INVOCATIO.
Taas karjuu Kaos ikivanha. Kauhu titaanit valtaa, yltyy alku-yö, syvyydet kuohuu, korkeudess' on pauhu, Prometheun taas maksaa kotka syö, maanpiirin saartaa luomismyrskyn sauhu; nyt pient' on ihminen ja ihmistyö, mut sentään sydämissä kansain, maiden kuin ennen kukkii ahot autuaiden.
Kuin muinen siellä kuolottuuden kaipuu käy rinnan kanssa hetken hurmion, ja valtakunnat nousee, toiset vaipuu, mut taide seisoo, voittaa Tartaron, se taide, joka taivaan tulkiks taipuu ja valtain korkeampain viesti on, mi suulla suurempien, haastain, uutta luo joka hetki hetken ikuisuutta.
Kas, kirkkahat kuin aikain aamunkoissa totuuden pylväät pyhät heijastau, ja tuoreina kuin Tauriin ruusut, noissa ikuiset kauneus-innot seijastau, kuin muinen, taiteen esikartanoissa jalouden juhlaan kansat kaunistau: miss' ihmissilmä lempeydestä kastuu, Iphigeneia alttarille astuu.
Ja niinkuin ennen aikaan Atreun lasten, Oresteen huuto tunkee taivaisiin, lyö raivottaret Spartan valtiasten kuin muinen ihmisheimon herkimpiin, soi laulut kirottuin, ei autuasten, kuin päätään puistais Tantalos taas niin, ett' yöstä kuiluin kuuluu ääni kumma kuin ihmisyyden syiden tunto tumma.
Ja niinkuin ennen ihmisrintaa raastaa raakuuden valta, vaikka voimaton, kun hälle heleämmät henget haastaa, soi kielet kaunihimman kantelon, hän suurtuu, kasvaa keskell' yötä, saastaa, hän tulee ylvään itsetuntohon: barbaari pelkää, koska järkkyy Kaos, ei Agamemnon eikä Menelaos.
Siks soios soitto armahampain aikain, uponnut kello ihmis-unelmain, sydänten syvyyksistä ilmi kaikain ihanteet hengen, runon ruhtinain; ei sinis kuollut mahti taiteen taikain, ei kunto maasta kuolemattomain, kuin kautta taivaan vauhtiansa virmaa Phoibos Apollon tuliorhit kirmaa.
Helise lyyra, helkä harppu parhaan, mit ihmisheimo tietää päällä maan, min tutki, tuomitsi tai iski harhaan, se täällä toisin vaaoin tuomitaan; opasta kaikki siihen onnen tarhaan, miss' ihmiskuntaan kukin kuulutaan, ja missä vaalii mieli miehen, naisen vapautta kauneuden kansalaisen.