VOX INTIMA.
Ma tulen niinkuin erämaasta tuuli, mut saavun kera keitaan tuoksujen; kun myrskyt mylvii, mun on mykkä huuli, mut päättyessä päivän melskeisen, ma ijäinen, min kuolleheks jo luuli inehmon heimo, hiivin vaieten kuin varjo korven taikka kuusten kuiske, kun luona liikkuu keijun hunnun huiske.
Mua älkää karkoittako! Kerron teille ma itsestänne ihanimmasta. En mitään pyydä. Tehköön kerjureille, mit' aikoo mulle lahjaa antava. Vain vaadin korvaa lasten kyyneleille povenne maininkien pohjassa, jotk' Eedeninsä katoomista itkee, kun kalma heiltä kukat heljät kitkee.
Ne leikki siellä sievin päivänperhoin, ne kirmas yli niittuin kirjavain. Yön hunnut yksin heidät huoli verhoin, Koi-Luojan rusko heidät riisui vain. Suristen lailla kimalaisten kerhoin he tanhus aattein, tuntein autuain; Maa, suuri maammonsa, ol' heille hyvä ja Taivas taatto korkea ja syvä.
Se oli heidän koko maailmansa, ei ollut heille tuttu piiri muu. He siihen uskoo, pyrkii uudestansa, he haaveissansa siihen sijoittuu, ja jälleen taivas tarjoo armoansa, maa kukkii, paistaa onnen päivä, kuu, mut kaikki niinkuin halki kuolon härmän tai kautta särkyneiden unten särmän.
Tuon tarun, tuodun päältä päivänkukkain, ma kuiskin kuolevaisten sydämiin, kun vait on intohimot ihmisrukkain, miel' altis ijäisyyden aatoksiin, ja katso: laulu lasten kaunotukkain se seestyy, lautuu, sädehtii jo niin, heill' että haaveissaan on yllä kaaret kuin taivon korkean tai höyhensaaret.
Ah, kuinka kultaisena tuolla paistoi elämän onni joka oksapuin, mut onneton, ken niiden heelmää maistoi, hän riutui, riutui rinnan haaveiluin, hän näkymättömiä vain nyt vaistoi, hän kuuli helkkeet harppuin salattuin: laill' Ekhon toinen niiden ääntä toisti, mut toinen kuin Narkissos nuori loisti.
Tapahtui: iski tulta ilmanrannat, maa tummui, peittyi pilvein pimeyteen, vihisi virrat, liikkui linnat, sannat, vapisi vahvuus päällä maan ja veen, puut pitkät murtui, kaatui vuorten kannat, maailma syöksyi yöhön ikuiseen, kuin sortuu pyyteen pyörremyrskyn alla pyhinkin lapsenhuudoll' haikealla.
Ja niin ne huus, ne hyvää lasta kaksi, kuin kannelkielet, jotka katkeaa! Min Luoja loihti heille onnelaksi, se meni, niinkuin menee taivas, maa; he juoksi, joutui aina kauemmaksi, huus turhaan toisiaan ja jumalaa; lie heidät niellyt peto korven, taikka all' ilman oudon heill' on hautapaikka.
Mut kerrotaan: kun hirmumyrskyn kuulee he vieläi viidakoissa kulkevan tai ihmis-intohimon tuulet tuulee kuin hehku aron, päivän polttaman, niin yhä huutaa he, ett' outo luulee heit' ääniks omantunnon tuskaisan, mi vaatii vastausta, kunne heiltä katosi Eeden elon lyhyen teiltä.
He ovat jälleen hyvää lasta kaksi, jotk' ovat onnelansa löytäneet, kaikk' karkkoo halpa heistä kauemmaksi, etäälle elon tuskat, kyyneleet, käy heille maa ja taivas kirkkahaksi, vihertyy viita, hopeoituu veet, he näkee unta, kuinka leikki kerran he ahoill' autuailla lemmen Herran.
Mut taru lisää: heistä toinen toisen jos pettää, kumpikin he heräjää, voi toinen anteeks suoda angervoisen tuon toisen syyn, mi syynsä selittää, elämä vieläi heille aurinkoisen voi illan antaa, mutta murhe jää, kuin katsois toistaan kautta kuolon härmän he taikka särkyneiden unten särmän.