ALBA.
Herätkää! Hehkuu koitto auringon!
Päin linnaa rientää ratsu puolison.
Herätkää hurmastanne!
Pois houreet houkkion!
Tuon viestin turmastanne:
hän asestettu on!
Hän teidät surmaa, nauttii surmastanne.
Herätkää hulluudesta haaveilon
tai kohta käytte hurmekuolohon!
—»Jos lemmen tään me eitämme, niin parhaimpamme peitämme, elomme helmen heitämme— päin pystyin käymme teitämme! Ei, suloineen ja suukkoineen tää lempi kuuluu korkeuteen, koinhetkeen toiseen, kolmanteen, ehk' aamuun iankaikkiseen!»
Ei hullutusta moista kuullakaan! On turmionne turma kansan, maan. Voi, herjaa, häpeäänne, jos vaimo valtiaan— sep' oisi kauhun käänne!— näin täällä tavataan. Pian kalman karkeloihin häipyis häänne. Oh, onnettuutta, näin jos parhaat maan vain aattelevat omaa onneaan!
»Vaikk' kaatuis valtakunnat, maat, me oomme yhtä autuaat! Sen viestin täältä viedä saat: näin lempii lemmen ruhtinaat. Ja ratsumiesi, muista sie: ei aina auvoon lempi vie; se meille kuolon polku lie, mut milloinkaan ei harhatie!»