SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Että kerrankin saan nähdä.
Kolme vuotia on vierinyt siitä, kun tein tuon huvimatkustuksen äitini enon kanssa. Kolme vuotta on pitkänlainen aika, jolla kerkiää tulla paljokin muutoksia ihmis-elämässä.
Sanonko ensin sanasen Korvenpäästä. — Kolme vuotta sitten tuli Kemistä rikas leskimies ja köyhä, nuori leskivaimo. Kukas silloin taisi aavistaa, että tuo Katri ennen vuoden loppua jo olisi Korvenpään suuressa talossa Sakari Aspelan emäntänä ja kolmen vuoden kuluttua kaksoispoikain äitinä.
Siis Aspelalla toinen vaimo, toiset kaksoispojat. Siis elämä entisellään ja vajaus palkittu — saa nähdä, onko nyt parempi onni.
Mutta onhan Helmikankaan talossakin tapahtunut jotakin. Sievä sinisilmä Kreeta on joutunut naimisiin äitinsä entisen kosijan kanssa. Onhan se jotakin, että joutua naimisiin sen kanssa, joka tyttären isän kanssa on kilpakosijana ollut, mutta Kreeta ei pitänyt siitä lukua. Olihan Risto Riikola varakas mies ja isäntänä suuressa talossa. Mikäs olikaan sinne emännäksi mennä! Olisihan Kreetan äitikin nuorena mennyt Riikolan emännäksi, mutta ei Riikola hänestä ollut huolinut, kun näki hänen liian turhamieliseksi. Kaksikymmentä vuotta oli hän ollut aivan yrittelemättä naimaan; mutta nähtyänsä ja kuultuansa, että Helmikankaan tytär oli oivallinen ihminen ja paljon etevämpi äitiänsä, teki ukko kaupat ja vei Kreetan kotiinsa, koko pitäjän suureksi kummastukseksi. Vähät huoli Risto siitä, jos kylän ämmät sanoivat hänen olevan liian vanhan niin nuorelle tytölle.
Samalla kolmen vuoden ajalla on Helmikangas myöskin saanut takaisin kadotetun poikansa. Eihän kukaan ulkomaalainen niin hullu voinut olla, että häntä olis edes ruo'ankaan edestä pitänyt, ja siis nälkä ja laiskuus olivat hänen isän ja äidin sylivauvaksi jälleen ajaneet. Kelpasihan nyt Jaakon loikoa isänsä sohvalla, kun kyllin hyvää ruokaa ja juomaa eteen kannettiin. Kelpasihan hulluna olla, kun pulskasti passattiin, ja näyttää suurta, meriretkellä opittua taitoansa korttipelissä, jos joskus kumppanin siihen sai. Hätäkös hänellä!
Vierimän ukko elelee vielä entistä elämäänsä, tehden työtä Loviisan kanssa torppansa vainioilla, eikä heillä minun tietääkseni ole mitään puutosta. Ukko käypi ahkerasti kirkossa, niinkuin ennenkin, ja hän on iloinen, niinkuin koko pitäjä, kun on saatu poismenneen sijaan uusi rovasti ja sielunpaimen. Nyt onkin kolme rotevaa pappia seurakunnassa, jotka kaikki ovat uutteria virassansa.
Aspelan ennustus Aspelan tytärten häistä on toteentunut. Molemmat ovat emäntinä Limingassa, vaan ukko on itse nähnyt hyväksi muuttaa Tuonelaan ja hänen talonsa on myyty eikä Lumisuo vieläkään kuiva. Siis kuoli ukko ennen aikaa eikä Lumisuon kuivaajalle kukaan mitallia ole toimittamassa.
Pirttilän talosta voin taasen kertoa sen kumman, että tuo kirjanlehtiä syöpä Pirttilän Paavo on joutunut kirjoitusmiesten lukuun. Hän on ostanut kaupungista kirjoituskaavan ja opetellut kirjoittamaan ja on seurakunnan etevin talonpoika kirjoitustaidossa. Hän lukee kirjoitettua melkein selvemmin kuin painettua; mutta ihmeellisin kaikista on kuitenkin hänen luvunlasku-taitonsa, johon hän on saanut alku-opastusta rovastin apulaiselta, nuorelta pastorilta. Sitten on hän itse harjotellut talvis-illoilla lisää ja on tullut luvunlaskussa niin mainioksi, että osaa sinisellä kivitaululla laskea vaikka mitä — muunmuassa senkin tähän asti mahdottomana pidetyn laskun, sekuntien summan Raamatun ajanlaskun jälkeen mailman luomisesta. Kaikki ihmettelevät Paavon taitoa kirjoituksessa ja luvunlaskussa ja moni harmaapäinen ukko ja talon-omistaja antaa nyt mielellänsä Paavon laskea ja kirjoittaa talonsa vuositili-kirjat ja laskut. Mutta yksi on kumminkin, joka ei ihmettele Paavon taitoa, vaan pyytää vielä lisäpalkkiota hyvistä töistänsä, pitäen kaiken Paavossa ilmaantuneen taidon yksin-omaisena ansionansa. Se on tuo itsensä ja toisia pettänyt mies, tuo kepin nojassa horjuen kuleksiva Kerstilän vaari, mainio paperi-puuron keitättäjä ja peuran sääriluun ytimen syöttäjä kaikenlaista tautia poteville. Peuran sääriluun ydin oli näet viimeinen parannuskeino, kun sitä kolme kertaa tikulla suuhun annettiin. Hän se on, joka väittää noitakonstinsa vuosien kuluessa Paavon vatsasta viisautta päähän nostattaneen. Mutta Paavo ei usko tietäjän puheita eikä rupea maksamaan lisäpalkkiota, sillä Pirttilän emäntä, Paavon äiti, on kuollut ja Paavo isänsä kanssa ovat toista mieltä eivätkä usko velhon puheita. Paavo itse arvelee taitonsa ja kykynsä tulleen siitä, kun oli miehistynyt ja saanut olla paremmin rauhassa ja omalla ahkeruudellansa koettaa eikä kovistuksia saatuansa vesissä silmin tuhrustaa, niinkuin äitinsä eläessä. Sen verran kuitenkin lukee Paavo kaikista näistä tietäjä-ukon ansioksi, että hän on paperi-puuron syötyänsä tullut huomaamaan noitakonstit turhiksi.
Vielä on Paavon ansioksi mainittava, ettei hän tahdo pitää pitkän ja kiusallisen vaikeuden kautta saavutettua taitoa yksin omana hyötynänsä, vaan jakelee sitä muillekin. Niinpä hän on minuakin opettanut kirjoittamaan ja laskua laskemaan, eikä ole siitä vaivasta mitään palkkiota ottanut. Monta muutakin on hän alulle pannut, kun vaan oppivaiset ovat sen vaivan nähneet, että ovat hankkineet itsellensä kirjoituskalut ja taulun ja lauvantai- ja sunnuntai-iltoina käyneet Paavon luona opetusta saamassa. Aika jalo mies tuo Pirttilän Paavo! Onnea ja siunausta hänelle toivottavat kaikki, jotka hänen koulussansa ovat istuneet ja opetusta maksutonta saaneet.
Mutta vielä on sana sanottava ajan vaiheista. Ruustinnan ansiovuosi on kulunut ja sitä seuraavat kaksi armovuotta ovat loppuneet. Kaiken tämänkin ajan on vaarini vielä ollut pappilassa, mutta ruustinnan muuttaessa on vaarikin muuttanut, ja hän on meillä. Vierimälläkö?
Ei. Äitini on minun kanssani rakentanut uuden paljo suuremman turvemökin, aivan samalle paikalle, missä entinenkin seisoi. Siinä ukko nyt asuu tyttärensä ja tyttärensä pojan tekemässä töllissä, kaikenlaista tehden ja autellen meitä. Ensi talvena aikoo hän rakentaa puusta aittaa, tallia ja sen semmoista — onhan äidilläni vähän rahaa ja vaarillani myöskin palkastansa säästettyä. Hän on lopen lakannut juomasta ja on selvällä päällä miesten parhaita, niin että kyllä kelpaa hänen kanssansa työtä tehdä ja mökkiä hoitaa, ja eteenpäin totta puhuen menemmekin.
Mutta jopa ehdin samaan päivälukuun Heinäkuuta, jolloin Aspelan ja minun huviretkestäni laskien täyttyy kolme vuotta. Ilma on sakea, sillä ulkona sataa — joka vuosi ei voi samana päivänä olla kaunis ilma. Me istumme sisällä ja minä koetan juuri laskea taululla, montako kyynärää tulee matkaa Suomesta Amerikaan. Vaikea työ. Helpommin piirtäisin minä hiilellä puolipyörön tuolle uudelle permannolle, ja helpostihan se kävisikin, jos saisin istua koivun kannosta tehdyllä tuolilla, niinkuin pienenä; mutta pahaksi onneksi on tuoli mökkimme kanssa palanut, ja samanlaista uutta ei ole tullut sijaan hankituksi. Mutta vaikka tuolin samanlaisen saisinkin, en kuitenkaan enään puolen kahdettatoista vuotiaana nokipiiruja permannolle vetelisi. Lasku ei vielä ole onnistunut, kun kuulemme askeleita oven takana ja ovi au'astaan.
Sisään astuu pulskea mies, melkein läpi-märkänä sateesta. Puku on oudollainen — ei se ole Suomen vormua, sinertävää, oikein fiiniä verkaa on takki ja housut, sievä hattu verhoaa päätä. Leikillisesti hymyilee miehen suu punertavan parran alta.
— Hyvää päivää! Terveisiä Amerikasta ja Kaliforniasta! sanoo mies, puistellen vettä hatustansa ja vaatteistansa.
Vaarini pureskelee lujanlaisesti piippunsa hammasluuta ja vähän ajan takaa vastaa:
— Jumala antakoon! Mitäs muuta kuuluu?
— Kaikenlaistahan sitä pitkillä matkoilla näkyy ja kuuluu, sanoi mies, samalla antaen kättä vaarilleni ja sen perästä äidilleni. Mutta olisitten, hyvät ihmiset, sen nähneet, mitä minä näin, kuinka monen värinen äitini oli kasvoista ja kuinka hänen kätensä ja koko ruumiinsa vapisi, antaessaan kättä tuolle oudolle miehelle, jota minä en tuntenut. Sen kuitenkin selvästi huomasin kaikesta, että äitini ja vaarini tuon vieraan tunsivat. Kun olivat toiset häneltä kädenpuristuksensa saaneet, tuli minun vuoroni.
— No mikäs sinun nimesi on, poikani? Onko sinun nimesi Heikki niinkuin minunkin? sanoi mies puristaessansa minua kädestä.
Nytkös minäkin säikähdin, kun kuulin tuon oudon miehen niin likeisesti minua puhuttelevan.
— Heikki minun nimeni on, sanoin kuitenkin.
— Tiedätkös, Heikki, mikä minä olen sinulle? kysyi mies.
— En tiedä, sanoin, — — olisitteko isäni!
— Oikein, poikani, isä sinulle, Heikki parka, luulisin olevani.
— Että kerrankin saan nähdä isäni, sanoin hätäisesti. Sitä olen aina toivonutkin, lisäsin vielä, enkä siinä valhetellutkaan, niin olinkin toivonut.
— Sitä en ensinkään ihmeeksi ota, että isääsi olet nähdä toivonut, sillä mikä lapsi se olisi, joka ei isäänsä toivoisi nähdä, sanoi isäni, ja vedet nousivat hänen silmiinsä.
Nyt olimme kaikki äänetönnä vähän aikaa.
— Ihme, että sinäkin vielä näytit silmäsi, virkkoi vihdoin äitini.
— Ihmettelen minäkin sitä, lisäsi vaarini.
— Mari jos ihmetteleekin, mitä ihmettelee; mutta Helmikankaan ei sovi mitään ihmetellä, sillä kun vaan muistelette omia asioitanne, niin pääsette käsitykseen minun matkastani ja takaisin-tulostani.
— Minä en oikein voi käsittää, Heikki Huopala, sinua — mitä sinä oikein ajattelet, puhui vaarini hitaasti.
— Jos ette voi käsittää, niin kyllä minä itse käsitän, sanoi isäni astuen vaarini eteen seisomaan. Mies minunkin isäni oli ja piti talonsa kuolemaansa asti. Oli se niin etevä kuin tekin, kosk'ei taloansa juonut, niin kuin te. Luulenpa, että oli hiukan etevämpikin, vaikka silloin kuin olitte Helmikankaan isona isäntänä ja minä kosin tytärtänne, lupasitte minulle juovuksissa ollessanne seivästä, jos minä muka pitkittäisin kulkuani siellä, ja kehuitte tyttärenne saavan kosijaksi, vaikka kuvernöörin. Muistatteko puheitanne, ukko?
Nyt nousi vaarini ylös, astui lieden luo, taittoi kumminkin seitsemän päretikkua ja vuoli niistä piipun kaivimia. Hänen poskensa punoittivat ja hiuksensa nousivat pystyyn. Tavan takaa pudotti hän piipun kädestänsä permannolle, otti sen taas ylös, katseli väliin ikkunastakin ulos, harppaili pitkillä askelilla edestakaisin, sytytti piippunsa ja viimein yskäsi ja sanoi:
— Tiedä kuitenkin niin paljo, Heikki Huopala, että itse minä olen tyttäreni isä.
— Itse minäkin olen isäni poika, jota te aina ynnä minua juopuneena ja velkarikkaana Helmikankaan suurella nimellä halveksitte. Itse olen myöskin poikani isä ja paljon enemmin vielä olisin ollut, jollei teidän kopeutenne olisi välissä ollut ja minua niin tuiki suututtanut.
— Minkä soppa-sotkun ja talkkuna-puuron luulet, Heikki Huopala, viimeinkin tulevan kaikesta tätä? kysyi vaari, katsoen isääni hyvin vihaisesti.
— Minä luulen, mitä minä luulen, ja tiedän myös, että minä itse korjaan sotkuni ja keitän puuroni, pyytämättä teiltä siihen kopeikankaan apua.
— Kiitä Jumalaa, että olet taas päässyt tälle mantereelle.
— Sen teenkin sydämestäni, kun olen monen vaaran kautta jälleen päässyt isänmaan kankahille ja armaani luo.
— Maa on sinun, niinkuin minunkin synnyin- ja isänmaa, mutta minun tyttäreni, minun ainoa Mari lapseni ei ole sinun armaasi, sanoi vaari, polkien jalkaa isäni edessä.
Isäni tapaili vyöllänsä riippuvaa meripuukon tuppea oikealla kädellänsä ja sanoi:
— Koetetaan sitten!
Tämän nähtyänsä vaaleni vaarini, astui takaperin muutamia askelia ovea kohden, mutta isäni asettui oven eteen seisomaan.
— Etkö meinaa laskea minua ulos? kysäsi vaarini vapisevalla äänellä.
— En.
— Hirveäisitkö lyödä minua puukolla?
— Kukaties, jos siksi tulisi.
— Eikö sovinto ole parempi kuin tappelu?
— Mikäs sen parempi on kuin sovinto.
— No sovitaan ennenkuin viimeisen kerran suututaan.
— Saman tekevä.
— Vaan sinä haukuit minua äsken.
— Sitten ei sovinnosta mitään tulekaan.
— Kyllä siitä siltä voipi tulla.
— Ei sitten auta muistella.
— Minun sisuni ei tahdo antaa perään.
— Se on paha se!
— Jos vaihettaisimme korvapuusteja.
— Eikö mitä, hullultahan se näyttäisi.
— Kyllä minullakin voimaa on.
— Kyllä minä sen uskonkin.
— Minä en kuitenkaan tappele.
— En minäkään.
— Tule rauhassa vävykseni.
— Niin tulenkin.
Nyt ottivat he toisiansa kädestä kiinni ja menivät penkille istumaan.
— Jos minä olisin entisessä kuraasissani, sanoi vaarini istuttuansa, niin en minä juuri hevillä antaisi perään, vaan pitäisin kiinni kuin tahkiainen mielipiteistäni.
— Siis olenkin tänne saapunut soveliaaseen aikaan, kun teiltäkin ovat voimat loppuneet, sanoi isäni.
— Ei voimani vielä ole vallan loppuneet, minä puhuin kuraasista.
— Mistä semmoisen sanan olette löytänyt?
— Yhdeltä viinaveikoltani.
— Oivallinen ja komea sana — vieläkö nytkin ryyppäätte?
— En minä lukua viinasta pidä.
— Sitten meitä on kaksikin juomatonta, arveli isäni, nousten ylös ja samassa menivät äitini ja isäni ulos, jättäen meidät vaarini kanssa kahden kesken.
Kun olimme kahden huoneessa, sanoi vaarini: Ei hän ole yksin turhissaan, isäsi, kyllä minä arvaan, että hänellä on hyvästi rahaa, kun hän Kaliforniasta tulee, ja sitten hänellä on vielä förmyntärin takana rahaa, isänsä perintö Huopalan talosta. Niin muodoin hänestä tulee upporikas. Minä tosin hyväksyn sen, sillä jos hän nyt, niinkuin sanoi, ottaa äitisi emännäksensä, pääsee minun tyttäreni oivallisiin naimisiin ja siitä on hyvää hänelle ja sinulle, Mutta, ja mutassa on monta mutkaa. Mikä tulee minusta silloin? saanko edes asua tässä turvetöllissäkään? Riitamiehiä kun olemme isäsi kanssa olleet, niin se on niippis naappis. Mistä minä vaivainen sen rahan ja tavaran paljouden otan, että minä hänen rinnallansa vähänkään mieheltä näyttäisin. Siinä on, Heikki rukka, asia nyt tekeillä semmoinen, jota minä en olisi suonut tällä puolen hautaa näkeväni. Mitä vasten palasi Heikki Huopala Kaliforniasta ja laittoi tulollansa asiat niin hullulle kannalle, että minusta tuntuu kuin jo rippuisin maan ja taivaan välillä. Ei, ja vielä sittekin ei, ei se ole ensinkään hyvä, että juoda talonsa, äläkä sitä tee sinä, jos joskus talon saat.
Nyt meni vaarinikin ulos ja minä seurasin hänen perässään. Ulos tultuamme näimme, että sade oli laannut ja isäni istui äitini kanssa huoneen seinuksella, multapenkin päällä. Me astuimme heidän luoksensa ja vaarini sanoi heille:
— Kuulkaas, nuoret, minun asiaani ja toivoani! Minä olen eperolla omasta kohtalostani. Sanokaa suoraan, minkä tulevaisuuden te minulle määräätte. Toivoni olisi, että saisin edes tässä töllissä asua kuolinpäivääni asti.
— Sano, Heikki, mitä teemme isän kanssa, sanoi äitini, nojaten päätänsä isäni olkapäälle.
— Helmikangas saapi tehdä, niinkuin itse hyväksi näkee — kyllä saatte seurata minua sinne, mihin minä menen. Kun ostan talon, niin saatte olla siinä, juuri kuin olisitten oma isäni. Mutta suurta rikkautta ei minulla ole, sillä minulla on ollut paljon vastuksia ja hankaluuksia, vieläpä pelkkiä vahingoitakin matkoillani. Ensinkin ei ollut Kaliforniassakaan kullan saanti minun kohdalleni myötäinen ja sitten vielä siitäkin vähästä lainasin yhdelle veijarille tuhannen dollaria ja sinne sekin meni. Sitten vielä sen lisäksi olen sairastanut kolmeen kertaan, joka on ollut vähällä panna taskuni tuhisemaan; mutta kuitenkin sain viimeisinä neljänä vuotena oivallista merityötä eräässä englantilaisessa tullilaivassa, niin että sain säästöön sen verran kuin tarvitsen kohtalaisen talon ostoon. Epäilemättä otatte minut vävyksenne, vaikk'en niin upporikas olekaan.
— Se onkin juuri minun mieleeni, ett'et ole kovin rikas. Kun minulla ei ole mitään muuta omaisuutta, kuin se, jonka olen palveluksessa ollessani säästänyt, niin en kehtaisi silmiänikään avata rikkaan vävyni edessä.
Silloin nousi isäni seisoalleen, otti vaaria kädestä kiinni ja sanoi:
— Hyvä Helmikangas, se on totta, että olette itselleni suuren vahingon viinan kautta saattanut; mutta minä ole se mies, joka Jumalan avulla tahdon teille omat rahani uhraamalla tallelle saattaa, mikä kadonnut on — sen teen teidän jalon tyttärenne tähden.
Silloin vaarini huusi voimansa takaa, kyyneleet silmissä:
— Pidä lupauksesi, siunaukseni olet saavuttava, jonka minä sinulle taivaasta rukoilen. Esikoisen siunaus langetkoon sinun päällesi, sinä jaloluontoinen mies — nyt sinun vasta oikein tunnen. Sinä olet kätkenyt rakkauden povessasi ja kantanut eheätä sydäntä ja minä nurjaa. Vasta havaitsen, että minä itse olen syypää ollut tyttäreni onnettomuuteen, ja monta valheellista lausetta olen sinusta päästänyt, peittääkseni omaa häpeätäni. Sinä olet mies ja miehen poika — sinä rakastit tytärtäni ja poikaasi ollessasi kaukaisella maalla. Sinä et halveksinut tyttäreni köyhyyttä, vaan rakastit häntä hänen itsensä eikä tavaran tähden. Sen osottaa selvästi se seikka, että tulit häntä turvetöllin haltiattarena vaimoksesi ottamaan ja häntä ynnä minua häpeästä päästämään.
Nyt oltiin kaikin hiljaa kauan aikaa. Viimein sanoi isäni:
— Minä lähden pojan kanssa pappilaan ja otan samassa kuulutuksen. Heikki, mene käskemään Vierimän ukkoa tänne, mutta älä sano, mitä asiaa on.
Minä menin, että maa tömisi, Vierimälle ja käskin ukon pian seurata minua. Ukko oli kohta valmis lähtemään, sillä meille olisi hän tullut, vaikka olisin hakenut hänen sydän-yöllä, saati sitten kirkkaalla päivällä. Ukko koetti kysellä minulta matkalla, minkä vuoksi häntä niin kiireesti meille viedään; mutta minä en mitään selvyyttä antanut.
— Kah! huudahti ukko, päästyänsä meidän pihalle ja nähtyänsä isäni, olethan täällä, Heikki! ja niin pitkän ajan takaa.
— Olenhan minä täällä; olen juuri lähdössä pojan kanssa pappilaan.
Ettekö tulisi, Vierimä, puhemieheksi?
— Aivan mielelläni! Lähdetään paikalla, se minua mieleen, että häitä tulee.
Silloin läksimme enkä minä voinut käsittää, miksi minua vietiin pappilaan ja mitä tehtävää minulla olisi isäni kuulutuksen otossa. Kuitenkin olimme pian pappilassa ja rovastin kamarissa.
Nuori rovasti, jota en koskaan vielä ollut puhutellut, kun oli vasta seurakuntaamme tullut, kysäsi kohta:
— Mitä on asiaa?
— Minä pyytäisin avioliiton kuulutusta tämän pojan äidin kanssa, vastasi isäni.
— Kuka olette?
— Heikki Huopala, merimies, talollisen poika Lumijoelta.
Silloin aukasi rovasti kirkonkirjan ja sanoi vähän ajan takaa:
— Heikki Perttelin poika Huopala, Lumijoen kappeliseurakunnasta, kihlattu talon tyttären Maria Helmikankaan kanssa. Morsiameksi siis tulee Maria Helmikangas, talollisen tytär, ja hänellä on yhdentoista ja puolen vuoden vanha poika. Se on arvatenkin teidänkin poikanne, vaikka äidin nimelle kirkon kirjoihin pantu. Onko niin?
— On, sanoi isäni.
— Oletteko nauttinut sakramenttejä matkoilla ollessanne? Onko mitään todistusta? kysyi rovasti.
— Viimeksi Englannissa Liverpoolissa, sanoi isäni, samalla vetäen povestansa paperimytyn.
Rovasti katseltuansa papereihin lausui:
— Hyvä on!
Silloin sain minä käskyn astua ulos. Isäni ja Vierimän ukko jäivät sisälle. Minä seisoin vähän aikaa pappilan pihalla ja ajattelin edesmenneitä aikoja, jolloin olin pappilan palveluksessa, enkä silloin isästäni mitään tietänyt. Nyt olivat asiat muuttuneet ja minä olin saanut oman isäni nähdä elävien maassa. Kun katselin sitä paikkaa pihalla, jossa rovasti vainaja oli viimeiseksi levännyt arkussansa, nousi muutama kuuma kyynel silmiini. Silloin tulivat he ulos ja taas läksimme astuskelemaan kotoa kohden.
Suloisempaa iltaa en ollut vielä ijässäni nähnyt, kuin ensimmäisen, jonka vietin oman isäni seurassa, kuunnellen hänen tarinoitansa kaukaisista maista. Ei kukaan mennyt pois; Vierimän ukko ja vaarinikin kuuntelivat suurimmalla uteliaisuudella, samoin kuin minäkin. Mutta äitiäni en ollut vielä milloinkaan nähnyt niin hyvällä tuulella kuin sinä iltana — ja oliko ihme, että niin oli? Olivathan kaikki siteet sinä päivänä katkenneet, jotka hirmuisen pitkän ajan olivat äitini ja vaarini sydäntä kiristäneet. Eikö silloin ollut ilta aamua viisaampi? Isäni oli mies, jonka puheisiin täydellisesti voimme luottaa. Silmän-iskut ja vikuroimiset olivat hänen kasvoistansa kaukana. Asianhaarat ne olivat, jotka tähän asti olivat esteenä olleet. Nyt oli uusi aika, hyvän sovinnon aika meille koittanut. Hymyssä huulin odottelimme siis ja toivovin silmin katsoimme aikojen läpi tulevaisuutta kohti.