I
Ymmärryksen tehtävä on ohjata meidän toimintaamme. Mutta toiminnassa kiinnittää harrastustamme päämäärä; välikappaleet merkitsevät vähän, kunhan vain se saavutetaan. Tästä johtuu, että olentomme kokonaisuudessaan ojentuu kohti toteutettavaa päämäärää, mutta siitä johtuu myös, että me selvästi käsitämme ainoastaan toiminnan loppupään, jossa aktiivisuutemme asettuu lepoon. Sensijaan itse toiminnan varsinaiset liikkeet joko jäävät tajunnastamme pois tahi saapuvat siihen vain aivan hämärinä. Ottakaamme esimerkiksi aivan yksinkertainen toiminta: käden liike. Minne joutuisimmekaan, jos meidän ennakolta täytyisi kuvailla kaikki siihen sisältyvät jännittämiset ja kokoonvetämiset tahi vaikka vain yksitellen havaita ne sillä aikaa kuin toiminta tapahtuu. Ymmärryksemme asettuu heti kohta loppupäähän; se luo kuvan, kaavamaisen ja yksinkertaistutetun, toiminnasta, jonka se ajattelee jo suoritetuksi. Ymmärryksemme ei siis aktiivisuudesta kuvaile muuta kuin saavutettavat päämäärät, s.o. lepokohdat. Meidän aktiivisuutemme siirtyy hyppäyksittäin päämäärästä toiseen, vanhasta lepokohdasta uuteen, mutta älymme kääntyy mikäli mahdollista poispäin paraillaan tapahtuvasta liikkeestä katsellakseen vain jo suoritetuksi ajatellun liikkeen ennakkokuvaa.
Mutta kaikki todellisuus on liikettä, muutosta. Turhaan haetaan muutoksen alta oliota, joka muuttuu. Ainoastaan tyydyttääksemme mielikuvitustamme liitämme me liikkeeseen liikkuvan esineen. Tieteen silmien edessä liikkumaton yhä enemmän hajaantuu liikkeeksi tai pakenee yhä kauemmaksi. Mutta jos jäisimme tähän käsitykseen todellisuudesta, jos pitäisimme ainetta vain ikuisena virtailuna, kävisivät meidän toimintamme mahdottomiksi; yhdellekään näistä emme saisi päämäärää. Me tuntisimme kunkin niistä haihtuvan tyhjään mikäli se lähestyisi päämääräänsä, emmekä voisi saada ennakkotietoa ikuisesti pakenevasta tulevaisuudesta. Jotta aktiivisuutemme pääsisi yhdestä toiminnosta toiseen toimintoon, täytyy aineen kulkea yhdestä tilasta toiseen tilaan. Loppumaton muuttuminen hajoaa täten joukkoon muuttumattomia tiloja: keinotekoisia, mutta välttämättömiä tuotteita, joilla me korvaamme epäkäytännöllisen puhtaan todellisuuden. Tämän pysähtymättömästä liikkeestä otamme liikkumattoman silmänräpäyskuvan, jota kutsumme käyttämämme ilmiön tämänhetkiseksi olotilaksi ja jota pidämme todellisuutta vastaavana, kunnes pysähtymättä jatkunut muutos on kasvanut kyllin voimakkaaksi voittaakseen meidän ajatuksemme onnellisen inertian: me sanomme, että ilmiö on muuttanut olotilaa. Tällainen kinematograafinen luonne on ajatuksellamme ja tällaisista liikkumattomista silmänräpäyskuvista on kokoonpantu luonnollinen käsityksemme todellisuudesta. Ja niinkuin filminauha, kyllin nopeasti liukuessaan silmiemme ohi, antaa illusionin liikkeestä, josta kuitenkaan ei näy jälkeäkään niissä itsessään, samalla tavoin uskomme me, että asettaessamme peräkkäin tilat, joihin ajatuksemme on kiteyttänyt konkreettisen tapahtumisen, voimme uudelleen todellisuuden tarkasti rakentaa tämän. Ja me unohdamme, että nämä »tilat» ovat vain meidän oman ajatuksemme tuotteita, sen määrätystä pisteestä ottamia liikkumattomia silmänräpäyskuvia.
Jos ymmärryksemme olisi olemassa puhdasta teoriaa varten, niin se luonnollisesti koettaisi asettautua liikkeeseen itseensä, sillä tämä on todellisuus, ja liikkumattomuus ei koskaan ole kuin näennäinen tai relatiivinen. Mutta ymmärryksen tarkoitus on kokonaan toinen. Se kulkee päinvastaista tietä; sen luonnollinen taipumus on lähteä liikkumattomasta, ikäänkuin tämä olisi viimeinen realiteetti; ja kun se tahtoo luoda kuvan liikkeestä, konstruoi se sen asettamalla vierekkäin liikkumattomuuksia. Tämä kuva, niin keinotekoinen kuin se onkin, on sille kuitenkin riittävä. Käytännöllistä loppupäämääräänsä varten tarvitsee ymmärrys ainoastaan »praktillisen ekvivalentin» todellisuudelle. Siitä johtuukin, että meillä ei ole selvää mielikuvaa muusta kuin liikkumattomasta.
Samaten kuin liikkumattomuus on myös diskontinuiteetti ymmärryksellemme positiivisempi seikka kuin kontinuiteetti. Se mikä meistä kulloinkin näyttää varsinaisesti todelliselta, on valitsemamme ja luontoon sovittamamme diskontinuiteetin muoto. Se kiinnittää meidän tarkkaavaisuuttamme, koska meidän toimintamme järjestyy sen mukaan. Sensijaan yhtäjaksoisuuden, kontinuiteetin, mielikuva on enemmänkin negatiivinen; omaksuessaan sen määrätyssä tapauksessa meidän ymmärryksemme itse asiassa vain kieltäytyy pitämästä sitä tai tätä jaottelua ainoana mahdollisena. Meidän ymmärryksellemme on sentähden luonteenomaista kyky suorittaa jaottelua minkä lain mukaan tahansa ja taas panna ilmiö kokoon minkälaiseksi järjestelmäksi se haluaa. Tämä dekompositsioni- ja kompositsionikyky on meillä mielessä, kun sanomme, että on olemassa avaruus (l'espace), s.o. homogeeninen ja tyhjä tila, rajaton ja rajattomasti jaollinen, kelpaava yhtä hyvin mihin jaottelutapaan hyvänsä. Tämänlaatuista tilaa ei mikään havainto sisällä; se on ainoastaan ajateltu. Se mikä on havaittua, on värillinen, vastustuskykyinen ulottuvaisuus, joka jakaantuu reaalisten kappalten ääriviivojen mukaan. Mutta kun kuvailemme kykyämme vaikuttaa tähän aineeseen, s.o. kykyämme hajoittaa ja panna kokoon se mielemme mukaan, projisioimme me yhdellä kertaa kaikki mahdolliset hajoitukset ja kokoonpanot reaalisen ulottuvaisuuden taakse ja käsitämme ne homogeenisen, tyhjän ja indifferentin avaruuden muodossa. Tämä avaruus on sentähden ennen kaikkea meidän mahdollisen, esineihin kohdistuvan toimintamme kaava, ymmärryksen kertakaikkinen ennakkokuva.
Avaruuden, abstraktisen paikallisuuden merkitys meidän ymmärryksemme mekanismissa, erittäinkin sen muotojen syntyhistoriassa on suunnattoman suuri. Se vasta antaa ymmärryksemme taipumuksille vapaan, menestyksellisen työalan ja synnyttää senkautta meissä erikoisen mekanistisen vaiston (l'instinct mécanistique de l'esprit), joka niillä aloilla, missä on kysymys vaan mahdollisimman suuresta käytännöllisestä herruudesta yli aineen, on luonnollinen, mutta toisilla aloilla taas, missä sen käyttämät karkeat, liikkumattomat muodot eivät ole paikallaan, synnyttää vaan loppumatonta sekaannusta ja ihmiskunnan ikäisiä ratkaisemattomia kysymyksiä.
Tarkastakaamme esim. sitä muuttuvaisuutta, joka on homogeniteettia lähinnä, paikallista liikettä. Minä voin pitkin koko tätä liikettä kuvailla mahdollisia pysähdyspaikkoja: näitä kutsun liikkuvan kappaleen asemiksi tai pisteiksi, joiden kautta kappale kulkee. Mutta asemista, olkoot ne luvultaan kuinka äärettömän monet tahansa, ei voida mitään liikettä muodostaa. Ne eivät muodosta osia liikkeestä, kaikki ovat ne siitä otettuja silmänräpäyskuvia; ne ovat, voisi sanoa, ainoastaan edellytettyjä pysähdyspaikkoja. Milloinkaan ei liikkuva esine ole yhdessäkään näistä pisteistä, korkeintaan voi sanoa, että se liukuu niiden kautta. Mutta liukumisella, joka on liikettä, ei ole mitään yhteyttä paikallaanolon kanssa, sillä sehän tarkoittaa liikkumattomuutta. Liikkuvaisuus ei voi perustua liikkumattomuuteen, sillä muuten se lankeisi yhteen tämän kanssa, mikä olisi ristiriitaista. Pisteet eivät ole liikkeen sisässä sen osina, eivätkä myöskään liikkeen alla liikkuvan kappaleen asemina. Me itse olemme aivan yksinkertaisesti projisioineet ne liikkeen alle asemiksi, joihin liikkuva esine jäisi, siinä tapauksessa että se pysähtyisi. Mutta sitä se edellytyksen mukaan ei tee. Ne eivät siis, tarkkaan ottaen, ole asemia, vaan alustoja tai näkökantoja, jotka meidän ajatuksemme ottaa. Ja kuinka voitaisiin näkökannoista luoda asia?
Ja kuitenkin yritämme juuri tätä joka kerran kun ajattelemme liikettä. Syvälle olentoomme juurtuneen illusionin kautta, joka perustuu ajatuksemme mekanistisiin taipumuksiin, koetamme korvata jakamattoman jaollisella ja sen mukaisesti liikkuvaisuuden liikkumattomuudella, ja pidämme jälkimäistä edellisen ekvivalenttina. Näin me pitkin koko liikkeen kulkua eroitamme joukon pysähdyspaikkoja eli pisteitä, jotka me ilman muuta teemme tämän liikkeen osiksi. Mutta kun emme kykene näistä pisteistä uudelleen panemaan kokoon liikettä, lisäämme niiden väliin uusia pisteitä ja uskomme siten päässeemme lähemmäksi liikkeen liikkuvaisuutta. Ja kun nyt liikkuvaisuus yhä edelleen pakenee tieltämme, korvaamme me äärellisen pisteitten luvun »äärettömästi kasvavalla» luvulla—ja koetamme täten, vaikka turhaan, ajatuksemme liikkeellä, joka yhä edelleen lisää pisteen pisteeseen, jäljitellä liikkuvan kappaleen todellista ja jakamatonta liikettä. Lopuksi väitämme, että liike on kokoonpantu pisteistä, mutta että siihen senlisäksi sisältyy tuo hämärä, salaperäinen siirtyminen yhdestä asemasta toiseen. Ikäänkuin ei hämäryys perustuisi yksinomaan siihen, että edellytetään liikkumattomuus selvemmäksi kuin liikkuvaisuus ja lepo alkuperäisemmäksi kuin liikunto! Meidän on totuttava liikkeessä näkemään todellisuutemme selvin ja yksinkertaisin asia, koska liikkumattomuus on vain liikkeen pysähtymisen äärimäinen raja, joka kenties on vain ajateltu, muttei koskaan luonnossa toteutettu.
Tosin kaikki ymmärryksemme vaistot nousevat kapinaan tätä eittämätöntä seikkaa vastaan. Käytännöllinen toiminta, jota elämä on, vaatii meitä asettumaan liikkumattomuuden perustalle, joka on sen tukikohta, ja luomaan sellaisen, missä sitä ei ole. Ja ymmärryksellämme on vastustamaton taipumus pitää selvempänä sitä ideaa, jota se entisestä kokemuksestaan tietää voivansa menestyksellä käyttää, ja katsoa varsinaiseksi todellisuudeksi se, mikä paraiten vastaa sen omia taipumuksia. Tästä syystä on liikkumattomuus sen mielestä selvempää kuin liikkuvaisuus ja lepo alkuperäisempi kuin liike.
N.s. »elealaisten sofismien» alkuperä on tämä illusioni…
Mikään ei muuten olisi helpompaa kuin ulottaa Zenonin argumentatsioni kvalitatiivisen muutoksen alalle. Täältä löydetään samat ristiriitaisuudet. Että lapsesta tulee nuorukainen, sitten mies, lopuksi vanhus, se on ymmärrettävissä, kun ottaa huomioon, että vitaalinen kehitys on tässä realiteetti itse: lapsuus, nuoruus, keski-ikäisyys eivät ole muuta kuin ymmärryksemme silmänräpäyskuvia, meidän ulkoapäin, pitkin jatkuvaa kehitystä kuvailemiamme mahdollisia pysähdyspaikkoja. Jos me sensijaan käsitämme nämä ikäkaudet kehityksen omiksi kokonais-osiksi, niin tulevat ne todellisiksi pysähdyspaikoiksi ja kehitys käy käsittämättömäksi, sillä yhdistetyistä pysähdyspaikoista ei koskaan saada syntymään liikettä. Kuinka voitaisiinkaan rekonstruoida se mikä syntyy sillä, mikä on syntynyt? Jos »lapsuus» kerran asetetaan asiaksi, kuinka silloin päästään »nuoruuteen», kun kerran olettamuksen mukaan on annettuna vain lapsuus? Kun tarkastellaan lähempää, niin huomataan, että meidän jokapäiväinen puhetapamme, joka perustuu jokapäiväiseen ajatustapaamme, johtaa meidät kaikkialla todellisiin loogillisiin umpikujiin, joihin me antaudumme ilman levottomuutta, koska hämärästi tunnemme, että aina saatamme niistä vapautua: meidän on vain oltava antautumatta visseihin intellektualistisiin illusioneihin, joihin ymmärryksellämme on voimakas taipumus.
Mutta se on usein liian voimakas. Intellektualismi, elettävän elämän käytännöllisen pakon heijastus ymmärryksen piirissä, saattaa painaa henkistä ilmastoamme kaikkien olentomme vaistojen voimalla. Ja jos nousemme kapinaan sitä vastaan, saattaa varmasti monen mielestä näyttää siltä kuin olisi tuho uhkaamassa yhtä kalleimmista henkisistä aarteistamme: johdonmukaisesti perilleviety intellektualismin kritiikki hävittää meistä ainaiseksi uskon puhtaan järjen ja logiikan kaikkivaltaan.
Ja mikä on vielä pahempaa: puhdas järki tulee johtopäätöksiinsä vietynä—koomilliseksi. Puhdas järki »todistaa», että on mahdotonta oppia uimaan: voidakseen oppia uimaan täytyy välttämättömästi kyetä pysymään veden pinnalla, mutta se taas jo edellyttää uimataitoa. Puhdas järki »todistaa», kuten inhimillisen ajatuksen historia osoittaa, a priori mahdottomiksi useimmat suurista paljastuksista ja keksinnöistä, jotka selvä ja rohkea kokemus tekee, välittämättä meidän logiikastamme enemmän kuin hyttysen surinasta.
Elämän ja muun todellisuuden pääominaisuus on jatkuva muutos. Mutta meidän käsitteemme ovat sensijaan kiinteitä ja katkonaisia. Ainoa tapa saada ne lankeamaan yhteen todellisuuden kanssa on edellyttää mielivaltaisia lepokohtia muuttumisen pysähtymättömässä virtailussa. Mutta nämä käsitteet eivät silloin ole osia todellisuudesta, ne eivät ole siihen sisältyviä asemia: ennemminkin ovat ne vain meidän tekemiämme merkkejä; ja me voimme niiden avulla tyhjentää todellisuuden substansiaalisuutta yhtä vähän kuin vesiastiaa seulalla, olkoon se kuinka tiheä tahansa.
Kun me muodostamme käsitteet, leikkaamme ja kiteytämme niihin määrätyn osan, eliminoimalla kaikki, mitä emme ole kiteyttäneet. Käsite ilmaisee aina: »Tämä asia eikä mitään muuta». Meidän käsitteissämme liike sulkee pois levon; pelkkä läheisyys kosketuksen; poissaolo läsnäolon; moninaisuus ykseyden; relatiivisuus riippumattomuuden j.n.e. loppumattomiin. Konkreettisessa todellisuudessa, elämän aistimellisessa virtailussa sensijaan kaikki on toisensa läpitunkemaa, niin ettei varmasti tiedä, mitä siitä on poissuljettu, mitä ei. Nyt esiintyvät käsitteet tavallisesti parittain, esittäen kahta vastakohtaa. Sentähden on tuskin olemassa mitään konkreettista todellisuutta, jota ei yht'aikaa voisi katsoa kahdelta eri näkökannalta ja joka ei siis lankeisi kahden eri käsitteen alaan. Näin syntyvät lukemattomat teesit ja antiteesit, joita turhaan koetetaan loogillisesti sovittaa ja jotka varsinkin filosofiassa ovat antaneet aihetta lukuisien keskenään toivottomasti väittelevien koulujen syntymiseen. Vain yksi esimerkki: Onko inhimillinen persoonallisuus ykseys vai moninaisuus? Siitä kysymyksestä tulevat ratsionalistit ja empiristit epäilemättä väittelemään niinkauan kuin heitä vaan kukaan viitsii kuunnella. Ja kuitenkin on päivänselvä se seikka, että todellinen tieto on koettaa katsoa todellisuutta niin monelta näkökannalta kuin suinkin, eikä pakoittaa sitä johonkin ymmärryksemme ennakolta valmiista kaavoista: Prokrusteen sänky, johon se kerta kaikkiaan ei sovi.
Filosofian historia on sentähden erittäin edullinen intellektualismin psykologian kokemuskenttä. Siinä versoneet maailmanajattelun muodot ovat tosin tavattoman monenkirjavat, mutta joitakin yhteisiä piirteitä saattanee sentään löytää. Onhan filosofian hallitseva traditsioni aina ollut usko siihen, että muuttumattomuus on ylevämpi asia kuin muutos ja että siis todellisuuden tulee perustukseltaan olla yksi ja muuttumaton. Käsitteet ovat, kiitos olkoon niiden kiinteyden, eniten tämän todellisuuden kiinteyden mukaisia. Ollakseen siis ehdottomasti tosi tulee meidän tietomme sisältyä yleiskäsitteittemme järjestelmään. Tässä on lausuttuna intellektualismin perususko, joka kenties on saanut puhtaimman ilmaisunsa Platonin oppijärjestelmässä.
Kreikkalaisilla oli uskoa luontoon; he uskoivat sentähden myös ymmärryksen luonnollisiin taipumuksiin. Mutta ymmärryksen luonnollinen taipumus on asettua liikkumattomuuden perustukselle ja luoda liikkumattomia käsitteitä. Kuitenkin on olemassa muutosta; se on tosiasia. Kuinka on siis se käsitettävissä, kun annettuna on vain liikkumattomuus. Se ei voi tapahtua jonkun seikan lisäämisen kautta, sillä ideojen järjestelmän ulkopuolella ei ole mitään positiivista: tämä vastaa täydellisesti todellisuutta. Se tapahtuu siis vähennyksen kautta. Ja sentähden ilmaisee koko antiikin klassillinen filosofia, Platonista aina Plotinokseen asti, ainakin pääpiirteissään erään periaatteen kehityksen, joka voidaan lausua näin: »Liikkumaton sisältää enemmän kuin liikkuva, ja liikkumattomasta johdutaan liikkuvaan pelkän vähennyksen kautta.» Mutta totuus on juuri päinvastainen: liike on enemmän kuin sarja asemia, s.o. mahdollisia pysähdyspaikkoja; jatkuva muutos on enemmän kuin sarja tiloja, s.o. mahdollisia poikkileikkauksia….