LUONNON LUOTTEITA.
1. MAAN VIRSI.
Kehto ja hauta, harmaja valta muhkean mullan, sateen ja paahtavan päivyen kullan, nouseva norosta, turpehen alta, antaja elon, kantaja ikuisen kuoleman pelon.
Maa! olet mahtaja sykkivän suonen, kukkivan kedon, vierivän villan ja juoksevan pedon, peri-isä pellon ja tuttava Tuonen, jumaluus jyvän, kaitsija kasvun huonon ja hyvän.
Maa! sulle kiitosta kantele soikoon, suvilaulu Suomen, tuoksussa juhannuskoivun ja tuomen, rikkaana riemuita virtemme voikoon, elonhuolet voittaa, kauneuden korkean sydänkieltä soittaa.
»Maa iki-heilivä, Maa hius-häilyvä, kesäpäivän-päilyvä, tuulessa kultaisten laihojen lainehet, emo syli-lempeä, emo sydän-hempeä, luo meihin lämpöä, suo meissä kypsyä ajan alku-ainehet!
Maa elon-kaitsija, Maa manan-loitsija, hengen-haltioitsija, tule meille turvaksi työssä ja taistossa! Kun korpi kohisee, syystuuli tohisee, yön siipi suhisee, vieri kesävirtenä veressä ja vaistossa!
Maa iki-nuortuva, Maa suvi-suortuva, tuhatrinta-tuortuva, ole meille armias riemumme retkellä! Emo ilta-ripsinen, emo aamu-hapsinen, aurinko-lapsinen, katso meihin kauniisti kuoleman hetkellä.»
Yhtyvät lauluhun laaksot ja korvet, paisuvat pellot, laitumet laajat ja karjojen kellot, raikuvat taivahan rantojen torvet valkeuden juhlaa; Maa pyhä, laupias lahjoja tuhlaa.
2. MEREN VIRSI.
Minne riennät, vierivä virta? Kunne kohiset, pauhaava koski? Mereen! Mereen! Meill' on kiire! Tehnet teljen, särjemme sen.
Tiedätkö tiesi, kansan aalto? Aika myrskyinen, minne menet? Vapaus, vapaus meitä viittoo! Kansojen meri on ihmisyys.
Mikä on määräsi, heleä henki? Kunne kuolevan suunta suora? Tahdon sulaa suurempaani, ijäisyyteen ikävä on.
Yksi elää hetken, toinen vuosisadan, kolmannesta kerrotahan kevät-öinen taru.
Aalto aaltoa seuraa, meren laulu on lakkaamaton, kuin on kaikkeuden luomisvoima, kuin on kuolon ja elämän kulku.
Moni nähnyt on nuorta unta, silloin miehuus saapui, kovan lauloi luonnon laulun, sanoi korvaan ankarat sanat, lyhensi päivät, pimensi illat, heitti tielle pitkät varjot, painoi päähän seppeleen mennä maata aikaiseen.
Sammuu henki, saatuansa täytetyksi palavimman toivonsa.
Mutta en tahtoisi itseäni antaa, tahtoisin kuoleman kauhutkin kantaa, mullaksi maatua, pahaksi paatua, kesken kiireintä työtäni kaatua, jos minä tietäisin, että mun sieluni säilyy, vaikka kuljenkin kuoleman rantaa, silloin ma sietäisin sinne soutaa, missä kaislikot himmeät häilyy, sanoisin sanan, tyttö Manan saisi sankarin noutaa elontuskan tuolle puolen, taakse taakan, arkihuolen; enkä mä menisi surren, katsoisin tuota, liukuisin vitkaan vierivää vuota, näkisin jälkehen purren jäävän kirkkahan, haihtuvan hopeavanan.
Turha aatos! Turha unelma! Katoan kuplana laineen, pysyy meri, ääretön, saareton, sanomaton pyhyys. Lienee mulle liian suuri, lienen mereen liian pieni, koska pelkään kangastella kaikkeutta, myrskytä myrskyn kanssa, kulkea tohussa tuulen, heittyä helmenä pilvihin saakka, syöksyä syöveriin.
3. ILMAN VIRSI.
Tääll' on templi korkea, se vaikk' on vailla siltaa, päivä vain sen valaisee ja kuudan pitkin iltaa.
Taivaankansi katto on, sen seinä ilmanpieli, myrsky siinä messuaa ja saarnaa satakieli.
Kirkonkupuun kirjaeltu kaikk' on tähdet taivaan, kiertämähän, kaartamahan kuolevaisen vaivaan,
Alttariksi asetettu vain on pilven parras, siitä puhuu ukkonen ja haastaa liekki harras.
Suopi Herran ehtoollista salamoiva Henki, vihkii häihin, hautahan ja valaa kastehenki.
Painaa maahan martahat ja luopi päälle lunta; siell' on paimen yksi vaan ja yksi seurakunta.
Kuuluu siellä kunnia myös maailmoiden mahdin, sähkö antaa säveleen ja taivaanranta tahdin.
Eikä opinkappaleita siellä kukaan muista, mutta sama soipi virsi myrjaadeista suista.
Surma siell' on sunnuntai ja syntyminen joulu, elämän on koulu kova eikä rippikoulu.
Siellä eri-uskolaista valtio ei vainoo, luonnon laajan lakikirja esivalta ainoo.
Hyrskyy uskon uuden hymni, ihmishenki herää, tekee riemun ristiretken ilman miekanterää.
4. TULEN VIRSI.
Sokko on sallimus,
silmitön kohtalon vaskinen valta.
Mies voi sen muuttaa,
jos tulen ryöstää hän voi taivahalta.
Rautakin raukeni,
sallimus ahjossa sankarin suli,
kun tarmo takoi,
leimusi korkea, kirkas tahdon tuli,
Ken kipunaisen
rintaansa saanut on tuon tulen tuiman,
saa ei hän rauhaa,
rientää hän viemänä vihurtuulen huiman,
pyhä pyörremyrsky
hänt' yhä eespäin yöt päivät ajaa;
aarnihongan alle
saattaa hän pysähtyä tekemähän pajaa.
Sydän hällä sytee
kuunnellen kesä-yötä ääretöntä yksin,
pois povi palaa
istuen naisen nuoren kera ystävyksin;
saattaa hän viipyä
vierellä kultaisten riemujen maljan,
silmä kauas katsoo
keskeltä heiluvien hetkien naljan.
Taikka hän tarpoo
syys-yötä synkkää, maantietä mieron,
tuntee hän kodin,
muut missä tuntevat kylän kolkon, kieron.
Tuska häll' on ainainen,
mutta myös ainaisen teon tulihurma,
Kuolo häll' on kumppani,
ystävät elon lyhven ajatus ja—surma.
Painavat palkeita
pyrkimys sekä usko ihmiskuntaan uuteen;
kohottavat kouraa
kuolevaisen kaukomielet kuolemattomuuteen.
Jos käsi uupuu,
uuvu ei unelmien kirjokipinä-lento;
usein on maailman
syttänyt hehkuvan hengen säen hento.
Tuli! sua kiitämme
kaikesta, mikä meidät ihmisiksi nostaa,
tiedosta, taidosta,
tarmosta, joka iskut kohtalon kostaa.
Tuli, meissä pala!
Ihmisten mantereeksi maailma muovaa!
Jumaluus julma,
ole meissä lempeä, laula virttä luovaa!