NOTTURNO.
Ah yöhyt hellä, joka lempeydellä maan huolit huntuus iankaikkiseen, näin maata suo maailman sydämellä sa lapses, unelmiinsa uupuneen, kuin sallit, ett' on tupa tähtösellä ja laineell' liikkuvalla linna veen, myös piha pitkä ilman pilvyellä tai talo nousta taivaan autereen; tyyssija heillä tyyni on,—mut kellä on rauha riutuvalla rakkauteen?
Ah, armas, kuule, kuink' yön sykkehellä on niinkuin kaiku kaukokanteleen, kuink' alkaa hiljaksensa helkähdellä kuin jää yks-öinen ääneen hopeiseen! Syyskylmät saapuu, suo mun lämmitellä, en muuten kestä uuteen keväimeen, suo sydänlämpöäs mun lähennellä, mun tuta riemu rinnan syttyneen, kun kaikki sammuu, katoaa,—mut kellä on helkatulta arkeen ainaiseen?