LAPIN LAULUJA.
VELHON VIRSI.
Joutsen jäinen Ruijan rannan, laulun lahjan sulle annan.
Neuvon Manan mahtivirret, kimmahutan rinnan kirret.
Laulat Lapin yöhön kukat, surun suolle ruusurukat.
Kaiut kimmellykset kiteen, harhat haaveen, mielipiteen.
Raiut revontulten voitot, rikosten ja riemun soitot.
Helkät niinkuin hyyssä heinä: sydän särkyy säveleinä.
Siinä Ruijan joutsen jäinen, minä Surma seppelpäinen.
NAISEN HYVYYS.
Pinnalla aaltojen tuhanten ajo, pohjalla kuolon himmeä kajo.
Yksi ja moni on naisen veri, sama on aina kuin valtameri.
Kaunis myrskyssä, kauniimpi tyynnä, päivänpaisteessa kylmänä kyynä.
Aalto on ahnas, syvyys on hellä, surmaa sankarin lempeydellä.
Huomenen huolissa merimies soutaa; pohjalla ijäti uinua joutaa.
Päällä päilyvät tähdet ja kuudan, alla yö, pyhä, yksi ja muudan.
Pinta on pettävä, tosi on syvyys, turmaa tuova kuin naisen hyvyys.
NOIDAN NEIET.
Hiihteli sininen neiti, sinisessä tähti-yössä, unessa etäisen onnen.
Tuo tuli punainen neiti, punaisessa pakkasessa, taistossa elon ja kuolon.
Tyttö keltainen käveli keltaisessa auringossa, voitossa vihollisteni.
Ne oli eloni neiet.
RUIJAN RUKOUS.
Onnen viimeinen, vihanta muisto, tarun hohtava talvipuisto, syksyn kuurainen kukkariuku, keväthangilla hopeatiuku, pulkka puikkiva, maassa härmä, kivi tahkottu, kimmel-särmä, tähti, katsova syvään kaivoon, hulluus, iskevä urhon aivoon, runo, raikuva tuonen takaa, virsi salliman vasken-vakaa, päärly päivässä, yössä yrtti, miehen murheisen hautamyrtti:
kasva kauniina, nouse norjana, muille vapaana, mulle orjana, kohti korkeutta ylene ylväänä ihanan itsesi pyhänä pylväänä, kerro ihmisten kuulla kummia, sanele turpeesta sanoja tummia, miehen mennehen nouse mullasta, kerro keväästä, laulun kullasta, puhu puhtahin unelma sankarin, virka vainajan vaiva ankarin, ettei yllä hän elämän kukkaan, että huutaa hän sinua hukkaan!
HANGEN LAPSIA.
Päämme päällä taivahan uhka; laulun lippaassa tunteen tuhka.
Yössä, hangella
yhtyi tiemme.
Hangen lapsia
Lapista liemme.
PUNAHILKKA.
Poloinen, järkevä pääni, jäykkä, ylpeä jääni, etkö nyt hallita voi harmaata ees ikävääni?
Muistelen päivin ja öin, karkoitan toimin ja töin ääntä, mi mielessä soi, armasta, ah, ikävöin.
Suur' oli silmäsi sulo, kauniimpi kyynelten tulo, kaunein lahjoista taivaan huultesi kulkeva kulo.
Räiskähti hylkivä hymy, valkeni lempesi lymy, vastasi ihmisten vaivaan jumalan pilvien jymy.
Silloin mun ratkesi rinta, särkyi mun sieluni pinta, turhaan ma tultani salaan, itken, ah, ihaninta!
Muut eivät ymmärrä sua, muut eivät liikuta mua, murheessa hiiltyen halaan kaunista kadotettua.
Sammu jo polttava säen!
Milloin sun jällehen näen?
Löydänkö keskeltä laajan
maailman markkinaväen?
Turulta naurun ja pilkan kohtaanko korkean nilkan, usmasta ukkosen vaajan, metsästä, ah, Punahilkan?
LAPINKÄVIJÄ.
Pakkanen kiihtyy, on hetki eron.
Murhaten maksoi Lappi veron.
Sinä sinne ja tänne minä: sinne sieluni, kunne sinä.
Hyvästi silmäsi tulinen repo!
Hyvästi varren valkea lepo.
Kuolla taidan, en olla vanki.
Taivas on taattoni, emoni hanki.
JÄÄKUKKA.
Syytön olin minä, sen kuudan-yö seuloi, syyttömämpi sinä, sen tähti-neiet neuloi.
Katuisinko sitä?—
Sydämeni härmää.
Mitä itket, mitä?—
Jääkukan särmää.