LAULUJA VANHAAN TAPAAN.
1.
PURO.
Tuli hieno herrasjoukko salon sinisen siimeksehen, näkivät vierivän purosen, haastelivat haavemielin: »Katso, kaunista puroa, kukkarannoin rientävätä, kuinka sen kuultava vesi on, kuinka armas aallon päily keskellä kesäisen lehdon, salon sinisen siimeksessä.»
Haastelivat haavemielin. Kulkivat kohin kotia kaupunkihin kaukaisehen, tehtaat jyskyi, koski kuohui, kaupungin sillalla sanoivat: »Hyi, miten rupainen virta, ruma, rutsattu, likainen, osto-hyödyn orjuuttama!» Naiset nipristi nenäänsä, herrat heitti keppiänsä.
Ällös huolko herrasjoukko! Virta on samainen virta, joka pulputti purona sinimetsän siimeksessä. Saasta jää jälelle, virta vierivi eellehen, merehen, elintyönsä tehtyänsä.
2.
TOISIN SIELLÄ, TOISIN TÄÄLLÄ.
Tahtoisin puhella kerran kera noiden päivän lasten, rintamaiden riemulasten, ehtoisan etelän lasten, heidän, joill' on henki, hehku, sanat suussa suitsevaiset, kynä kuin kypene, laulu laaja niinkuin linnun lento.
Haastella halaisin heille: Toista on soitella somasti kesken viinin viljelysten, kera kukkien keväimen, alla täyden päiväntähden.
Toista laulella runoja, pystyttää pyhätulia, kesken kiljuvain kinosten, maassa hallan harmajassa.
Tuuman jos sulatit täällä, vaaksan pakkanen pakasti.
3.
TUULIEN EREHDYS.
Kuulin tuulien puhuvan:
»Suureksi puhaltakaamme
Suomi, luokaamme lujaksi,
vakahaksi, valppahaksi!»
Tuulet taivahan tulivat, puhalsivat Suomen päälle, maa meni muruiksi, särkyi kansa, kantele hajosi, sora-äänet yksin soivat.
Tuo oli tuulien erehdys.
4.
KUUTAMOLLA.
Kuuhut halki usva-yön, kutoo kumman helmivyön, noin läpi mieleni utuisen kudot, neiti, kummat sillat,—
sillat maasta taivahalle. Kiitos, kiitos kirkkahalle yön valjun valostajalle! Virkkaa neiti vienoin äänin:
»Utu on enne aamun koiton. Koska päällä metsän puiden väikkyvät punaiset hunnut, silloin mieles kuu katoopi osahansa onnellisna.»
Noin ällös sanele, neiti! Ennen olkoon yö ikuinen kuin päivä sinua ilman.
5.
ARMAIN KUOLEMAN AJATUS.
Pelkäsin unia ennen niinkuin peikkoja; levolle menin kuin mestauslavalle. Miksi? Mietin. On elämä armahampi yön unia, nukuin nuoruuden suruihin, heräsin huomenen iloihin.
Siitä asti kuin pimeni päiväni, mustui mun eloni onnen orsi, kaikk' on toisin: Yön unet on ystäväni, päivät peikoista pahimmat, vaikeinta valvominen,— armain kuoleman ajatus.
6.
LUOJAN LEIPÄ.
Kiesus Karjalan jumala tuo oli karjan kaitsijana ruman Ruotuksen talossa.
Ruoja Ruotuksen emäntä pani konttihin evästä, viisi leivän viipaletta, kuusi suolaista kaloa, leivät harmaassa homeessa, kalat kaikki vuoden vanhat.
Kenpä kontinkantajaksi?
Kultaruusu, Ruojan tytär.
Virkahti kiveltä Kiesus:
»Miksi tuot minulle näitä?»
Lausui kaunis Kultaruusu: »Eväät on emon panemat, itkut immen vierittämät.»
Kysyi Karjalan jumala:
»Mitä itket, miesten lempi?»
Puikutti punainen Ruusu: »Osoa inehmon itken, koko kohtalon kovuutta.»
Mursi Luoja leivänkyrsän, pani palasen kannikalle. »Siis kera pitoihin käyös!»
Nyrpisti nenäänsä Ruusu, toki kuuli käskijätä, söi palan hyvillä mielin, toisen miellä mielemmällä, palat on parhainta nisua, kalat kaikki vastasaadut.
Ihmetteli itseksensä.
Jo kysyikin Kiesukselta.
Hymähti hyvä Jumala: »Niin on laatu Luojan leivän. Min osoa inehmon itkit, sen mehustit särvintäsi, minkä kohtalon kovuutta, sen sulostit suupaloja, alla taivahan sinisen, armo-luojan atrialla.»
Juoksi, joutui kohin kotia, ei ikinä isonnut Ruusu.
7.
EI NE KAIKKI KUOLLEHIA.
Ei ne kaikki kuollehia, jotka kuolleiksi sanotaan.
Meren mustassa mujussa monta nukkuu nuorukaista, meren suuren soutajata, laivatouvin laittajata. Kun tulee tulinen ilma, myrsky merta myllertävi, nousevat aaltojen selille, lainehille laulamahan.
Mik' on laulu kuolon lasten?
Laulu päivästä elämän.
Mikäpä elämän lasten?
Laulu kuolon kuutamosta.
Ja mik' on Jumalan virsi?
Laulu kerran keski-yöstä.
8.
SATEENKAARI.
Kaari korkea kohosi, ihmislapset ihmetteli.
Hetken heijastui, katosi, mylvähtipä myrskyn kannel, soi sävelet, Luoja soitti, kajahteli kaikki taivas, ihmispeikkojen peloksi, sorasävelten säikkymiksi.
Noin jos lauluni olisit kaari kaunis taivahalla, enne ukkosen edellä, merkki rautaisten rakeiden!
JUMALIEN KEINU.
Kenen korkeat jumalat keinuunsa ottavat kerta, eivät ne häntä yhdessä kohden pidä, he heittävät häntä välillä taivaan ja maan— siksi kuin järjen valon häneltä ne vievät.
Ja kuka maailmoiden mahdin kuuluttaja on, hän tänään pilvien ääriä kulkee, ja huomenna makaa maassa niin syvällä kuin koski, mi vuorten kuilussa kuohuu.
Kuka keinussa jumalien keinuu, ei hällä elon aika pitkä ole. Syyn, syyttömyyden hän huiput nähköön— sitten tulkohon tumma yö.
TUSKA.
Hiljaa, hiljaa, muuten kuolema tulee, nyt ollaan oudoilla ovilla. Hiljaa, hiljaa, tai katkee kaikki, nyt jousi on liiaksi jännitetty.
Ei askeltakaan, ei ees, ei taaksi, nyt parhaint' on pysyä paikoillaan. Hiljaa, hiljaa, aivan hiljaa, ettei risukaan risahtais.
On malja täysi. Yks pisara lisää— ja kaikki kaatuvi kerrassaan. Hiljaa, hiljaa, hiiren hiljaa, niin pieni olla kuin mahdollista!
Mut se kestää kauan. En kauan jaksa. Mun valtaa raukeus, väsymys. Hiljaa, hiljaa, ei äänt', ei sanaa, yks liike pettää voi piileväisen.
Jumalan kiitos! Hän ohi kulkee. Kai kohta saanen ma hengähtää. Mut hiljaa, hiljaa, ei viel', ei vielä, mun täytyy kestää tai kaikk' on loppu.
VÄINÄMÖISEN LAULU.
Ei iloja monta ihmislapselle suotu: Yks kevään riemu ja toinen kesän ja kolmansi korkean, selkeän syksyn riemu. Kyntää, kylvää, korjata kokoon, levätä vihdoin rauhassa raatamisestaan.
Ei suruja monta ihmislapselle suotu: Yks sydämen suru, elon huoli toinen ja kolmansi korkean, ankaran kuoleman suru. Ystävä pettää, elämä jättää, taika on ainoa sankarin työ sekä tarmo.
Miks laulaisin siis minä, jolle on kantelo suotu, riemuja muita ja murheita muita? Taida en lukea tähtiä taivahan kannen, en kaloja meren, en kukkia nurmen. Laulan ma siis, mit' on ihmisen laulaa suotu.
Ei sovi urhon tietoja, taitoja laulaa, ei esiintuoda. Sankarin sopii laulaa vaan, miten vaihtuvi vuodet ja viikot, miten kipinät syttyy ja jälleen sammuu ja kuinka kulkee kuolon ja elämän laki.
Kaikki on muu vain välkettä taivahan kaaren, katinkultaa, laineiden läikkyä. Sankarin laulaa sopii niinkuin meri, suurena, pyhänä, peljättävänä,— lempeenä niinkuin lepäävä yö yli maiden.
Monta on laulua, monta myös laulujen miestä. Yksi on laulu ylitse muiden: ihmisen, aattehen, hengen ankara laulu. Kansat katoo, ei katoa mahti, jonka on laulanut mahtaja kansansa sielun.