TURJAN LOIHTU.
VANHA VAIMO.
Menin meren rantaan,
huokas aalto santaan.
Minne kulki äidin kukka?
Miks et kotikantaan?
Huusi tuulen mukaan,
kuunnellut ei kukaan.
Onko nähty onnen lintu?
Eipä tunnettukaan.
Kävelin ja itkin
Manan maata pitkin.
Miss' on äidin mielitietty?
Kukan valjun kitkin.
KUOLLUT KUKKA.
Mitä etsit, vanha vaimo?
—Etsin emon lasta.
Minne kulki kullan kehrä?
—Läksi maailmasta.
Tappoi tauti naurusuisen?
—Tappoi suuri suru.
Kitui? Kuihtui?—Kesä-yössä
kuoli kullan muru.
Vaalinut et varmaan häntä, lemmen liekutellut? —Liiemmin ei äiti toinen lasta laulatellut.
Varmaan hänt' et varoittanut, ohjannut et oikein? —Ohjasin ma oikeahan tiellä, jok' on vaikein.
Mik' on polku vaikeampi kuin on kuolon polku? —Raskahampi syyttömälle elon raaka kulku.
Syksy maita matkustavi, etkö saa jo rauhaa? —Sydämeni syksy-yössä ikilieskat roihaa.
Autio on aho öinen, etkö etsi hukkaan? —Autiompi tuijotella kodin tyhjän takkaan.
LAULAJAN MURHE.
1.
Päivä painui, tähti sammui, Aino aaltoihin ajoihe, katoi kaunis ilman alta.
Lankes laulajan unelma, katkes kielet kanteleesta, sydän hyytyi, järki jäätyi.
Aika on nyt tuskan tullut, arki pitkä, auringoton, kausi karkean elämän.
Metsä mykkä, taivas tyyni, luonto suuressa surussa, loitonnehet linnut kaikki.
Voisin vaieta minäkin, kauas mennä näiltä mailta, niinkuin päivä, niinkuin pilvi.
Tulla Tuonen kartanoihin, virran poikki, virren polvi, piillä kuoleman pihoille.
Kussa aatos, siellä askel. Suru sankarin sitovi, murhe mielen kahlehtivi.
Tänne jalkani vetävät luokse aallon ähkyrinnan. Tuossa lehto, tässä paasi!
Hietikolla Ainon askel! Ranta raisu, hyrsky hyinen, meri suurien surujen!
Missä lienet? Kussa kuljet? Kaikkialla sun näen ma, enin alta aallon synkän.
Silmät suurina kysyvät, huulet vailla vastausta, kasvot jäiset, kalvennehet.
Tutkit Tuonen arvoitusta.
Mit' on lempi? Mit' on kuolo?
Mikä tarkoitus elämän?
Kummeksitko? Kauhistutko?
Luonto kanssasi kysyvi,
Mana mahdin antanevi.
2.
Miksi empisin enempi?
Aik' on maata mennäkseni
Kuuhut paista, tähti loista!
Kaivan haudan haavehille, tuvan tumman, pirtin pienen; itse lautsalle laseime.
Kata, talvi, urhon katto, kevät kumpuni kukita. Nukun luonnon laajan unta.
Laine laulusi lopeta! Tulkoon maille Tuonen valta, luonnon talvi, laulun talvi.
LAULAJA JA MAA-EMO.
Laulaja: Tuhat kertaa rikkonut oon sua vastaan, tuhat kertaa maailma murteli lastaan, tuhat kertaa tehnyt oon tihua työtä. Nyt nukkua tahtoisin tuhat tuonelan yötä.
Maa-emo: Tuhat kertaa sulle ma anteeksi annoin, tuhat kertaa tuskasi, vaivasi kannoin, tuhat kertaa soinnutin soittosi kielet. Nyt tietää jo tahtoisin tuhat-äänien mielet.
Laulaja: Rikki on soitto, on eessäsi mieletön miesi, järki on mennyt ja tummunut tuntehen liesi, toisin ma toivoin, taistelin, käynyt on toisin. Kuinka siis kertoa, Maa, sydän-syntysi voisin?
Maa-emo: Kirposi kipuna taivaan korkean maista kirkkaammin ei kuu, päivä, ei kointähti paista, virtenä vieri ja lauluna laaksojen yli. Tummua tuhkan auki on Maa-emon syli.
MAAN VALITUS.
Mielessä häll' oli pilvilinnat, unohtui oman äidin rinnat, houkutti häntä tuulentuvat, himmeni hiljaiset mielikuvat, nousi hän haaveen porraspuita, muistanut ei emon huokailuita, ajeli kuutamon kulkusilla, käynyt ei kotitanhuvilla, heilutti hengen tapparata, pilkkasi maata matalata, aurinko häll' oli astinlauta, kylmyys häll' oli kylkirauta, leimusi pilviin aatoksensa, lemmetön heljälle heimollensa, palveli, polo, pyhää tulta, maa oli hälle musta multa, jumalat juhlivat, kun hän soitti, yksin yössä mun itku voitti, istui hän ilopaadellansa, kaukaa kuunteli Mannun kansa, veisti hän unten vempeleitä, nähnyt ei mua eikä meitä, nyt hän on uupunut urhon sotaan, kolkuttaa emon köyhän kotaan, nuor' olin, nyt olen harmaahapsi, myöhään, myöhään sa saavut, lapsi!
TALVILAULU.
On aurinko astunut mereen, meren kattanut jäykkä jää, syys siirtynyt sankarin vereen, pian talvikin hallapää.
Ja voittanut on epäusko, sydän särkynyt heikosti lyö, on sammunut viimeinen rusko ja pitkä on pohjolan yö.
Tule vitkaan talvinen huura yli maan, yli puun, yli veen, sada hiljaa kuoleman kuura yli urhon uinahtaneen.
PAHAT NEUVOA PITIVÄT.
—Katso! Tuossa tuttavamme!
»Väinämö, väkevä sulho!»
—Murhamies sorean siskon!
Liipaisenko? Laukaisenko?
»Tuo on kosto lapsen kosto, ei kosto partasuun urohon. Tiedän ma paremman taian.»
—Kovemman kuin kuolon loihtu?
»Luottehet lujimmat tunnen, loihdin Väinämön väkevän yön syvimmän synnyn kautta, kautta kalpean hämärän.»
—Ja mikä syvin on synty?
»Himo, hiili Ruijan rannan, tuli jäämeren takainen, kuolema kuluttavainen, elon-antava elämä, aatos, tehty ainehesta, aine, saatu aatoksesta, sota soipa, myrsky käypä, mielen ainainen ikävä.»
—Olet jo omamme, Väinö, päivän laulaja päreä, nouset maasta nostamatta, yönp' on urhona ylenet.
TURJAN TUOMIO.
Nyt sanon sanat ikuiset, kirot painan paasikirjat.
Kulo on luotu kulkemahan, kyy pitkä kähisemähän, miekka verta vuotamahan, sankari samoamahan.
Tulet, Väinämö väkevä, tuhmimmaksi tietäjistä, ajat Turjan tukkapäitä kuin ennen mielesi kuvia, ahavan ajama itse, pyörretuulen tutjuttama.
Menit maata talven kanssa,
heräjä kevähän kanssa,
Ruijan rantojen ilossa,
Lapin yössä lauhkeassa!
Kuule koskien kohina kevätvirttä soittavaisten, kuule taivahan tohina kevättuulta huokuvaisen, tunne tulvat rinnassasi, Turjan virtojen vilinä, näe nuori Pohjan neiti, tutkiva, revontulinen, hoipu, houru, maita myöten, mielipuoli, merta myöten, etsi hallaista hametta, tunne tulta jäytävätä, ijäisen ikävän hiiltä, tuulta rinnan rauhattoman!
Juokse Pohjan jäinen peura, Turjan souda sotka hyinen, poika auringon tulevi, päivän kiekko kantapäillä.
LAULAJAN LOHDUTUS.
Tie ei pääty sentään, vaikk'ei nouse taivaasen. Sana, laulu lentää alaspäinkin astuen.
Kuljen kuilun pohjaan, poveen naisen naurusuun. Tieni yöhön ohjaan, jätän pirtit päivän, kuun.
Tunnu tuoll' ei hyvyys, viha vaan ja rakkaus ja intohimon syvyys, yön tuli, tumma loimotus.