MENNYT MANNER.
Tuo oli tarina maasta mainitusta, kukkivasta keskellä meren sinisen, alla täyden päiväntähden.
Päivä päältä hellitteli, alla aaltoset vipasi, viidat kasvoi, kansa nousi, kansalle hyvät hedelmät, luonto tyyni, turvallinen, rauhan, rakkauden elämä.
Niinkuin ulpukka ulapan keinui se kevähän saari, uinui Luojansa suvessa, luonnon laajan parmahilla. Mutta alla musta piili, ammotti alat pimeät.
Kertoivat tarinat kansan: Tullessa heleän heimon tälle maalle, manterelle, saarelle suven suloisen, pedot ilkeät elivät vielä saaren viidakoissa, peikot ahmatit asuivat rotkoissa, lomissa louhten, tahtoivat tapella, purra, kaiken raadella rajusti.
Kyllä neuvoi kansan vanhin, oikein valtias opetti: "Pedot on kesytettävät, peikot kiinni kytkettävät, pedot kahleilla hyvyyden, peikot lemmen liitoksilla, ei menesty manner muuten, rotu rohkea ylene."
Tuota ei totellut kansa, ajoi ahmatit pakohon luolihin salon sakean, tienohisin tiettömihin; siitä turmio tulikin.
Vuossadat vaelsi, nousi, vaipui sankarit sukujen, kuolivat kuninkahatkin, pojat valtikan perivät, oli aika onnen aika, kausi kauniiden tekojen, hyvyyden hymyileväisen, päivän lasten laulavaisten.
Mutta korpien kohussa, syys-öissä sydänpimeyden, mylvivät keralla myrskyn saaren ammoiset asujat, vaativat vapauttansa niinkuin turma pohjatuuli.
Kansan vanhimmat varoitti: "Tuolta se tulevi turma, loppu heimonkin heleän."
Rotu rohkea hymyili: "Teemme templin auringolle, palvelemme Päivätärtä, siinä on tuki ja turva vasten valtoja pimeyden."
Templin päivälle tekivät liepeelle kuningaslinnan, kuulsi kullat, päilyi päärlyt, alttarit alinomaiset, kaikui kaunis kuorolaulu, papit saatoissa samosi, jalat nousi neitten nuorten, kaikki kunniaa Jumalan, rakkauden rajattomuutta.
Mutta rotkoista kumisi kuoro toinen, korpi-rinta: "Yö oli alussa, yöhön kaikki kerran me palaamme, aavan aukean sylihin, synkimpähän, sankimpahan; tääll' on vanhin saaren valta, täällä valtikka pimeyden."
Kuuli kumman kuorolaulun poika jo kuninkahankin, tuota tutki taatoltansa: "Mik' oli virsi viime-öinen, jonka kuulin kuin unessa?"
Taatto murheinen murahti: "Tuot' älä kuuntele enempi kuoroa petojen kansan!"
Tuop' on kuuli toisna yönä poika taas taruja korven: "Tääll' on alku, tääll' on loppu, täällä onnesi sinunkin aarnihaudoissa halujen, päällä lieto virvaliekki; elon etsit arvoitusta, olen arvoitus elosi."
Aamulla ani varahin tutki poika taatoltansa: "Mitä on salassa metsän, saaren lempeän sisässä?"
Katsoi taatto kauhistuen: "Ei sinne menoa meillä, siell' ei laaksot päivän lasten!"
Yönä kolmanna kohisi taas korpi tarua uutta: "Tule kerran keski-yöllä kahden kallion lomahan, metsän synkimmän sylihin, suon rajalle rannattoman, löydät rimmen, löydät immen, rintasi sinisen liekin."
Ei kysynyt enempi poika, nousi kerran keski-yöllä, liikahutti linnan uksen, korven kammoihin katosi; tuli tytti vastahansa, soinnahti sorea ääni: "Tullos taattoni kotihin, korven kansan karkeloihin!"
Katsoi poika kauno-hiusta, hius kuni palava hiili, silmä etsi silmän toisen, sielu kuin sininen liekki, huuli painui huulosehen, huuli kuin veri vetävä, povi toisensa tapasi, kaikki uppos unholahan.
Kuoro korpien kumisi: "Jo meni merehen päivä, päättyi auringon tarina, päivä yötä suutelevi, valo lempivi pimeyttä, nyt on vuoro meidän vuoro, kuoro kostonkin kovimman."
Ja se nousi korven kansa niinkuin syysmyrsky merellä, ja se voitti korven voima niinkuin pilkkoinen pimeys, nousivat sotahan peikot, kaikki kaatui päivän lapset, sortui kauneuden jumalat, kuoli vallat valkeuden.
Ja ne ulvoi irti ilmat, syysmyrskyt enemmän mylvi, ja ne karjui auki aavat, pärskyivät himojen pätsit, ja se painui päivän manner kostohon kova-osaisen, alle aaltojen syvien, vihan vinhan pyörtehisin.
Eik' ole enempi noussut yöstä päivä, työstä riemu, ilo kaunis ihmiskunnan, Päivätär heleän heimon. Jäi yksin tarina, tuosta opin toiset ottanevat, lapset aikojen etäisten, kansat aamun kangastuvan; näkevät näyn he oudon, kuvan kumman taivahalla, neiti korkea näyssä, sulho kahta korkeampi, kulkevat käsi kädessä kaarta taivahan sinisen, poika niinkuin päivän nousu, impi kuin suvinen auer, taluttavat toisiansa kohti taivahan kupua, sopusoinnun suuren maita, yön ja päivän yhteyttä; aina astuvat ylemmä, häipyvät valohämyhyn.