tarjoutui lähtemään Tolpan Pirjomummoa hakemaan, joka piti tavallisesti ruumiin pesemisen virkanansa. Sitten hän läksi raskain askelin ulos huoneesta, nousi hevosensa selkään ja katosi.
Me menimme ulos äidin kanssa ja kävelimme ympäri pihaa eli aitausta, paremmin sanoakseni, sillä meillä ei ollut mitään muita huoneita kuin se turvetupa, jossa asuimme, sekä hyvin pieni turpeista tehty sauna — sekin äitini tekemä. Kuljeskellessamme johtui mieleeni vaarini puhe riihen puutteesta ja kysäsin, eikö riihen puutteessa voitaisi panna muorin ruumista saunaan; mutta äitini kohta epäsi sen yllytyksen. Hän oli muka ahkera kylpijä, eikä voisi olla kylpemättä sillä aikaa, kun muorin ruumis oli maan päällä. Niin hän minulle puheli, mutta sittemmin olen kuullut, ettei ruumista koskaan pidä panna saunaan. Syynä lienee joku taikausko, sillä itse muori vainajakin oli usein sanonut, että sauna on erittäin pyhä huone, ja koska sen ajan ihmiset olivat hyvin kalman arkoja eli oikeammin pelkäsivät kalman tarttumista, ei siinä huoneessa, jossa alasti oltiin ja itseänsä pestiin, saanut olla mitään kalmaa eli saastaista. Odotellessamme vaarin ja Tolpan Pirjon tuloa, katselimme muun muassa erästä pientä pihlajaa, jonka muorivainaja oli istuttanut perunamaan laitaan samana syksynä, kun äitini mökki oli valmistunut. Eräs poika hirviö oli siinä viime talvena ajanut nurin hevoisella ja reellä ja loukannut puuta, niin että sievä pihlaja sairasti juuri kuin kuolintautiansa. Minä kysyin sen pojan nimeä, joka oli sen pahan työn tehnyt, ja äitini sanoi hänen olevan Helmikankaan nykyisen isännän pojan, Jaakon. Hän oli muutoinkin hyvin pahankurinen poika, vaikka vasta kolmannellatoista vuodella. Niin äitini minulle kaikki kertoi ja selitti, kuinka hän oli turmellut pihlajan eräänä talviaamuna, uhalla ajaen suorinta tietä niitylle. Kun minä kuulin Jaakko-nimen mainittavan, niin ajattelin kohta, että se mahtoi olla sama Jaakko, joka minua oli pienennykselläni pilkannut. Vielä vähän kyseltyäni pojan ulkomuotoa huomasinkin pian, että hän todella oli se sama, jolle jo kirkossa kerran olin aikonut leppyä, vaan jota kohtaan nyt sain uutta vihan syytä. Eikä siinäkään kylliksi. Sainpa lisäksi tietää, että Jaakon isä oli paljon viekkautta käyttänyt äitini isää kohtaan, saadaksensa Helmikankaan talon haltuunsa, ja myöskin jutteli äiti, että pihlajan loukkaaminen oli ennustanut istuttajansa, nimittäin muorin, kuolemaa, sillä hän oli sanonut puun istutettuansa: niin kauan kun pihlaja eheänä säilyy, niin kauan minäkin elän; ja nyt oli se sana toteen mennyt. Mutta kun olin tämän kuullut, rupesin pitämään Jaakkoa jollakin tavalla syypäänä muorini kuolemaan, ja mieleni tuli hyvin kaltoksi sekä Jaakkoa että myös hänen isäänsä kohtaan. Vielä ollessamme pihlajan vieressä, tuli vaarini erään vanhan koukkuleukaisen akan kanssa pihaan, ja minä näin heidän astuvan tupaan sisälle, sillä ei kumpikaan heistä näkynyt meitä huomaavan. Mekin menimme perästä, ja äitini alkoi toimittaa akalle, mitä hän tehtäväänsä tarvitsi. Minä katselin oudostellen vanhaa, pahannäköistä akkaa, kun se siinä hypähteli ja pyörähteli ja puhui niin, kuin olisi ollut tusina perunapatoja tulessa, enkä tahtonut ensinkään kärsiä kuulla hänen niin paljo tarinoivan ruumishuoneessa.
Oli jo ilta, kun työ päättyi ja Tolpan Pirjo lähti matkoihinsa. Minä sain luvan äitini kanssa mennä Vierimälle, ja me hyvin mielellämme menimmekin, sillä äitinikin sanoi jo täysin kyllästyneensä tuohon Tolpan Pirjoon.
Kun olimme juuri päässeet Vierimälle ja äitini oli kertonut surunsa talon väelle, tuli vaarikin sinne. Vierimän ukon kanssa rupesi hän katsomaan lautoja, kirveitä ja köysiä, joita näkyi olevan runsaastikin. Vaikka jo ilta oli myöhäinen, alkoi Vierimän pirtissä semmoinen veistäminen ja höylääminen, ett'ei paremmasta apua. Minulla, kun näin ensikerran oikein puusepän työtä tehtävän, oli paljo katseltavaa. Mutta vähitellen uupuivat voimani ja minä nukahduin lastukasan päälle, josta äitini täytyi minut nostaa penkille yölepoani jatkamaan.
Aamulla, kun aurinko jo oli korkealle kohonnut, heräsin minä, vaan ei mitään veistostyötä silloin näkynyt, kaikki oli pois kerätty ja permanto puhtaaksi la'aistu. Se sai minun ajattelemaan, että oli sunnuntai. Lauantainahan minä pappilassa kävin ja samana iltana muori kuoli. Vaarini ja äitini olivat jo lähteneet kirkolle ja pappilaan. Sinne oli Vierimän muorikin jo mennyt. Ainoastaan ukko oli vielä kotona kun heräsin, mutta pian hänkin suoriutui kirkkomatkalle, ja niin sain minä jäädä Loviisan kanssa kotimieheksi. Hupaisesti kuluikin meiltä päivä, puhellessa milloin mistäkin. Aina väliin minä muistutin Loviisaa kuolemasta ja tuonen teistä ja antoi surullinen tapaus paljon puheen ainetta, vaikka emme kumpanenkaan oikein ymmärtäneet, mikä kuolema on tahi mitä vasten kuollaan.
Oli jo ehtoopäivä, kun kirkkomiehet tulivat kotiin. Heillä oli kaikilla paljon puhuttavaa muori vainajasta, ja kun kertoivat, kuinka kauniin kiitoksen rovasti oli tehnyt muorin edestä, tulin minä hyvin surulliseksi, kun en ollut sinä päivänä päässyt kirkkoon.
Maanantai-aamuna hyvin varhain aloittivat ukot taas puusepän-työnsä. Minä tahdoin myös olla apuna, mutta sain usein käskyn mennä pois tieltä. Viimein sain kuitenkin minäkin tehtävää, nimittäin sekoittaa nokea tervan sekaan. Kun ruumisarkku tuli valmiiksi, maalattiin se minun laittamallani maalilla.
Vierimällä täytyi minun sitten olla koko viikon, sillä vasta seuraavana sunnuntaina oli hautaaminen tapahtuva. Kun määrätty aamu koitti, ryhdyttiin hyvin varhain puuhaamaan kirkolle lähtöä. Vierimän hevonen valjastettiin kärryjen eteen, ja länkien yläpäähän sidottiin pieni valkoinen kankaan kappale, jonka piti tuulessa heiluen ilmoittaman, että hevoinen veti ruumista, ja niin ajettiin meidän mökille, johon ruumisarkku jo torstaina oli viety. Arkku, jossa muori lepäsi viimeistä lepoansa, nostettiin kärryille, ja lyhyen virren veisattua lähdettiin ajamaan kirkolle. Oli siinä useoita saattamassa, ja minäkin istuin muutamissa kärryissä. Kun tulimme kirkkomäelle, pyysivät moniaat muorini vanhat tuttavat, että arkun kansi aukaistaisiin. Se tehtiinkin, ja epälukuinen joukko kansaa, etenkin köyhiä naisia — meidän puolelta seurakuntaa arvaten ne olivat — keräytyi vainajan kasvoja viimeistä kertaa katsomaan. Useimmat itkivät, sillä muorini oli ollut hyvä aikanansa, vaikka häviössä ja köyhtyneenä kuoli. Sitten kannettiin ruumis kellojen soidessa paareilla hautaan, ja rovasti piti niin kauniin puheen haudalla, ettei läsnä seisovien itkusta tahtonut loppuakaan tulla, ja haudallakin rovasti muistutti muun muassa, että
Tuonen teitä tutkistellen,
Toivon tähti ilmestyy.
Näin oli nyt muorini hautaan saatettu, ja minä seisoin haudan partaalla äitini vieressä, joka aina oli minua niin hellästi hoitanut ja minun lukemaankin opettanut, hän oli juuri nyt, kun vähän rupesin saamaan silmiäni auki, kadonnut, kolme kyynärää paksu multa oli hänet peittävä ja minut ijäksi hänestä eroittava. Se oli tuonen tie ja, totta puhuen, tuntui minusta juuri kuin puoli maailmaa olisi vajonnut syvyyteen, ja minä äitineni seisonut sen toisella puoliskolla.