TUMMA.
Tuo oli tumma maammon marja syntymässä säikähtänyt, näki kauhut kaikkialla, haltiat pahat havaitsi, ei hyviä ensinkänä.
Pani äiti paimenehen.— Paimen metsästä palasi, tuli outona tupahan, haasteli haralla hapsin:
"Oi emoni, älä minua pane karjan paimenehen! Lempo seisoi suon selällä, Hiidet hirnui kankahalla, juuttahat jälestä juoksi, maasta Maahinen kohosi."
Ei pojasta paimeneksi.—
Pantihin kalan kutuhun.
Palasi mereltä poika, tuli valjuna tupahan, kertoi kynnet kylmillänsä: "Kauhea saloilla kansa, meren kansa kauheampi! Näin minä Tursahan tulevan, meren kahtia menevän, Kalpea karilla istui, Tyhjä alla ammotteli."
Ei pojasta merelle miestä.—
Pantihin palon tekohon.
Palasi palolta poika, tuli vauhkona tupahan, sanoi silmin seisovaisin: "Hirveät meriset hirmut, tulen hirmut hirveämmät! Sylki kyyt kyventä, liskot puhui liekkiä punaista, Syöjätär porossa keitti, Kehno käänti kattilata."
Suku jo surmata saneli:
"Mitä työstä tyhjän mieheni"
Ennätti emo etehen, kyyditti kylän kisoille.
Palasi kylästä poika, ei tohi tupahan tulla, kujilla kuvahtelevi, piilee peltojen perillä; löysi äiti seisomasta takaiselta tanhualta.
Poika kaulahan kavahti: "Oi emoni, kantajani! Paras on minun paeta, paras mennä näiltä mailta, mennä Kalman karsikkohon, piillä Tuonelan pihoille! Kolkkoja kotona näin ma, kamalampia kylässä! Veräjällä Vento seisoi, Vennon poika portahalla, loukossa Vahinko vaani, Kouko kohtasi ovella."
Tunsi äiti tummaisensa, tunsi jo tuhon-alaisen syntymässä säikkyneeksi; itki, itki, ei evännyt, virkkoi, vienosti saneli: "Niin menekin, poloinen poika, mene kuolon kuusikkohon, vainajien varvikkohon, tuvan taakse taaton saaman, lempeän lepotiloille, missä seisoo puut pyhäiset, hongat himmeät puhuvat ollehista, mennehistä, murehessa yön ikuisen."
Taatto haudassa havasi.
"Mitä itket, heimon helmi?"
"Tuota itken, oi isoni, ei minuhun metsä mielly."
"Lehto laululla lepytä, niin teki isätkin ennen."
"Tuota itken, oi isoni, ei minusta merelle miestä."
"Ahti uhreilla aseta, niin teki isätkin ennen."
"Tuota itken, oi isoni, ei tuli minulle tuttu."
"Tuli kytke kahlehisin, niin teki isätkin ennen."
Yhä itki heimon helmi.
"Mitä itket, oi iloni?"
Tuska ilmoille ajoihe: "Oi isoni, ota minutkin kera Kalman kartanoihin, kun olen maammon tumma syntymässä säikähtänyt, näen kauhut kaikkialla, enin ihmisten elossa."
Nousi ääni nurmen alta, sana Tuonelta samosi: "Säikkyivät isätkin ennen, toki aikansa elivät. Autio elämän aamu, Manan ilta autiompi. Pirtit on pienet Tuonelassa, maan alla kaitaiset kamarit, kuu ei loista, päiv' ei paista, yksin istut, yksin astut, toukka seuloo seinähirttä, itse seulot itseäsi ikävässä ainaisessa, haikeassa, vaikeassa."
Poika Tuonelta palasi, tuli miesnä hiljaisena, istui tuttuhun tupahan; kohenti takassa tulta, talon töitä toimitteli, hymysuin hyreksi joskus sinipiioista saloilla, vellamoista veen selällä: meni merelle, metsähänkin, vei verkon, asetti ansan, niin eli ikänsä kaiken, ei iloiten eikä surren, pannen päivät päälletyksin niin tulevat kuin menevät, niin paremmat kuin pahemmat; päällimmäiseksi paremmat.