EYAN KIRJA.
HÄÄHYMNI.
Tyttö: Lauloin yölle, lauloin tähtösille, kyllin lauloin kuulle kalpealle. Miks en laulais kerran auringolle, sulle, sydämeni päivänkulta?
Poika: Lauloin rakkautta onnetonta, kyllin lauloin lemmen kyyneleitä. Miks en laulais kerran onnellista osaa rakastavan onnen myyrän?
Tyttö: Lauloin mieron linnun lehtipuita, kyllin lauloin vierahitten viitaa. Miks en laulais kerran kurkihirttä, koska kodissani ruusut kukkii?
Poika: Lauloin kangastusta korven kolkon, kyllin lauloin talotonta tietä. Miks en laulais kerran keidastani, yrttitarhaa yöni tuoksutäyden?
Tyttö: Lauloin äärettyyttä yksinäisen, kyllin lauloin vaivan vuori-ilmaa. Miks en laulais kerran äärellistä maata, jota sade, päivä siunaa?
Poika: Lauloin mahteja mä murtavia, kyllin lauloin jumalitten juhlaa. Miks en laulais kerran ihmislasten häitä, joiss' on suru sulhaspoika?
Kuoro: Murheet morsiamen helmaa kantaa, tähtitelttaa taivaan vallat kateet, palaa punaisena tuskan tuohus, mutta onnen otsalehti kiiltää.
NOCTURNE.
Ruislinnun laulu korvissani, tähkäpäiden päällä täysi kuu; kesä-yön on onni omanani, kaskisavuun laaksot verhouu. En mä iloitse, en sure, huokaa; mutta metsän tummuus mulle tuokaa, puunto pilven, johon päivä hukkuu, siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu, tuoksut vanamon ja varjot veen; niistä sydämeni laulun teen.
Sulle laulan neiti, kesäheinä, sydämeni suuri hiljaisuus, uskontoni, soipa säveleinä, tammenlehvä-seppel vehryt, uus. En mä enää aja virvatulta, onpa kädessäni onnen kulta; pienentyy mun ympär' elon piiri; aika seisoo, nukkuu tuuliviiri; edessäni hämäräinen tie tuntemattomahan tupaan vie.
NINIVEN LAPSET.
I.
Kaunis on ihminen,
koska työn hikihelmet häll' on kulmaluilla.
Kauniimpi ihminen on,
koska koti aidattu on linnun-laulupuilla.
Kaunis on ihminen,
koska hän haudan unta, unhoitusta halaa.
Kauniimpi ihminen on,
koska elon tulikukka poskipäillä palaa.
Kaunis on ihminen,
koska mielen-maltista hän matkasauvan vuolee.
Kauniimpi ihminen on,
koska hän erehtyy ja etsii ja huolee.
2.
Aution maan antoi Herra meille, me teimme sen viinitarhoiksi.
Myrskyisän meren antoi Herra meille, me aallot laivoin lannistimme.
Hehkuvat himot antoi Herra meille, me valjastimme ne valon varsoiksi.
Kuoleman kauhun antoi Herra meille, me voitimme sen mielen viisaudella.
Maailman tyhjän antoi Herra meille, me täytimme sen ihmisneron voimalla.
3.
Syksy on tullut ja syysviljat huojuu,
raskaina rypäleistä puun-oksat nuojuu.
Aik' on syödä, juoda, aik' on naida, huolia!
Huomenna ehkä ennen ehtoota kuolla!
Kuumat on suudelmat auringon huulten,
kuumempi sylin-anti aron itätuulten.
Pala, pala heinä! vieri, vieri virta!
Pyhä, pyhä elämän on helskyvä pirta.
KARAVAANIKUORO.
Kukka on kasvanut erämaan sannassa, puna-raakku auennut aavikon rannassa. Erälaivat soutaa, ihanansa Intian prinssi nyt noutaa.
Tulikuumat niinkuin askelet allamme huulet heljät hiiluvat saatettavallamme, varsi kuin palmu, silmän suuren nurkassa nukuttava valmu.
Kaunis on yön tähti Ganges-virran pinnalla; katso, hän väräjävi ylkänsä rinnalla, iho eebenpuusta, hampahat valkean, pyhän norsun luusta.
Intia:
»Arvaatko, armas, mikä mieli on matkamme?
Tiedätkö, mitä kohti kotitietä jatkamme?»
Ninive:
»Tiedä en, oma kulta, oikeata, väärää.
Kuinka siis muistaisin matkamme määrää?»
Intia:
»Entä jos eksymme elontiellä, kukkani?
Entä jos raukeat erämaahan, rukkani?»
Ninive: »Päivällä pilvi, yöllä tulenpatsas puuntaa, onni tietä ohjaa ja murhe matkan suuntaa.» Ninive on ryöstetty, päivän kukka niitetty, Intian kruunuhun aron helmi liitetty. Eräpurret sousi, aavalta viiden-virran aurinko nousi.
BAJADEERIT.
Päivä pitkä, paahtava urhoille suotiin, yö lyhyt, lämpöinen rintaamme luotiin. Lennä, lennä, lintu, hämyn perho häily, virvatuli sydämissä, syty, älä säily!
Kyllin on kruunuja karkelijalla, valtakunnat uinuvat vöittemme alla. Kun ma hunnun heitän, kultakirstut aukee, kun ma soljen päästän, sotajouset laukee!
KULTAISET LANGAT
Kultaiset langat johtavat taivaasta maahan, kultaiset langat juoksevat rintahan kunkin, hohtavat, hehkuvat, kultaiset langat; kulkevat, kunne ihminen kulkee, seuraavat häntä hautahan saakka,— ja katkeevat poikki.
Mut astuvi joskus enkeli taivaan, solmivi yhtehen lankoa kaksi keskellä ilmojen aavoa merta, kullassa, kuun päällä, auringon alla; ja usein on ihminen idän puolla toinen ja lännessä toinen ja kumpikin katsovat tähtehen samaan ja silmät kyynelin kastuu.
Ja usein on mustaakin mustempi toinen ja valkea toinen, eikä he eroansa huomaa; ja usein on syntynyt sydän-yöllä toinen ja päivällä toinen, mutta he hämärissä yhtyy; ja sattuu, on synkät he kumpaisetkin ja syntiä tehneet ja seisovat partaalla kuolon ja kauhun ja purevat hampaansa yhteen ja iskevät silmästä tulta ja on viha rinnassa raskas kuin teräsvuori, eikä pilkahda toivo, eikä tuikahda tähti, vaan salamoi ylpeyden autio yö.
Käy taru, silloin jos kultaiset langat toinen ne toisensa taivaalla kohtaa, kuuluvi soitto, ei kuunneltu ennen, kaikuvi virsi, ei virketty muinen, humisee ilma kuin huilu, visertää maa kuni viulu; ja käy taru, katkeevat kultaiset langat, ja syöksevi kuiluhun ihmistä kaksi ja katsovat kumpikin toistensa silmiin ja kasvot päivänä paistaa.
ATLANTICA.
Atlantica! Tunnetko lauhkeat tuulet?
Atlantica! Huomaatko palmujen huiskeet?
Meren aavalta Ahtolan laulavan kuulet,
ahot viittoo ja vilppaiden lehtojen kuiskeet.
Kera tahdotko tulla?
Täällä köyhä ma lien, siellä linnat on mulla.
Tarun Atlas ma oon, maan kaiken ma kannan ja usein on myös kuin kantaisin taivaan; jo ammoin sa tunsit mun murheeni rannan, mut auvoni vasta, kun astumme laivaan, punapurjehet saamme. Atlantica! Kaikuvat kalliot maamme.
Mun valtani! Kuuletko verteni virrat? Mun voimani! Armas, sa vaikenet, raukeet. Soi päällämme salliman vaskiset pirrat; sa silmäsi suljet ja umppuna aukeet, mun murheeni Eya, nyt hetkisen hurmani lentävän leija.
Atlantica! Laulavat allamme laineet. Atlantica! Pilvien paltehet toistaa. Atlantica! Kertovat matkamme maineet, kukat kullalle, honkapuut hopealle loistaa. Mun Eyani ylin, tulenlieska nyt ahjossa Atlahan sylin!
Ma kannan sun vaaroista vellamon viekkaan, maat marjoja, puun-oksat omenoita tarjoo, me heitämme huolemme heleähän hiekkaan ja vöitämme viikunalehdet ei varjoo, sa riemuat, huudat, ja huojuvat tulipuna-horsmien luudat.
Atlantica! Armas, me ollaan, me kaksi! Me mahtavat täällä, muu maailma tuolla. Elo vaikkakin käynyt on vaikeammaksi, me leikimme kultaisten lehtojen puolla; on valkeat yömme, jos päivät on synkät ja toivoton työmme.
Ja vaikkakin raskas on raatajan taakka ja taaksemme aurinko vaipunut vereen; Atlantica! Laulamme hautahan saakka, kuin unteni manner, me uppoomme mereen, taru mennehet peittää, koi, tähti ja kuu kukat haudalle heittää.
MIES MIELIPUOLEKS TULLA VOI—
Mies mielipuoleks tulla voi ja nainen voipi pettää, mut sua, surun Eya, oi, en voi ma koskaan jättää.
Sa sylkytät mun sydäntäin kuin veren kiertokulku, ja jos sa vaadit elämäin, niin särkekäämme sulku!
PUNAINEN NEILIKKA.
1.
TUULINEN SIJA.
Neiti, neilikka punainen, yrttitarhan taideluoma, kammiossa kasvatettu, lempeässä lämmitetty; tuulinen sija sinulla oli tumman ikkunalla.
Neiti, neilikka punainen, kesän haave hangen maassa, päivän kukki, toisen tuoksui, päänsä painoi kolmantena runolaulajan lasilla, ankaralla akkunalla.
Harvoin tänne päivä paistoi, senkin seinien lomitse; harvoin tänne lämmin läikkyi, senkin vaivojen välitse; harvoin harhausi hymyily, senkin kautta tuskan tuiman.
2.
PAHAT SUUT.
Pahat suut panettelevat lumpeeni pataluhaksi, jouhipääksi joutseneni.
Ylpeäksi sun sanovat.
Ollos ylväs, niin minäkin! Kun näet kumarat niskat, pidät pääsi pystympänä.
Läikyt lietona elosi.
Läiky lieto, niin minäkin! Kun näet rapakkolammet, kierrät, kaunis, kauempata.
Tuhlailet hymyjä huulen.
Tuhlaa, tyttö, niin minäkin! Yks on riemu rikkahalla: ylenkatseesen ylenet.
3.
EROTESSA.
Muistelen minä sinua: satakielet soittelevat yössäni hämärtyvässä.
Muistelet sinä minua: lepinkäiset lentelevät pääsi päälle istumahan.
Muistelemme toisiamme: kaksi kaunista kesällä, kesälehti kolmantena.
4.
SYY.
Rakastimme me molemmat: sinä minua, minä sinua; ei se ollut syy.
Kiusasimme kumpaisetkin: minä sinua, sinä minua; ei se ollut syy.
Oli syynä onnettuuden: loittonit sinä minusta, vain vikani muistit.
Ja oli toinen turman siemen: loittonin minä sinusta, ihanintas itkin.
5.
KÖYNNÖS.
Kauloi kuuma köynnöskasvi, kiersi mun tulinen kukka yössä syksyn synkkä-tuoksun.
Huokui hulluuden janoa: pää sameni, aivot päihtyi, juopui järki, luopui tunto, paloi pätsi päälaella, takaraivossa rovio, silmät selvänä tulena, vallaltansa valkuaiset, suonet kaikki suihkamassa, pallea pakahtumassa, sydän kuin arina kuuma, veri kuin kipunaverkko.
Koitti huomen kirkas, kylmä; tahdoin nousta taipaleelle, järki päästäni putosi, rinnasta sydän punainen punaiselle tanterelle, juurelle jumalan pursun.
6.
KESÄ-AAMU.
Seisoi seijas Sukkamieli aholla ylenevällä, suvi-aamun auetessa.
Hempeä, herättyänsä, yön nuoren nukuttuansa veltot jännitti jäsenet; kesä kukki kulmaluilla.
Heinä polvia halasi, pohkehia poimulehdet, horsman latvat lantehia; uumenta uninen valmu; itse ruusuna rusotti, ylpeä, ylinnä muita.
Ihala ihantelihe, katsoi kaunis maata, merta.
Mehiläinen, mies kepeä, lensi kukkasen kupuhun; punahuuli noin puheli: »Paha poika, pois menekin umppujani aukomasta, juomasta juhannustani, ruusuja rakastamasta!»
Liverteli Lemmon lintu: »Armas, pois älä ajele, mies olen me'estä tehty sokerista sorvaeltu, minkä juon juhannustasi, sen pidät pitoja kekrin.»
Seisoi seijas Sukkamieli, haukotteli hiljaksensa aamun alkavan punassa; kastehesta kutri kiilsi.
7.
MENEVÄT, MUREHTISINKO.
Kangastuksina katoovat minun mieleni unelmat, piirtyvät pihoilta ilman tunturit todellisuuden.
Katuisinko, jos katoovat, menevät, murehtisinko, kyllin katselin kuvia, kirjokaaria elämän, aron astuin hiekkamerta, silmä taivahan sinessä.
Tule tuuli, pohjatuuli, tunnen keitahan keväisen, luo lunta polulle talvi, tunnen palmun päivälatvan, messua jumalan myrsky, kuulen kukkuvan käkösen!
KORKEA VEISU
hänelle, jota minä rakastan.
Sanoi ennen elämä minulle: »Kärsi ja nauti!» Sanoo nyt: »kärsi!» ei sano muuta. Tahtosi tee, sun vaalin on valta, tien päässä seison, tunnetko murhetta, musta tyttö?
»Tuuli on murhe, voimakas, väkevä, syttävi, liehtovi lempeni liekin.»
Kahle on murhe, sitkeä, vankka, luuhun se puree ja jänteet se jäytää.
»Yöhyt on murhe, viileä, lauha, sen taivaalla tähtöset tuhannet käyvät.»
Miekka on murhe, murtava, lyövä, ei ole urhoa, ken sitä kestäis.
»Lahja on murhe, laupias, hellä, miksi et kanssani siunausta jakais?»
Riemuni sulle ma jakaa tahdoin, murheeni yksin kantaa.
»Suuri, summaton lapsi sinä, etkö sa lempinyt koskaan?»
»Miksi et virkkanut minulle mitään, tuijotit tuleen, vaikenit vaivasi kauan?»
Pelkäsin että et leikkisi enää, et nauraisi enää, naurusi mulle on kallis.
»Näethän, että ma nauran nytkin, katso, ma nauran silmäripsien alta.»
Nauranet, itket sydämessäsi, kyynele killuu silmäripsien alta.
»Lempivän hymy on kyynelten halki.»
Miksi siis raskaasti sydämesi huokaa?
»Rakkaus rintani ahtaaksi teki.»
Huoneessa tässä on kuolema käynyt.
*
»Aukaise silmäsi, armas! Täss' olen minä ja täss' olet sinä, tuossa on tuoli, tuossa on pöytä, ikkuna tuossa, täällä ei muuttunut mitään.»
En ole minä ja et ole sinä eik' ole huone entinen meillä, armaani, katso, ken tuolilla istuu, ken vuoteella lepää, ken vilkuvi verhojen takaa!
»Eikö siis koskaan aurinko koita?»
Koittavi pitkä, pilvinen päivä, äänetön ehtoo, lankee lauluton ilta, vailla riemuja, suruja rinnan, vailla vaivoja inehmon mielen, ilman tahtoa, tuntoa, järkeä— hiljainen hämärä, harmaja ikävä, huomenen huolia vailla, siksi kuin päättyy päivien uni, siksi kuin Tuoni tuomitun korjaa, käärivi kerran kärsinehenki hivuksihinsa kuoleman kalpea vaimo.
»Jumalissa juoksun määrä, sulhoni ijäisen ehtoon!»