YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
Tolpan Pirjon nuttu.
Korvenpään isännän, Sakari Aspelan, emännän äidillä Tolpan Pirjo vainajalla oli ollut pieni tölli Pirttilän talon maalla. Tölliä oli kylän keskuudessa sanottu tolpaksi (oikeammin: torpaksi) ja kun ei saman talon maalla ollut muita torppia, niin oli sille tuo nimi jäänyt, jota Pirjokin sittemmin miehensä kuoltua sai ainoana nimenänsä kantaa. Tolpan Pirjoa oli köyhänä pidetty, ja isännät olivat hyvillänsä siitä, että hän ilman köyhäin apua tuli toimeen, elinkeinonansa käyttäen kirjojen ja kuvien myyskentelemistä, ruumisten pesemistä, hieromista ja taikomista, niinkuin sellaisten mummojen tapa yleisesti oli. Lapsensa, tuon ainoan Katri tyttärensä, oli hän kumminkin toimittanut ruotu-kasvatiksi, esiin tuoden lääkärin antaman todistuksen kivulloisuudesta, joka esti häntä lastansakin elättämästä.
Paetessansa Kemiin tyttärensä luokse oli Pirjo pannut töllinsä lukkoon viimeisen kerran. Kemistä palattuaan Katri aukaisi töllin oven ja otti sieltä kaikki, mitä kelpaavata oli, ja vei ne omain tavarainsa mukana Korvenpäähän. Merkillisimmät kaikista Tolpan Pirjon tavaroista olivat matonkudekerät, joita hän pitkän ikänsä varrella oli hirmuisen röykkiön koonnut, leikaten nauhasiksi ja päistä yhteen neuloen monen monta rievun tilkkua, hameen ja vanhan nutun kaistaletta. Enimmäkseen kaikki kerät olivat niin pilaantuneita kosteassa huoneessa homehtumisesta, ett'eivät kelvanneet paljon muuksi kuin tunkiolle heitettäväksi. Kun tuo Katri emäntä asetti kuteille mattokankaan ja alkoi käyttää paraita noista äitinsä perintökeristä, tuli hän purkaneeksi keriä. Mutta kun ensimmäinen kerä saatiin loppuun puretuksi, oli sen pohjalla kasaan kääritty kangastilkku, varustettu kovalla, ympyriäisellä sydämellä. Kun tuo kova riepukääre au'aistiin, oli sen sisällä vanhentunut, homehtunut kupariraha. Vaikka kuparinenkin, on raha kumminkin aina rahaa, ja kun sitä sellaisista paikoista löydettiin, oli se kaikkein saapuvilla olevain mielestä vähän kummallista ja tuo keräröykkiö rupesi vetämään huomiota puoleensa. Nyt oikein miestuumasta ruvettiin purkamaan keriä, ja kun pohjalliseen päästiin, oli niinkuin noiduttu — aina oli sisässä kuparinen raha, vaikk'ei aina yhdenarvoinen. Niitä oli isompia ja pienempiä ja kun kaikki kerät olivat puretut ja huone hometta ja pahanhajuista tomua täyteen saatettu, luettiin Korvenpään pirtin pitkällä pöydällä kuparirahoja, Tolpan Pirjo vainajan sääsämiä, 243.
Tämä tämmöinen innostutti Korvenpään emäntää hakemaan kaikki äitivainajansa piilopaikat. Vanha, puoleksi mädännyt arkkukin tutkittiin. Mutta äläpäs! kyllä Tolpan Pirjo oli ollut niin viisas, ettei hän ollut rahoja varkaiden varalle arkkuihin pannut, niinkuin muut ihmiset tekevät. Pitkän tutkimisen perästä päästiin selville, että Pirjon koko aarre oli noissa. 243:ssa kuparirahassa, sillä muuta mitään ei löydetty. Mutta toisena päivänä tuli Pirjon vanha päällysnuttu päivän sankariksi, ja se kävi seuraavalla tavalla.
Kun suurin osa ennen leikatuista matonkuteista oli niin pilautuneita, että niitä täytyi pellon höysteeksi kelpaavaksi julistaa ja uloskantaa, ryhtyi emäntä toisiin toimiin ja rupesi ruotimuorin kanssa leikkelemään maton kuteita. Hakiessaan kaikenlaisia vanhoja, kuluneita vaatteita, tuli niiden joukossa Tolpan Pirjon vanha nuttukin näkyville. Sitä oli mummo kumminkin 30 vuotta päällänsä kantanut, ja oli siinä ilman leikittä kumminkin puolen toista sataa paikkaa. Niin oli tuo nuttu sisältä ja päältä paikattu, että tuskin kukaan ihminen ennen oli yhteen nuttuun niin monta paikkaa pannut. Nyt oli kuitenkin nutun olemassa-olo katkaistava ja ruotimuorin sakset rupesivat sitä raatelemaan.
Pahasti räsähteli nuttu ja pölyä nousi vahvasti, kun sitä ratkottiin, mutta tuskin oli yksi sauma auki, kun jo permannolle pirahti kappale ruplan setelistä. Tuo vähänäköinen ruotimuori ei sitä huomannutkaan, mutta sen huomasi emännän rahalöydöistä teroittunut, tarkka silmä. Hän sen kohta koppasi käteensä, sanoen hätäisesti muorille:
— Älkää repikö nuttua niin, siinä on rahaa.
Nyt ruvettiin hiljalleen päästelemään paikkoja auki ja havaittiinkin, että etenkin nutun sisäpuolella olevilla paikoilla oli tärkeämpi merkitys kuin reikien peittäminen, sillä paikkoja oli useassa kohden neulottu aivan eheän vaatteen päälle, ainoastaan setelin säilöpaikaksi. Mutta ei sentään joka paikan välissä rahaa ollut, niin rikkaaksi ei hän kaikilla keinoillansakaan ollut ehtinyt, vaan olipa sitä siinäkin, kun muutamissa paikoissa oli kallis-arvoisiakin seteleitä, esimerkiksi viiden ruplan. Koko nuttu-aarre teki yhteensä 162 ruplaa. Merkillistä! huudahtivat kaikki tämän nähtyänsä, kuultuansa.
— Perinnöttärenhän olenkin tietämättäni nainut, sanoi Aspela, kun emäntä hänelle rahaa tukussa antoi. Mutta vaikka olisinkin hiukan rahan tarpeessa, en kuitenkaan niitä käytä omiin tarpeisiini. Aseta muuripata tulelle, lisäsi hän vaimollensa, ja käske kaikki köyhät koko meidän kinkerikunnasta syömään keittämääsi herkullista herneruokaa ja anna heille kahvia myös, sillä tuo kurja mummo raukka vainaja ei raskinnut niitä itse syödä — vanhan päivän varaa hän ehkä säästi, mutta syököön köyhät hänen vanhan päivän varansa.
— Sama minulle on, vastasi siihen emäntä ja teki niinkuin miehensä käski, ja köyhiä juostiin käskemässä, mistä vaan niitä löydettiin, syömään Pirjon perintöä. Korvenpään pitkä pöytä notkui ruokien paljoudesta ja pariin kolmeen kertaan oli pöydän ympärys täynnä vieraita, melkein jok'ikinen paikatuissa nutuissa. Kahvia keitettiin viiden kannun vetoisella pannulla, sillä isännän tarkoitus oli, että kaikkein piti saaman. Moni-ääninen veisuu kuului Korvenpäästä sinä iltana, sillä nuot juhlallisesti ravitut köyhät veisasivat ruokavirren, kukin omalla äänellänsä ja nuotillansa. Kun oli juhla vietetty, lähtivät vieraat matkoihinsa, siunaten ja kiitellen talon hallitusväkeä. Mutta kun kaikki olivat poissa, sanoi isäntä vaimollensa ja väellensä: Kaikki kiitokset, joita tänä iltana on satanut, pitäköön Pirjo haudassansa. Pelkään pahoin, ettei mummoparka eläissään saanut paljon sitä hyvää.
Mutta vielä ei puhdasta rahaa oltu ensinkään liikkeelle pantu, sillä isäntä oli koko juhlan pannut toimeen omista tavaroistansa ja ennen ostetuista kahveista. Nyt luki hän rahoista maksun siitä, mitä oli omaa rahan-alaista tavaraa kuluttanut köyhien juhlassa, vaan ei siitä, mitä maa oli hänelle antanut ja omat elukat. Niin hän ei ensinkään maksua ottanut leivästä ja lihasta. Kun se lasku ja tili oli tehty, otti tuo sukkelaluontoinen Sakari 50 ruplaa taskuunsa, pani hevosen valjaihin, ajoi rovastiin ja tarjosi niitä kirkon kassaan ja vaivaisille tasan jaettavaksi. Mutta rovasti ei ottanut rahoja vastaan, vaan käski hänen viedä ne kirkkoväärtille. Aspela ajoi vielä senkin mutkauksen, päästäksensä noista nuttuseteleistä. Kirkkoväärti ottikin rahat vastaan ja ihmetteli suuresti Aspelan anteliaisuutta, mutta kun kuuli koko historian kerrottavan, sanoi hän: Onpa se merkillistä!
Seuraavana sunnuntaina ilmoitettiin saarnatuolista Aspelan lahja seuraavilla sanoilla: Yksi hyväsydäminen ja kunnioitettava talon-isäntä on erään oudon tapauksen johdosta lahjoittanut kirkkoon 25 ruplaa ja vaivaisille 25 ruplaa, joka lahja kiitollisuudella mainitaan.
Aspela ei ollut itse kirkossa, mutta kun hänelle kerrottiin, että niin mainittiin; sanoi hän:
— Mainitkoot mitä mainitkoot — Pirjo minulle ne toimitti. Hänpä haudassansa niitä nauttikoon. Oiva vaimo on minulle hänen tyttärensä — sen edestä häntä kiitän, vaikka hän itse eläissänsä olisi ollut akka mustalainen.
Mutta ei vieläkään tuo loistava perintö ollut loppunut. Vielä oli jälellä rahaa, vaan oli niiden tallehtijallakin sijojakin niille. Hän oli kysellyt koko kyläkunnan köyhiltä, oliko heillä kirjoja, ja oli saanut tietää, että monessakin perhekunnassa ei ollut katekismoakaan joka hengellä, sitä vähemmin virsikirjaa. Olipa hän havainnut kokonaisia perhekuntia, joilla ei ollut virsikirjaa ensinkään, vaan joku vanha aapiskikirja ja monta miespolvea kulkenut, pahanpäiväiseksi kulunut katekismo, jotka useampia vuosia vanhan, savustuneen almanakan kanssa tekivät yhteiseen koko perhekunnan kirjaston.
Tätä turmiollista huolimattomuutta vastaan nousi Aspela Tolpan Pirjon nuttu- ja mattokerä-rahojen jäännöksellä. Hän osti kaikilla jälellä olevilla rahoilla kirjoja ja samalla hän tilasi myöskin sanomalehtiä. Aivan köyhille antoi hän katekismoja ja virsikirjoja lahjaksi. Toisille, jotka eivät niin perin köyhiä olleet, antoi hän kirjoja puolesta hinnasta. Täten kun hän sai muutamilta rahaa vähän takaisin, lisäytyi hänen kirjastonsa, että riitti aivan köyhille antaa lahjaksi useampia kirjoja. Näin oli hän tähdellisimmän kirjatarpeen vähässä ajassa omassa kylässänsä täyttänyt, mutta yksi temppu oli vielä täytettävä, nimittäin herättää halu sanomalehtien lukemiseen sekä köyhissä että rikkaissa. Nuo tilaamansa sanomalehdet tulevat aina viikon päästä. Moni talon-isäntäkin arveli sitä hullutukseksi ja turhaksi rahan haaskaukseksi, ja nousivatpa muutamat pohatat sitä kiivaasti vastustamaankin, sanoen sitä vaaralliseksi ja turhuutta opettavaksi kirjallisuudeksi oppimattomalle väestölle. He nimittivät sanomakirjallisuutta herrasväen lelukaluiksi, joilla he joutilaina ollessaan saavat aikansa hupaisemmasti kulumaan. Kaikista väitöksistä huolimatta alkoi Aspela lukemaan sanomalehtiä. Hän luki itse talvis-illoin tarkasti lehden jok'ainoan palstan, pani mieleensä tähdellisimmät asiat ja jutteli niistä naapureillensa, jotka ihmettelivät hänen suuria tiedonlahjojansa. Vähän aikaa pitkitti hän käymistänsä naapureissa juttelemassa sanomalehdistä saatuja tietojansa, ilmaisematta, mistä lähteestä hän oli tietonsa urkkinut. Kävipä hän köyhienkin majoissa istuskelemassa, menetellen samalla tavalla kuin pohattojenkin kamareissa. Vihdoin ilmoitti yhdelle rikkaalle isännälle, että koko hänen tieto-aarteensa on sanomalehdistä urkittua. Tästäkös nousi tuolla isännällä silmät pystyyn, sillä hän sattuikin olemaan sanomakirjallisuuden päävastustaja koko paikkakunnalla. Silloin isäntä käski Aspelan tuoda hänelle nähtäväksi nuo voimalliset tiedon lähteet. Ilomielin juoksenteli nyt Aspela kotiinsa ja otti sieltä sanomalehdet ja vei ne naapurinsa tutkittavaksi. Kauan selaili ja silmäili tuo rikas isäntä sanomalehtiä, sanaakaan lausumatta. Vihdoin hän virkkoi:
— Kyllähän niissä näkyy olevan tarpeellisiakin tietoja, vaikka kyllä on paljon turhan-aikaistakin. Etpä sinäkään noista höpötyksistä ole minulle mitään virkkanut. Mutta vähätpä siitä, saattaahan nuo höpötykset jättää lukemattakin, eihän ne, mitä minä luulen, ole siihen sitä vasten painettukaan, että luettavaksi, ne on vaan siihen pantu lehden täytteeksi.
— Mitenhän mahtanee olla, arveli siihen Aspela.
— Niin, kyllä minä tiedän, että net ovat lehden täytteitä vaan, mutta kyllä minä sentään tilaan sanomalehdet itselleni noiden tarpeellisten tietojen tähden. Eihän siitä nyt maaltaan pois joudu muutaman ruplan tähden ja kyllä minä voin, kun olen hyvä lukemaan ja sanomalehdet minulle itselleni tulevat, lukea nuo höpötyksetkin naisväelle ja uskottaa niitä, että ne on aivan tosia. Usein onkin noissa höpötyksissä oikein naisten sydäntä liikuttavia paikkoja. Kyllähän minä juttujen vaikutuksen tiedän ja silloin kun minä naisille juttuja luen ja ne sitä ihmettelevät ja kukaties muutamissa kohdissa itkevätkin, niin saan ma heidän ihmettelemisellensä nauraa.
— No vaikka niinkin, arveli Aspela.
Olihan tuolla isännällä nyt johtavat syyt, joiden nojalla hän uhrasi sanomalehtien tilaushinnan ja hankki lehdet itsellensä.
Ensimmäinen vastus oli voitettu ja Aspela ilmaisi nyt koko lukuisalle tuttavakunnallensa, että sanomalehdet lisäävät ihmisen päähän tietoja, ja sanoi vielä, että se, jolla on omat sanomalehdet tahi joka on vähintäinkin osalla niiden tilauksessa taikka kaikkein vähintäin kumminkin lukee niitä, on jo niinkuin sivistyneitten joukkoon luettava henkilö. — Nytkös nousi hälinää ja porinaa koko kyläkunnassa. Muutamat irvistelivät ja haukkuivatkin Aspelaa takaapäin, vaan toiset ehättivät mitä kiiruimmittain sanomalehtiä tilaamaan, muutamat yksin, toiset yhtiöihin rupeamalla. Aivan köyhät saivat lainata rikkaammilta, joka myöskin suurimmaksi osaksi kävi Aspelan yllyttäväisen toimen kautta. Alituiseen hän kehoitti ja varoitti. Rikkaita hän kehoitti lainaamaan köyhille sanomalehtiä. — Köyhiä hän taas varoitti laiminlyömästä niiden lukemista, muistuttaen tietolähteitten olevan maailman jaloimpia lahjoja, etenkin kun niitä niin halvalla hinnalla, kuin lainaamalla, saapi muistoonsa omistaa.
Niin oli sivistyttäminen alkanut Pirjon nutusta ja Korvenpään talosta. Pirjo oli kaiken aikaa, kun oli nuttuansa kantanut, koettanut istuttaa pakanallisuutta ja taika-uskoa ympärillensä, mutta nyt täytyi hänen nuttunsa hänen kuoltuansa olla voimallinen keino hänen ynnä hänen voimallisemman toverinsa Kerstilän vaari-vainajan pystyssä pitämän paheen kukistamiseksi. Ja kuta laajemmin sanomakirjallisuus leveni paikkakunnassa, sitä nopeammin rupesivat nuo taika-uskon satoja vuosia voimassa olleet, pakanaliset kahleet riutumaan, jotka monenkin, muutoin kunnon ihmisen ymmärryksen olivat pimittäneet.
Minunkin isäni oli ensimmäisiä, jotka Aspelan kehoituksesta tilasivat sanomalehtiä. Olipa vaarinikin siinä toimessa miesten parhaita, että lukemaan niitä; sillä hän oli jo pappilassa ollessansa siihen vähän harjaantunut, kun oli saanut rovastin sanomalehtiä lainata. Yhdellä haavaa alkoi siten uusi, valoisampi aikakausi koittamaan niin nuorille kuin vanhoille, niin köyhille kuin rikkaille. Sivistys astui seurakuntaan juuri kuin aamuruskon siivillä ja melkein jok'ainoa koetti ajaa pois päältänsä sivistymättömän henkilön häpeällistä nimeä ja tavotella ahkeralla lukemisella sivistyneen henkilön mainetta.
Tämä kaikki kuitenkin oli vaan paljas alku ja Tolpan Pirjon nutturahat olivat loppuneet. Mutta olihan siinä jo kyllin yhden paikatun nutun ansiotyöksi, että niin moni henkilö luki omasta katekismostansa, veisaili omasta, uudesta virsikirjastansa ja kirkon ja köyhäin kassa talletti 25 ruplaa kumpikin ja lukuhalu oli vireille saatetta. Aljettua hyvää tointa oli voimallisesti jatkaminen. Uudet tiedot lisäsivät aina enemmin uusien tietojen tarvetta. Pirttilän Paavon luvunlasku- ja kirjoituskoulu havaittiin ennen pitkää riittämättömäksi ja kaikki, joilla oli vähänkin sellaista taitoa, rupesivat sitä vielä ahkerammasti harjottamaan. Rikasten talon-omistajain kodeissa ilmestyi useassa kotisen alkeis-opettajan paikkoja ja ne, jotka vähänkin lukemis-, kirjoitus- ja luvunlasku-taidossa olivat enemmin edistyneet kuin tavallisesti, pääsivät talvisin koti-opettajiksi, saaden ruoan ja hiukan palkkaakin. Mutta siten muodostui vähitellen pieniä kouluja, sillä niihin monenmoisilla ehdoilla rupesi tukkeutumaan vähävaraisempiakin lapsia ja monessakin talossa annettiin sijaa useammalle kyläläiselle, kuin omia lapsia olikaan, ainoastaan sillä ehdolla, että opettajalle maksoi kukin lapsi kopeikan päivältä.
Mutta vielä on yksi nutun vaikutus muistettava. Sanomalehdissä luettiin muutamia kirjoituksia maaseuduilta, osaksi talonpoikien, osaksi seurakuntien herrasmiesten piirtämiä. Tämä sai nutun hengestä osalliseksi tulleetkin kirjeitä sanomalehden toimistolle kyhäämään ja toimitus ehätti niitä kaikella kunnialla ensi tilaisuudessa palstoihinsa asettelemaan. Sitten luettiin kirjeet sanasta sanaan sanomalehden palstoilla, luettiinpa muutamassa rivissä Pirjon nutustakin kertomus ja minkä hyödyn se oli tuottanut. Nyt olivat mielet iloisia, ykä useammasti rupesi lehdissä näkymään tietoja Limingasta. Sanomalehden entinen muoto ja koko tuli pian riittämättömäksi ja lehti alkoi ilmestyä omia aikojansa, kenenkään edeltäpäin aavistamatta, paljon suuremmalla arkilla. Ei mene rahat hukkaan sanomalehdissä, paperiakin siinä on sen hinnan edestä, arveli moni, ällistellen lehden suurta kokoa. Kymmenittäin sai lehti uusia tilaajia naapuripitäjistäkin, joissa kuitenkin sanottiin: Ei meillä ole ollut semmoista nuttua kuin Tolpan Pirjon nuttu oli, vaikka kyllä velkoja olisi poiskin antaa. Mutta me Temmesläiset Limingassa kunnioitimme tuota vanhaa nuttuvainajaa unesta-herättäjänämme.