NIL NISI MORS.
Yö on niin pitkä, kolkko vangin koppi, mun hyvät henget kaikk' on hyljänneet. Siis tuta täytyikö mun tääkin soppi, nää nähdä kammon jylhät jyrkänteet, ett' oppisin, mit' orjanmieli oppi, ett' tunnon tuskan kuumat kyyneleet mun kastais katuvaisen poskipäitä, jok' äsken vielä vietin omien häitä?
Ei koskaan, koskaan! Surustain ma suurrun kuin tarun jätti, jonk' ol' äiti Maa. Jos murheen multaan lyöty lien, ma juurrun sen helmaan, juon sen voimaa voittoisaa. Tään alle ankaran jos kuorman kuurrun, ansaitse armoa en korkeaa, ma että synnyin kruunupääksi, että en elää voi ma elon y1peydettä.
Isomman itseään he kammitsoivat, siks keltään, koskaan pyydä anteeks en! He viedä vallan merkit multa voivat, mut henkeni on herttuallinen; he minut paikkaan tähän pahaan toivat, ma pidän aarteheni ainoon sen, min perin taatoltani uljahalta, min mulle antoi Taivaan kaikkivalta.
Ma pystypäänä käydä tahdon kautta eloni tarun, kuoloon kruunatun. Jo tiedän, mua vainotaan sen tautta— ah, Eerik, Eerik, hyvin tunnen sun! Mua valmis vartoo vainajain jo lautta, mut vaikka Kharon kohta korjaa mun ajaen airoin alhon tumman tiehen, minusta saa hän purren kokkamiehen.
Ja nainen nuori, vierelläin mi makaa, myös viime matkallani vierelläin on seisova kuin Pallaan patsas vakaa Manankin mahteja näin viehättäin, sen muotonsa tuo marmor-tyyni takaa ja poven päiväkummut kukkapäin; ma niitä suutelen ja hiljaa kuulen, hän kuinka herää humistessa huulen:
»Ei muu kuin kuolo erottaa voi meitä, meill' yks on tuska lemmen, yksi tie, me käymme yhdess' yön ja päivän teitä mik' eessä elon armolahja lie, se suokoon kukkia tai kyyneleitä, meit' autuaita sama arpa vie ain autuudesta autuuteen, kuin kantaa hääpurtta yö päin punapilven rantaa.
Ja tiedätkö, on pilvein tuolla puolla mun valtakuntani, on onnen maa, miss' osataan myös armaan eestä kuolla, ei yksin huoata ja armastaa, sun suuteloihis kuolla tahdon tuolla, jos tääll' en heidän vainoltaan ma saa, tai tahdot ennemmin, sua että lemmin vain sydämessäin vielä ijäisemmin.
Ne houkat! Niinkuin Fatum itse kulkee yl' ihmisriemun, ihmistuskankin, niin kulkee Lemmen kaikkivalta, sulkee syliinsä kaikki suonin sykkivin, ja mulle haastamaan he tulla julkee, sun että heljän, hyvän hylkäisin, min luona myrskyisen on olla lauha, min luona rauhattoman mull' on rauha.»
Jagellon tytär, suljen suudelmiini sulosi, sikskuin koittaa päivän koi! Ma Sinuun miellyin, Sinuun kierryin kiini, en Sua ilman elää, kuolla voi. Punainen huuliltasi purskuu viini, ma kuulen, maasi satakielet soi, ja suurta suudellen Jagellon lasta ma olen vapaa joka vankilasta.