Lemmen lauluja

by Eino Leino

LEMMEN LAULUJA

Valikoima

Kirj.

EINO LEINO

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1919.

Lukijalle.

— Veliveikkonen! Niissä asioissa voidaan yhdessä hetkessä tehdä tuhmuuksia, joita ei tehdä vuosisataan.

Näin ystäväni.

Tahtomatta millään tavalla kilpailla hänen timanttisen, kimaltelevan järkensä kanssa, uskallan omana mielipiteenäni huomauttaa, että minulle on käynyt päivä päivältä aina vaikeammaksi rakkautta elämästä erottaa. Siis vaikeaksi myöskin mitään erikoisia lemmenlauluja kirjoittaa ilman niiden tuskallisen tarkkaa vastaavaisuutta omassa poloisessa todellisuudessani.

Pyydän pitää selviönä, että ihanne sellaisenaan on puolta palanutta puupalasta ala-arvoisempi, ellei se tule luussa ja lihassa meitä vastaan, mieluimmin kaikkien kauniiden jäsenten ihanuuteen verhoutuneena. "Alles Vergängliche ist nur ein Gleichnis," Monessa muodossa on elämä verrannut itseään minulle. Olen omasta puolestani ollut taipuvainen luulemaan jokaista niistä lopulliseksi, aivan kuin jokaista iltaa viimeiseksi ja jokaista aamua ensimmäiseksi, mutta niin yleispätevästi havainnollisten tosiasiain edessä ei kaiketi ole muuta tehtävää kuin heikkoutensa tunnustaminen.

Rakkausrunojen klassillinen muoto on serenaadi. Toivoisin, että lukija tätä valikoimaa selaillessaan huomaisi sen muodostavan yhden ainoan, pitkän tunnustuksen-antamisen, hommage, niille epäjumalankuville, joilla elämä ja taide ovat hamasta nuoruudestani saakka mielikuvitustani kansoittaneet. Nykyään olen yksin, mutta se ei estä minua tuntemasta itseäni onnelliseksi siitä, että olen ollut ihminen muiden ihmisten seassa, vieläpä ihminen siihen määrään, että olen ollut vähällä koko ihmisyyteni menettää pelkästä intohimon rakkaudesta. Kivi, se ensimmäinen, on aikoja sitten heitetty jo, säästäen siis vaivan asianomaiselta käsittelijältään. Runo, se viimeinen, ei ole vielä kirjoitettu, jonka vuoksi myöskin tämä valikoima esiintyy erinäisissä suhteissa tuiki puutteellisena. Se ei muodosta mitään päätettyä kokonaisuutta, yhtä vähän kuin oma elämäni sitä muodostaa.

Olen rakkauden olemuksessa ymmärtänyt vain arvon antamisen. Elämä on tullut minua vastaan kauniiden muotojen muhkeuteen pukeutuneena, ja olisin tuntenut itseni kovin paljon köyhemmäksi, ellen olisi suvereenisti itseäni ja runouttani niiden runsaudella rikastuttanut. Mutta siitä huolimatta on iankaikkinen murhe jäänyt sydämeeni, se Rouva Suru, joka ei sieltä ensi hädässä lähtenekään, joka seurannee hautaan saakka minua ja jonka käärinliinoiksi eivät kelvanne parhaatkaan ajatukseni. Olen eheä vasta hänen kerallaan.

Lähtekää siis, lauluni, kaikkeen maailmaan ja viekää viesti miehestä, joka luultavasti ei ole rakastanut muuta kuin omaa rakkauttaan, mutta on siitä huolimatta ollut onnellinen kuin te, ollut onneton kuin te, kärsinyt ja nauttinut kuin te, ja tullut tulokseen, jota tahtoisin rakkauden ritaruudeksi nimittää. En tiedä, lienenkö oikein eritellyt itseäni. Mutta lemmen trubaduuriksi tunnen itseni, olen tuntenut itseni varhaisimmilta poikavuosiltani saakka, ja aion mennä hautaan siinä hurskaassa uskossa, että rakkaus on annettu meille merkiksi korkeammista voimista, jotka itsensä sen kautta meille ilmoittavat. Rakkauden orja olen. Mutta tunnen sen kautta vain vapautuvani.

Olkoon se ensimmäinen ja viimeinen kerta kuin koetan itseäni näihin asioihin nähden määritellä. Sisältyy itse käsitteeseen, että sen olemus on määrittelemätön. Viisaimmat sanat siinä suhteessa on mielestäni sanonut Edda, jossa luemme: "Ofta vinnes den vise, den vettlöse ej, af de däjeliga drag."

Ja nyt olen nähdäkseni kyllin itsestäni puhunut.

Mutta kuinka puhua teistä, te kauniit näkymättömät? Onko mitään mahdollisuutta julkilausua teille kiitollisuuttaan miehen, joka teitä ilman ei koskaan olisi tuntenut, Shakespearen sanoja käyttääkseni, "hiljaisen hulluuden" hiipivän aivoihinsa? Voisi lauluistani päättäen luulla, että olen nähnyt elämässäni vain pelkkää puutteellista kauneutta. Näin heittyy varjo vioistani niidenkin autuaallisten olentojen ylitse, jotka kuitenkin ovat tehneet minulle elämän mahdolliseksi elää, sen polulle säteilleet, sen tietä valaisseet. En sitä tahtoisi, vaan tahtoisin kiittää vedet silmissä kaikesta, kaikesta kauniista, mitä nuoruuteni toukokuisista kuutamoista saakka olen tämänpäiväni täyteen syksyyn elänyt.

Kaukana hyperborealaisten mailla on maailmankaikkeus aivan erikoisessa määrässä nähnyt hyväksi kansoittaa tämän leveys-asteen muutamilla psykofyysiliisen muodon moitteettomuuksilla, jotka ovat ilo ihmiselle. Pyydän siinä merkissä tämän pienen esipuheeni allekirjoittaa.

Helsinki 17.I.19.

Eino Leino.

Kesä

"Linnut liitteli sanoja, puien latvat lausehia."

Kanteletar.

Lemmen uhrit.

Veikko: "Anna, sisko, ruusu tuosta, ruusu ihanaisin, että viedä immelleni illalla sen saisin!"

Sisko: "Ota ruusu! Lemmellesi
annan ruusun parhaan —
oma lempi ryösti multa
elon ruusut varhaan."
1891.

Yli metsän koitti jo päivän koi —.

Yli metsän koitti jo päivän koi, kun nurmella neitonen kulki, kukat kukkivat auki jo ummut loi, jotk' eilen illalla sulki.

Ja neitonen nuori se nurmella vain niin hiljaa, hiljaa astui, ja kukkaset nyökkäsi kuiskuttain, kun kasteesta helmat kastui.

1892.

Kaupunkimatka.

Poika nuori kaupunkihin läksi myötätuulta, purtta pientä viima vinha saatti salmen suulta.

Alkumatkan aavan seljän
kulki joutuisasti.
Vasta illan tullen pääsi
kaupunkihin asti.

Missä viipyi poika nuori,
vaikk' on myötätuuli?
Rannalla on kullan koti,
siellä simahuuli.
1892.

Siskojen kesken.

"Niin suloinen ja hertas on kyll' onnellinen lempi, mut lempi vallan onneton on vielä suloisempi.

Näät siin' on aina tenhoa
ja tuntehille uutta,
on toinen päivä toivoa
ja toinen toivotuutta."

Tään Siiri kuuli siskoltaan ja päätti tuota koittaa. Mut turhaan! Kaikki poiat vaan hän vangiksensa voittaa.

1892.

Kylätiellä.

Noin poikajoukko se vallaton
kylän reuhasi raitiolla.
— "Kas, kasvitarhassa tyttö on!" —
— "Mun rauhassa suokaa olla." —

— "Älä huoli, solmia meille vaan
pari morsiusseppeleitä,
ja sitten me lähtähän tanssimaan —
kas, mistä on kyyneleitä?" —

— "Mun äitini kuollut on äskettäin,
hänet eilen hauta jo sulki,
ja hälle ma solmian seppeltäin." —
Pois poikaset hiipien kulki.

1892.

Onnen apila.

Nelilehtisen apilan tullessain ma löysin karjatiellä, mut toisen hukkasin rinnaltain ja siit' olen murhemiellä.

Sen oisin ma antanut neidollein —
sinä armahin neitokulta!
Mut tuost' älä itke, impyein,
saat ainoonkin sinä multa.

Kun illan tuulonen tullevi tuo,
niin sille ma aion sen antaa,
se onneni kukkasen impeni luo
niin hiljaa, hellien kantaa.

Ja jospa se joutuis aalloillen,
kun järven poikki se lentää,
niin tottahan lahjana laineiden
se neitoni rantahan entää.

Näin kulki mun kukkani toivoen ja kuohusta raittiiksi kastui. Mut nähnyt ei sitä impyinen, vaan — murskaksi onneni astui.

1892.

Syystunnelma.

Teit oikein, ystävä ainoo,
kun luotani läksit pois.
Sun rintasi nuori ja lämmin
mun rinnalla jäätynyt ois.

Kas, maantiellä kalpea kukka
lumipälvestä nostavi pään.
Mitä vuottelet kukkani vielä?
On aika jo painua pään.

Tuhat aatosta sieluni tunsi,
tuon vaan minä muistaa voin:
Oli tielläni kuihtunut kukka
ja sen peitoksi lunta ma loin.

1892.

Haaveilevalle siskolle.

Käy pois, oi sisko, sen koivun alta, se koivu on turmion, tuskan puu! On huolten aaltoja lahden aallot ja kaihon tuoja on illan kuu.

Sen koivun oksilta sinulle soipi
tuo tarina kaunis ja utuinen,
mi pettänyt on niin monta, monta —
minä myös olen kuullut kerran sen.

Se kevään toivoja tarjoo sulle
ja kutsuu onnehen ikuiseen,
mut ällös lauluhun liioin luota,
ei koskaan kuulu se toteuneen.

Ken kerran kuuli sen laulun tenhon, sen onnen kalpea kaiho vei, hän itku silmässä illat istui ja rinnan rauhoa saanut ei.

1893.

Kuljin kerran läpi honkaholvin —.

Kuljin kerran läpi honkaholvin, risut, puiden oksat peitti tien, avojalkani mun vuosi verta, tuota tuntenutko silloin lien!

Tie se vei mun kahden kuusen alle,
kahden tumman silmän poltteesen,
siellä taivas kaksi valaa kuuli
sykkiessä kahden sydämen.

Palatessain — aamun koittaessa —
tunsin tiellä risut, oksat jo,
mut en tuntenut ma, kuinka sydän
verta vuosi, kärsi angervo.

Joutui sekin päivä, jolloin tunsin tuskalla ma pistot sydämen, tunsin rinnan riehut, poltot tunsin — neitoani tuntenut ma en.

1891.

Aatekuteet, toiveniidet.

Päivä istuttu oi' alla haapain vehreällä sammalmättähällä, laulut liedot kertoi lemmen tulta, naurut raikkaat rinnan puhtautta, päämme päällä haavanlehdet helkki, aallot leikki jalkojemme alla.

Joutui ilta, painui päivän kulta, utuisiksi lientyi lahden rannat, tuuli tyyntyi, talttui rannan aalto, haapain lieto helke hienontui ja kuiskeeks suli tuskin kuultavaksi.

Lakkas silloin liedot lempilaulut, naurannasta raikuneet ei rannat, äänetönnä, sanatonna siinä istuttiin vain käsi kättä vasten — tunteet yhtyi, aatos toistaan etsi.

Kumma kudos, tunnehuntu hieno tuntui yhdistävän meitä silloin, kuteet toivehista kultaisista, niidet siinä auer-aattehista; yö se kuteet kutoi, nitoi niidet, metsärastas polkusia polki, sukkulata heitti illan tuuli, pirtaa veti rannan viime laine.

1893.

Miksi suree kummun kuusi?

Kasvoi kummulla kuusi tuores, tuoksuten, kukkapäin, tuulten tuudussa päivät leikki, tuskin uinahti tyynin säin.

Kerran lehvälle kuusen lensi
illalla sirkkunen,
lauloi lauluja lemmen nuoren,
kertoi kaihoja keväimen.

Hiljaa laulua kuullen laski
kuusonen kukkapään,
hiljaa, hiljaa sen oksat painui
eikä leikkinyt lehvätkään.

Aamun tullessa laulaen sirkku lehvältä lensikin. Hiljaa surren kuusen oksat jäivät huomenen huolihin.

1893.

Soita somer, helkä hiekka!

Suvi-illan suussa impi astui virran vieremää, kuuset kuiski, laine loiski, tuoksui nurmi nukkapää.

Sorsat kaislikossa souti,
kalaparvet karkeloi,
tuomilehdon lentosuukot
vastarannan tuuli toi.

Ilakoiten impi kulki
vieremätä virran veen,
somer soitti, hiekka helkki
alla Annin askeleen.

Suven vienot vihkilaulut
kaikui munkin mielessäin,
kun ma virran äärtä kuljin
armas impi vierelläin.

Soita somer, helkä hiekka, laula laine huoleton, ilakoitse impi nuori, — lyhyt Suomen suvi on.

1895.

Aamutunnelma.

Kuin välkähti huomenen kultainen koi läpi haavanlehtien keväisten, niin lensit luokseni, immyt oi, läpi unteni lehtojen leijaillen.

Kuin lehvältä rannan raidan vain yön kyynel läikähti kalvohon veen suven suloja hetkisen heijastain — niin lensi mun lempeni riemuineen.

1895.

Metsäpuro.

Kevät joutui, metsäpuro paisui, vaahtopyörtehissä vedet kiiti, aallot vallatonna leikki, telmi, rannan kaarteet kaikki huuhtoellen; kuuset katsoi kummastellen tuota, hongat varoitteli vakavasti.

Miksi niin on tummaa vesi sulla — mietin usein puron partahalla — vesi tummaa, vaahto valkeata, loiske laineiden niin kumman lieto?

Siksi niin on tummaa vesi sulla, tulet sydänmailta, hallanmailta, siks on vaahto sulla valkopäistä, kevättoiveita kun kansan kannat.

Mutta mistä loiske kumman lieto? Puron partahalla, kunnahalla siell' on kullan koti kuusten alla, sieltä sivumennen laulut kuulit, laulut liedot, nuoret nuoren rinnan — sieltä lie tuo sinivuokko myöskin, jonka aallot tänne mulle tuovat.

1893.

Huolissaan huokaileva.

Koko metsä on laulua täynnä, joka lehvällä lemmitään, joka oksalla sirkut ja peipot vain kertovat keväästään.

Mut yhtä puutapa linnut ne karttavat kammoten — sen alla ma onneton istun ja huoltani huokailen.

1894

Minä metsän polkua kuljen —.

Minä metsän polkua kuljen kesäillalla aatteissain ja riemusta rintani paisuu ja ma laulelen, laulelen vain.

Tuoll' lehdossa vaaran alla
oli outoa äskettäin,
niin vienoa, ihmeellistä
all' lehvien vehreäin.

Minä miekkonen vain sen tiedän, minä vain sekä muuan muu ja lehdon lempivä kerttu ja tuoksuva tuomipuu!

1894

Hyljätyn valitus.

Illalla kävelin ma kangasta pitkin,
kankaalta kimpuksi kanervia kitkin.

Yö oli ihana ja tuuloset nukkui,
kukat kaikki tuoksui ja käköset ne kukkui.

Mikä minun sydämeni synkäksi saikaan?
Muistoni lensivät nuoruuden aikaan.

Katselin kädessäni kankahan kukkaa,
ajattelin impeä tuuheatukkaa.

Maahan ma kanervani kaunihit heitin —
noinpa ma ilonikin multahan peitin.

1895.

Ylioppilasmuisto.

Järven taakse tehtiin venheretki, järven taakse talontyttölöihin, siellä viivyimme me päivän kaiken: aamu aholl' oltiin mansikassa, ilta pihamaalla karkeloitiin — yö? se maattiin aitass' impysien.

Purjepurrella kun sitten sieltä pois me aamun tullen laskettihin, muilla kaikill' oli muisto joku, kellä ruusu, kellä lemmenkukka, kellä kielokimppu rinnassansa. Minä yksin ilman olin, eipä kukkaa suonut impi mustakulma — antoi oman nuoren sydämensä.

Kotirantaan päästyämme toiset riistivät jo kukat rinnastansa, mutta kauemmin ja hellin huolin immen sydäntä ma säilyttelin — heitin pois sen vasta viikon päästä.

1895.

Syyslaulu neidolleni.

Jo pilvihin taivas peittyy, jo paljas on rannan puu, tuul' laineita lahden nostaa, keto kukkiva kellastuu.

Suven hertas ja hempeä aika
se kestävi hetken vaan,
mut ainaiseksi se rinnan
voi velloa aaltoamaan.

Kesän kukkaset elpyy kyllä taas tullessa keväimen — kun kestäis kesämme lempi yli talven ja tuiskujen!

1895.

Rakastunut.

Raikkahasti laulaa aamun aalto, kun se läikkyellen rantaan lyö, hilpeä on haapalehdon helke, sit' ei paina elon päivätyö; yksin kerttu laulaa murheissansa ikävöiden omaa armastansa.

Minä myöskin aamun aallon lailla ennen lapsenmiellä laulelin, sitten lietona kuin rannan haavat leikin, lemmin, lauloin, tanhusin; nytp' on riemu poissa, kerttu kulta, saanut olen huolenvirret sulta.

1895.

Matkalla.

Matka pitkä, mieli musta, mistä lohdun saapi?
Entis-ajan auvon muistot murheet karkoittaapi.

Sinne jäi mun neitoni kuin kukka kotirannan;
venhoni ma viiman viedä aukealle annan.

Ällös kukka kotirannan katso ulapalle,
katso ennen laaksohon tai rannan kukkulalle.

Sortuvan mun aallon alle nähdä voisit siellä,
siitä ehkä kauan oisit, impi, murhemiellä.

Joskus mua muista sentään, muista immyt rukka,
ettei ensi aallon helmaan heity rannan kukka.

1895.

Ensi lumen aikoihin.

Oli tullut lunta jo tulvaltaan ja vaippa valkea kattoi maan kuin neitosen, unta mi unelmoi sydäntoiveistaan, suvi joita toi.

Lumi puhdasna päilyi ja impyinen tuo latuja hiihteli hangellen. Ja päivän ne säilyi ja yöhyen — kunis uus lumi peitti ne umpehen.

Oli ihana neito, niin puhtoinen ja nuori ja kaino ja kaunoinen. Hänet kerran kun, keito, ma nähdä sain, heti leimahti lempi mun rintahain.

Kesä-yöhyet vienot me lemmittiin, mut syksyllä sitten me erottiin. Vain muistomme hienot ne säilyivät — kunis uutehen lempehen häipyivät.

1895.

Sinipiiat.

Sinipiikojen laulu.

Soi, simapilli, kutsuos immet kuusikon helmasta karkelohon! Kuutamo kaunis, alkava yöhyt — kaikki ne käskevät karkelohon,

Liehuos, liina, huiskios, huntu, verho sa ihanan impeyden! Impinä täällä vain elon kaiken leijaamme lehvillä kuusosien.

Ei sinipiiat lemmestä huoli, aarre se vainen on ihmisien. Aarreko? Ei vaan kirous, tuska, riemun ja onnen mi ontoksi syö.

Montapa kertaa luoksemme tullut illalla leikkihin ihminen on, tanssinut täällä, suukkoja saanut, kylpenyt kanssamme virroissa myös.

Illan hän leikki, toisen jo itki, ett'emme lempeä tuntea voi — aamulla läksi kaihoa kantain, päivät mi nukkuu ja valvovi yöt.

Tuostapa paljon impyjä metsän ihmiset syyttävät — meidänkö syy? Leikkihin miks ei ihminen tyydy, ilman ei tuskaa tuntea voi?

Mutta kun joskus illalla yksin istumme lehdossa, vierellä vuon, lainehet virran vienosti laulaa, rantaman ulpuja tuudittaen,

silloinpa meilläi pohjasta, rinnan nousevi huokaus haaveilon … Onneksi silloin ei ole tiennyt luoksemme hiipiä poikanen maan.

1894.

Pihlajan alla.

— "Miks äkkiä vaikenit, impyein, miks silmäsi kyynelöi? Mikä pilvi peittävi päivyein, mikä onnesi ontoks söi? Kas, kuinka kukkivi kaunis maa ja laulavi leivonen ja kuinka pihlaja tuoksuaa — sinä vain olet murheinen!

Sa oothan umpussa nuoruuden ja rintasi raikas on ja elämä viittovi hymyillen — siis olkosi huoleton! Ja jospa huolien häivä vois sun taivosi synkistää, sen paistais lempeni päivä pois, ja taas olis suukkossää."

— "Ma muistin syksyä synkeää, kun harmaja taivas on, kun nurmen kukkaset peittää jää ja metsä on lauluton. Ma elämän syksyä aattelin, kun harmaja taivas on, kun poiss' on poskien ruusutkin ja ääni on soinnuton.

Ja syksyn-synkeä aatos tuo se hiipi mun rintahain: lie silloin jäässä jo lempes vuo ja tuntehes tuhkaa vain. Sa lemmit säihkyä silmien ja ruusuja poskipään, kun niiden näät sinä kuollehen, kuin käynevi lempes tään?" —

— "Oi, ällös itke, mun armahain! Suven aika on suloisen, kukit lempeä, lauluja tuoksuttain kuin pihlaja keväinen. Sen tuoksuja hengin ma vallaton, ja kukkia poimin vaan, kun taivas siintävä, kuulas on ja nuori on nurmi maan.

Niin, talvi saapuvi kerran kai ja kukkaset kuolla voi, mut pihlajassapa talvellai taas tilhien laulu soi. On sorja kukkiva pihlapuu, mut sorjempi marjassaan, kun kylmä, kuollut on luonto muu ja poissa on marjat maan." —

1895.

Sonetti Leilalle.

Mua syytät, Leila, siitä, etten laula kuin muutkin lempiväiset immestään, vaikk' ennen niistä lauloin yhtenään ja sullai silmät on ja suu ja kaula.

Ja väität, etten sua lemmikään ja tuhkaa vain jo tuntehein on taula ja että löyhä lie sen lemmen paula, mi aina ihannoi vain itseään.

Ei taide taivon päivää luoda saata,
vaikk' kyllä tähden. Siks se kuvaa ain
vain päivän heijastuksia ja maata.

Ma ennen kyllä lauloin neitojain,
mut sinun eessas täytyi laulun laata
ja itseäni ilmi tuoda vain.

1896.

Sukkamieli.

Kaks istui palolla paimenta,
yks verevä, toinen vaalea.

Se verevä se soitteli torveaan,
se vaalea vaieten istui vaan.

Niin saapui kolmas ja kaukaa huusi
"Hei veikot, hei, mull' on tarina uus!

Tuoli' äsken ma Sukkamielen näin,
kun astelin aamunkoittohon päin.

Hän oli niin viehkeä varreltaan
yli kunnahan korsien kulkeissaan.

Sinikellot soi hänen silmistään,
katinkullat kuulteli päällä pään.

Ja kun hän kulki, niin aatelkaas,
hän viittas mulle ja viittas taas!"

Näin kolmas se haasteli riemuiten,
ja kaiholla kuuli se verevä sen:

"Ken miekkonen näkis hänet kerrankaan!"
Se vaalea vaieten istui vaan.

Se vaalea istui itkien.
Hän oli jo nähnyt immen sen.

1896

Tälläpä pojall' on —.

Tälläpä pojall' on kulta jo tietty ja kulta kuin apilan kukka, huuli joll' on kuin mansikan marja ja silmä kuin sametin nukka.

Tälläpä pojall' on anturakengät
ja kello, mi käy ja kukkuu —.
Varrohan, tyttöni, kyllä ma joudun,
jahka sun äitisi nukkuu.

Tälläpä pojall' on välkkyvä varsa
ja karhun talja on reessä —
varrohan, varsani, kohta sa välkyt
pappilan kuistin eessä.

Tälläpä pojall' on mökki jo valmis ja katsottu sarkaa kaksi — sinne ma tyttöni, tyttöni noudan lautsojen laulelijaksi.

1896.

Hatara sydän.

Voi, voi sinun sydäntäsi, tyttöparka, ja voi mua onnetonta, kun sydämesi ikkunat aina on auki ja niitä on liian monta.

Minä miekkonen myös olen ollut siellä
ja istunut illan ja toista,
mut huu! sitä vetoa ja prrr! sitä tuulta —
en, en ole nähnyt sen moista.

Ken usko ei, käyköhön koettelemassa, ja minä en käske, en kiellä — mut sitä minä ain olen ihmetellyt, miten itse sa tarkenet siellä.

1896.

Samettisilmä.

Oi, sinä impeni samettisilmä, neitoni kaurihin-katseinen, miks on ilmehes arka aina, aina käyt kuni säikkyen?

Puhdas tunto on pulmun turva —
niinhän vanhojen virsi soi —
kun ei rintaa rikokset paina,
kulkea kuoleman matkat voi.

Vanhat on viisaat, vanhat on tyhmät,
maailma kuorehen katsovi vain!
Miks on perhosen pelko, jonka
kukkanurmelta kiinni sain?

Miksi herkkä on jänösen korva,
miksi pysty on oravan pää,
miksi kaino on karitsan mieli? —
siks on impeni arka tää.

Pelkäät, perhoni, siipesi kultaa,
väistelet silmiä vainoojain,
katselet kyttää, kuuntelet nuolta,
lehden lentoa säikyt vain.

Oi, sinä impeni samettisielu, kaunoni kaurihin tunteinen, kauanko säilyt, kauanko päilyt syöttinä silmien ahneiden?

1896.

Soutelemassa.

Yli tyynen lampuen soudeltiin suvisillalla immen kanssa, ja silloin Laina se lausui niin alas katsoen aatteissansa:

— "En tahdo ma katsoa taivaaseen,
vaan katselen järven pintaan,
on aurinko astunut alle veen
ja laskenut lammen rintaan.

Ja päälläpä päivyen heijastuu
siell' untuvahattara hieno
ja rannan lempeä lehmuspuu
ja ulpukan umppu vieno.

Niin, maailma aaltojen allakin on
ja maailma kaunihimpi,
mut tiedätkö, miksi se kauniimp' on?" —
Näin hiljaa haasteli impi.

Se soutaja vastasi huoahtain:
— "Ah, impeni armahainen,
vale kauniimpi paljasta totta on ain,
ja tuo on valhetta vainen.

Siks sorja on nuoruus murheeton
ja armas on kevään aika,
mut syksy ja vanhuus synkät on,
kun poissa on valheen taika.

Näät tuoksut ja laulut ja kukkaset
ja onni ja lempi ja nainen
ja unelmat, uskot ja toivehet —
tuo kaikki on valhetta vainen.

Vain totta on halla ja myrsky ja mies
ja murhe ja murheen muisto,
on totta sammunut toivon lies
ja lehdetön lemmen puisto.

Kas, minulta haihtui jo harhat nuo
ja kaunihit kangastukset,
on suljettu mulle jo taivas tuo
ja kiinni on onnenukset.

Olen heittänyt uskoja haaveineen
ja joutunut uskohon uuteen,
olen pyrkinyt, pyrkinyt totuuteen
ja joutunut — todellisuuteen.

Olen yksin pyrkinyt, taistellut,
myös taistellut tuhanten kanssa,
saman näät on valkaman saavuttanut
koko aikani taistostansa.

Siks elämän halla nyt hallitsee,
ja kruunu on talven päässä,
siks sydämet syksy nyt vallitsee
ja tunne on järjen jäässä.

Siks taivahan toivo on turtunut,
elonriemu on ruosteen syömä,
siks uskon muuri on murtunut
ja lempi on — leinin lyömä.

Niin, ällös yllesi katsokaan,
vaan peilihin lammen pinnan,
siell' onnesi taivas onkin vaan
ja rauha ja riemu rinnan."

— "Sua luulenpa melkein pelkääväin" —
niin leikillä lausui Laina.
Ja soutaja hymyten vastasi näin:
— "Suvi talvea pelkää aina." —

— "Mut etkö sa usko, ett' talvikin ain
toki pelkää kevättä juuri?" —
— "Niin, totuus valhetta pelkää vain,
ja valheen valta on suuri." —

Noin leikki se lens kuin lempeä tuul'
yli öisen lampuen pinnan,
suu leikkiä löi, hymys uhmaten huul',
mut yö oli pohjassa rinnan.

Ja sydänten yöstäpä pulpahtain
jo nyt kastehelmyet nousi;
ja immyt ääneti istui vain
ja soutaja vaieten sousi.

1896.

Hanget soi!

Hanget soi, hanget soi, ja kevät yli kenttien tuulee. Rintani lyö, rintani käy, taas sieltä jo kuohua kuulee.

Hanget soi, hanget soi,
jo päättyvi talven valta.
Pyytehet pursuvat sydämessäin
taas vuosien roudan alta.

Hanget soi, hanget soi,
ne Suomehen kevättä soittaa.
Toivo jo uus, usko jo uus
läpi murheeni muistojen koittaa.

Hanget soi, hanget soi,
ne soittavat Pohjan häitä.
Riemujen leivoset lemmestäin
jo laittavat laulunpäitä.

Hanget soi, hanget soi,
kevät saapuvi tuoksuvin tuulin.
Rintani lyö, rintani käy,
min jäässä jo olevan luulin.

1897.

Hämärissä.

(1897).

"Mais oú sont les neiges d'antan?"

Villon.

1.

Ne silmät ne onnea säihkyivät niin hurjaa, hurmaavaa, ne silmät ne riemua räiskyivät niin kummaa, kumpuavaa.

Sun onnesko outo se saihkyi niin,
kun kukkana syntyä sait,
kun tulta sa heittelet tunteisiin
ja vallat on eessäsi vait?

Vai loistiko niist' oma onneni tuo, jota eloni halki ma hain, joka kutsuvi luo, joka käskevi luo, mut kaikuna karkaa ain?

2.

Minun mieleni oli kuin lampi niin musta ja mutainen, ei päivä sen pohjahan päässyt, ei kulkija rannalle sen.

Opin ongelmat elämän taiteen,
mitä ympäri näin, sitä tein:
ivanauruin ma itkuni peitin,
runokukkasin kurjuutein.

Minun mieleni oli kuin sammal
yli aaltojen salaisten.
Sen kalvossa kanervat päilyi,
mut yö oli helmassa sen.

Ohi vaelsi valkea impi,
näki kukkaset kummat vain,
ja hän lammelle laulaen riensi,
ei huolinut huudoistaan.

Voi, impeni valkea, vieno!
Pian poimitut kukat on sen.
Mut kukkien alla on aalto
niin musta ja mutainen.

3.

Sun äänesi milloin se säteilee kuin kirkkahan kiteen särmä, taas milloin haavehin hälvenee kuin nukkuvan nurmen härmä,

Sen sointua kuulin ma kummaksein,
se syömeni pohjahan syöpyi,
se tuskalla täytti mun tuntehein
ja unteni vieraaks yöpyi.

Oi, itketä impi mun syöntäni ain sinä tuskilla särmäisillä, kun tuskani tummat sa verhoat vain taas haaveilla härmäisillä!

4..

Oi, istuos impeni tänne, niin annamme aattehen, niin annamme aattehen lentää yli vuorien, laaksojen.

Me lennämme lemmen siivin
kotiseutuhun kultaiseen,
mi yksin talvityössä
nyt nukkuvi mökkineen.

Mekin tehtäis tölli sinne,
ahon laitahan, alle puun,
siell' illat istuttaisi
vain valossa valjun kuun.

Tai ääressä takkavalkeen
menis talviset illat nuo,
kun mökkiä kinokset kietää
ja haavehet haamuja luo.

Sinä polkisit rukkia pientä,
minä verkkoa kutoisin,
ja joskus, viikkojen päästä,
tulis vieraskin töllihin.

Joko pelkäsit, etelän perho?
joko lähdemme lentämään
taas maille lemmen ja riemun
ja jätämme talven ja jään?

5.

En tiedä, miks sua pelkään, kun noin sua katselen. On kuin sun silmies yöstä sois kaikuja kellojen.

Ne soittavat riemuhun suureen tai suurerien murheesen. En tiedä, miks sua pelkään, kun noin sua katselen.

6.

Mikä on laulu lainehilla, soitto aalloilla sorea? — Laiva aaltoja ajavi, häävene vesiä käypi. — Kenen on kulta kulkemassa, kenen on häätulet hämyssä? — Sirkan on vesillä venho, sirkan tuoma tuhtopuulla. — Kuka on kulta heinäsirkan? — Lepinkäinen leppälintu. — Minne matka miekkosien? — Saarelle selälliselle, terhenniemen tanterelle.

7.

Hän kulkevi kuin yli kukkien, hän käy kuni sävelten siivin, niin norjana notkuvi varsi sen, kun vastahan vaiti ma hiivin.

Ja kunis mun voimani kukoistaa ja soi minun soittoni täällä, sinis laulujen laineilla käydä hän saa ja kulkea kukkien päällä!

8.

Leikitäänkö? Leikitään.
Kisasilla kiistellään.
Ole sinä kissa, minä olen hiiri!
Täss’ on tanhumme piiri.

Hupsis! Ohi hurahdit.
Kupsis! Kohti kurahdit.
Joko tuli hirmu, joko tuli surma?
Ei, vaan huulien hurma.

9.

Oi, suljehan silmäsi, sirkkusein, ja luoos kiinni luomet, niin näätkö sa vieläkin virran veen ja tunnetko rannan tuomet?

Ma tahtoisin tuomien tuoksut nää sun rintahas ijäiseksi ja tehdä sun päiväs ja tehdä sun yös sinivirtojen välkkeheksi.

10.

Nuku hetkinen, impeni nuori, nuku hiljaa hetkeä kaks, niin teen minä tenhosoljen unes valkean vartiaks.

Taon soljeksi toivoni kullan,
katinkultani kauneimman,
sydänhelmeni, lauluni helkkeen,
teen solkisen soreimman.

Se untesi ulpuja suojais, sulot varjelis valkoiset, sen suullesi suutelen hiljaa. Toki tuosta sa heränne et?

11.

Oi, muistatko vielä sen virren, jota lapsena laulettiin, kun yö liki ikkunan liikkui — se virsi viihdytti niin.

Se antoi rintahan rauhaa, se uskoa unehen loi — jos muistat vielä sen virren, nyt laula, laula se, oi!

12.

Hyi, kuinka sa, impeni, hymysit noin ihan keskellä kerrontaas, kun untes jo kentillä karkeloin — hyi, miksi sa hymysit taas?

Vai arvaatko, impeni armainen,
sa mille nyt nauroit, mille?
Sa nauroit umpuille nuoruuden,
elos haaveille hienoimmille.

Se hymy se herjasi hennointas, se pyhintäs anteheks pyys. Vai etkö sa tuntenut, rinnassas miten silloin riemusi syys?

13.

Sa kuuletko laulua kummaa, joka lemmikin lehdiltä soi, se minulle mielen oudon ja haavehet herkät toi.

Oli kerran neiti, mi nuorna
kevätpolkuja karkeloi,
niin tulikin vastahan syksy
ja sylinsä auki loi.

Voi, kuinka ne säikähti silloin
tien laidalla laulupuut,
voi, kuinka ne kuiskivat silloin
sinivuokot ja siskot muut:

"Varo syksyä, valkea neiti,
ja kummejas kuulekin!"
Ei tyttö se kummeja kuullut,
meni syksylle sylihin.

Mut saipa ne siskot ja kummit
nenän kyynärän pitkän kai,
kun helmasta syksyn synkän
kesän nousevan nähdä ne sai —

Kesäpäivät kaunihit, vienot kuin kukkaset lemmikkein. Sa kuuletko laulua kummaa, jota sykkivi sydämein?

14.

Katsokaamme kauan näin silmän pohjaan, sielun pohjaan, salaisille salmiloille venhoni veikaten ohjaan.

Soudelkaamme kauan näin silmissämme, sieluissamme, utuisilla ulapoilla sotkina soudelkamme!

15.

Kuin kilpaa kulkuset soivat ja kummasti loistavi kuu. Kas, tuolta jo tuttu kirkko yli kuusien kohoutuu.

Tuo tuolla on pappila, tuolta
näät Tuovilan kattoja,
ja täällä on äitini hauta —
miks vienosti värähdit sa?

Elä pelkää, impeni nuori, ei emo sua peloittais, häll' oli niin lempeät silmät — jo kirkkokin jäädä tais.

16.

Hän onneton rannalle uinui sinikellojen siimekseen, ja kellot ne hiljaa keinui ja soitteli sormet veen.

Hän onneton rannalle uinui —
käen kukkuhun heräsi hän,
hän ennen einettä kuuli
käen kultien helkkyvän.

Hän onneton rannalle uinui — ja poikasen povessa ain nyt aaltojen sormet ne soittaa ja kellot ne keinuvi vain.

17.

Näkinkengät ne rannalla karskui
ja helisi heisipuut.
Kuka rantoja riemuiten kulkee?
Niin kulje, kulje ei muut —

Siell' impeni armahin astuu
näkinkengillä keikuttain.
Häll' oli niin valkea jalka,
sen kerran ma nähdä sain.

18.

Vait! Hän nukkuvi
nurmella.
Käkönen kukkuvi
kaukana,
Tuuloset vienot
tuomipuun
tuoksuja kantelee,
haavehet hienot
marjasuun
nauruja narrailee,
nauruja impeni nuoren.
Vait!

Vait! Hän nukkuvi
valveillaan.
Kesä se kukkuvi
kulmillaan.
Kesä se laihoja
tähkäpäin
täysin jo lakoilee,
lempi kaihoja
kypsyttäin
rintoja raukaisee,
rintoja impeni nuoren.
Vait!

19.

Sua katselen silmin ma huikaistuin kuin kaunista sateenkaarta, sua silmäni sulkien muistelen kuin merenlaskija lehtosaarta.

Sua katson ma hiljaa henkien kuin kuvaa äitini armaan ja uskon, ett' enkelit lapsuuden nyt lähellä liikkuvat varmaan.

20.

Jo lapset laivoja veistää, jo karkelot kyliltä soi, kevät laulaen lehtoja astuu ja kumpuja kullervoi.

Suvituuli jo Suomehen saapui, puki nuoriksi nurmet ja puut — oi, joutuos impeni nuori, jo häitänsä viettävi muut!

21.

Oi poimikaamme, oi poimikaamme tien varsien vaapukoita! Kas kuinka ne kauniina heloittaa, kas kuinka ne viittoen vilkuttaa, kuka hennoisi heittää noita!

Oi poimikaamme, oi poimikaamme,
kesä kestihin kutsuvi meitä!
Ken ties, koska … toisti me juhlitaan.
Pian synkeä syksy on peittävä maan
ja kylvävä kyyneleitä.

Oi poimikaamme, oi poimikaamme, nyt kerrankin kyllin siksi! Oi, syökäämme hampahin syntisin! Oi, kootkaamme kourihin, helmoihin nyt talvenkin tarpehiksi!

22.

Yöperhonen nuori se nukkui lepän lehdellä yksikseen. Mut näkki se aaltoja souti, näki perhosen päällä veen.

Heräs äkkiä nukkuja hento —
kas, laineilta laulua soi.
Se rintahan riemukkaasen
niin kummaa kaihoa loi.

Ja perho se lentää ja lentää.
Mihin häipynyt hämyhyn lie!
Mut näkki se aaltoja soutaa
ja Ahdille anteja vie.

23.

Emo etsien huoneesta huoneesen käy,
mut häntä, oi häntä ei missään näy.
Oi, minne emon lintunen lensi?

He verhosivat ikkunat uutimiin,
ja katu kuusenlehvillä peitettiin.
Miksi, miksi on nyt kaikki niin hiljaa?

Oli sitten niinkuin kukkasilla kuljettu ois,
kuin kallista jotakin ois kantaneet he pois.
Oi, miksi kaikki ihmiset itkee?

Ne sanoi hänen matkalle lähteneen,
mut miksi lapsen laskivat he yksikseen,
ma miks en hältä hyvästiä saanut?

Ja äiti se huoneesta huoneesen käy,
mut häntä, oi häntä ei missään näy.
Oi, minne emon lintunen lensi?

24.

Miks tuli mun äkkiä kylmä nyt?
On niinkuin päiv' olis päättynyt.

Hall' oli niin lämpimät kätöset,
oi, ethän sa impeni pettänyt, et?

Oi, ethän sa jääksi mun muutuvan sois?
Mut miksi sa kuitenkin läksit pois?

Näkinkenkiä.

(1898.)

1.

Me kuljemme kaikki kuin sumussa täällä ja kuulemme ääniä kuutamo-yön, me astumme hyllyvän sammalen päällä ja illan on varjoa ihmisen syön.

Mut ääntä jos kaksi yhtehen laulan yön helmassa toistansa huhuilevaa ja varjoa kaksi jos toistansa kaulaa — se sentään, se sentään on ihanaa!

2. Rauha.

Mitä on nää tuoksut mun ympärilläin?
Mitä on tämä hiljaisuus?
Mitä tietävi rauha mun sydämessäin
tää suuri ja outo ja uus?

Minä kuulen, kuin kukkaset kasvavat
ja metsässä puhuvat puut.
Minä luulen, nyt kypsyvät unelmat
ja toivot ja touot muut.

Kaikk' on niin hiljaa mun ympärilläin,
kaikk' on niin hellää ja hyvää.
Kukat suuret mun aukeevat sydämessäin
ja tuoksuvat rauhaa syvää.

3.

Sua odotin lasna ma laineilla, kun kuuhut lahtea kultas, sua odotin silloin, kun ensi murhe mun eloni kukkia multas.

Sua odotin silloin, ja sittemmin
sua odotin kertaa monta,
ja istun ja odotan vieläkin —
voi tyttöä vallatonta!

Hän kulkevi vain minun kupeellain ja vierellä käy ja vilkkuu, mut häntä kun kosken, hän häilähtää ja kutria heittää ja ikkuu.

4. Kultainen kirja.

Kai ihmettelet, miks iloinen niin tänään ma olen ja nuori, miks loitolle lämpöä säteilen kuin päivän paahtama vuori.

Elä imehdi tuota, oi armahain!
Mull' ollut on juhla suuri,
olen elänyt suuren ma sunnuntain
elon arkien keskellä juuri.

En tiedä, saatatko uskoa,
mut kaukana olen ma käynyt,
minä palajan pitkältä matkalta,
vaikk' en ole väsähtäynyt.

Ja tiedä en, uskotko impyein,
unet mull' oli suuret ja summat:
minä kanssa auringon liiton tein
ja kuun kera kirjat kummat.

Minä lupasin mieleni nuoren tään
aina auki, auki sen pitää,
aina pitää sen sepposen selällään
enkä peittää päivältä mitään.

Ja päivä se lupasi paistettaan
ja kuu lupas kuutamoansa
halki elämän pitkän ja onnekkaan,
joka lauha ois laskussansa.

Ne kirjat ne kätkin ma rintaani mun,
mut ei vielä, ei vielä ne riitä,
niin kauan kuin, impeni puhtahin, sun
puumerkkisi puuttuu siitä.

Sano, tahdotko nimes sä kirjoittaa sen kultaisen kirjan alle? Sano, tahdotko valani vahvistaa, valan päivälle, taivahalle?

5.

Olen kyllin jo etsinyt totuutta,
ole sinä minun totuuteni,
ole sinä minun päiväni ohjaaja,
unenantaja yölliseni.

Vai tahdotko olla mun valheeni?
Sekö enemp' on mielehes sinun?
Ole vaan, ole vaan tosi, valhe tai
mikä muu, kun vaan olet minun!

6. Niin kauas kuin silmä kantaa —.

Niin kauas kuin silmä kantaa sua yksin, yksin ma näin, niin kauas kuin aatos antaa olet ollut mun mielessäin.

En muista ma päivää, en yötä,
jona ollut et muistossa mun,
en tehnyt ma tekoa, työtä,
jota tehnyt en tähtesi sun.

Sinä annoit oikean, väärän,
sinä ohjasit eloni tien,
sinä määräsit matkani määrän,
ja sun kanssani sinne ma vien.

Ja kun perillä ollaan me milloin ja jos kaikki ei mielestäs ois siellä niin hyvää silloin — niin syyttaös itseäsi

7. Antohius ja Kleopatra.

Antonius, maailman pylväs, tuli rantahan Egyptin maan, tuli uhmari tuhansin urhoin sadun valtoa valloittamaan.

Kleopatra, kaunis ja viekas,
oli valtias Egyptin,
sysikutrinen, säihkyväsilmä —
tuli impysin tuhansin.

— "Oi terve, sa Egyptin päivä" —
Antonius riemulla huus —
"suo olla mun aalto se illan,
johon painat sa purppurasuus!"

— "Niin olkohon, maailman pylväs" —
Kleopatra vastasi näin —
"mut olkohon ääressä maljain,
ilon soidessa, seppelpäin.

Siis terve, sa Egyptin vieras,
min maineen tuuli jo toi!
Nyt kestiten kilpailkaamme,
mitä Rooma ja Egypti voi."

Antonius, maailman pylväs,
pidot toimitti uljaimmat,
kalat kultaiset, kuohuvat viinit,
sadat heelmät ja hekkumat.

Kleopatra, kaunis ja viekas,
hänen vierellä söi ja joi,
mut kun tuli vuoronsa hälle,
vain maljan yhden hän toi.

Ja sen viiniä täytellen kaasi.
Mut salaa pohjahan sen
hän pudotti puuntavan helmen
heloposkena hymyillen.

— "Mitä annoit, sa Egyptin käärme?" —
Antonius kauhulla huus —
"Miks huuleni hurmeessa palaa,
jota suuteli purppurasuus?"

— "Vain helmen yhden ja pienen" —
Kleopatra vastasi näin —
"mut jos minun rintani avaat,
niin löydä et sydäntäin."

Antonius, maailman pylväs,
tuns silmänsä himmenevän,
tuns kiertävän viekkahan viinin —
ja maailman unhotti hän.

Ja vuodet ne vierii ja vierii.
Mut kaulaten kaksin on vaan
Antonius, Egyptin orja,
ja herratar Egyptin maan.

8.

Suo, että sun helmahas peitän minä raskahan, sairaan pään, suo, että sun helmahas heitän minä mieleni murheen tään.

Maa on niin autio, tyhjä,
sinä yksin täys kuni yö,
min taivaalla tähtöset tuikkii,
min varjoissa valtimot lyö.

Oi, yöni hellä ja hiljainen, sinä yöni suuri ja tumma, ota helmahas päivän uupunut laps — mun on niin kammo ja kumma.

9. Kuka on hän?

Kuka on hän? Kuiskeko kuutamo-yön, maan haltia, metsien haave, vai lauluko laulajan rinnasta vain ja henkeni yöllinen aave?

En tiedä, mut aave jos ollut hän lie, niin johtanut ei hän harhaan, ja jos oli laulu hän rinnastain, niin lauloin ma lauluni parhaan.

10.

Sua tahtoisin ottaa ma leuan alta ja taivuttaa sua taaksepäin ja suudella suustasi ilkeät sanat, joill' armotta raatelet sydäntäin.

Mut noin sua, noin sua enimmän lemmin, sinä impynen yön, sinä hämärän laps, kun kulmas on musta ja mutrussa huuli ja naurusi räiskyy ja häilyvi haps!

11. Piru tuli mun luokseni.

Piru tuli mun luokseni pyydellen:
"Suo mulle aartehet sydämen!"

— Tulit liian myöhään, ystäväin.
Surun ruoste jo runteli sydäntäin.

Piru hymyten vastasi: "Ruoste vie
vain raudan ja vasken, mut kultia lie."

— Tulit liian myöhään, ystäväin.
Ivan harakat hyppi jo sydämessäin.

Piru hymysi vaan: "Jos kullat vei,
iva älysi helmiä ottanut ei."

— Tulit liian myöhään, ystäväin.
Kävi ihanin impi mun sydämessäin.

Piru silloin kirosi kimmahtain:
"Se lempo se eelleni ehtii ain!

Se lempo se puhdasta tekee vaan!" —
Ja pois hän laukkasi vihoissaan.

12. Metsäntähti.

Minä metsäntähteä rakastin ja kaunis on metsän kukka. Hän oli niin nuori ja valkoinen, mut häll' oli tumma tukka.

Hän oli niin hieno ja valkoinen,
mutt häll' oli viisas mieli.
Ja jos hän hulluja huokasikin,
niin kertonut ei sitä kieli.

Ken metsäntähteä rakastaa,
sen viepi metsän hukka,
ja metsä jos ei sitä veisikään,
niin viepi sen tumma tukka.

Hän on niin viisas ja valkoinen ja sievä kuin sisilisko. Mut häntä kun kutsut kullakses, niin sulle hän on vaan — sisko!

13. Omenankukat.

Mun onneni kukkii kuin omenapuu kevät-öissä valoisissa, kun kuusten latvat ne punertuu ja immet on unelmissa.

Ne yöt pari ympäri helluntain,
ne yöt on suuret ja syvät,
ja silloin, jos ei tule tuuli vain,
niin kypsyvät heelmät hyvät.

Oi, antaos taivas tyyntä nyt, jos sitten sa annatkin muuta! Oi, varjele, Luojani vakainen, nyt orvon omenapuuta!

14.

Oli mieleni paimenpojaksi, oli kummuille, kunnahille. Minä tahdoin torvea toitottaa salon kuusille kuunteleville.

Ja sitten ma toivoin, ett' tyttönen
tulis laulaen saloa syvää,
ja mitä minä sitten toivoinkaan,
se oli niin herkkää, hyvää.

Ja tyttö se tulikin laulaen, mut tullut ei se hyvä. Ja torvea kyllä ma toitotan, mut kuule ei korpi syvä.

15. Hanhipaimen.

Minä paimenlauluja laulaisin,
jos oikea paimen ma olisin,
mut mistä se oikean sävelen saa,
joka hanhia paimentaa?

Toki sentään ma toitotan torvehein:
"Hoi hanhisein, ah impyein!"
Mut mistä se oikean sävelen saa,
joka hanhia paimentaa?

16. Onnen orja.

En, enhän noita ma ymmärrä
sun temppujas, tyttöni sorja,
sen ymmärrän vaan, että ijäti mä
olen lempesi, leikkisi orja.

Sinä taiteesi turhaan tuhlailet.
Mitä tarpeen on keikailu, keima?
Ei pakohon sentään se päästä voi,
kenen otsall' on onnen leima.

Joka ovella kiinni se otettais,
joka kylässä kysyttäis tälleen:
"Mist' onnen orja, sa karkasit?" —
Minut luoksesi tuotais jälleen.

17. Sun naurusi.

Sun naurusi, oi sitä lemmin ma niin kuin laulua illan rastaan, kun aurinko kumpuja kultailee ja käkönen kukkuvi vastaan. Sun naurusi päilyvi, päärlyilee, sun naurusi soi ja helkkää. Ken kerran naurusi kuuli sun, sen aina se rinnassa välkkää.

Sun naurusi, oi sitä pelkään ma niin kuin teuras puukon terää. Kehen kerran se sattui naurusi sun, niin eipä se hevillä herää. Sun naurus on hellä ja hirmuinen, on ilkein ja ihanaisin, sun naurusi hurmata, surmata voi — kun jällehen kuulla sen saisin!

18.

Sinä olet kuin kuplanen alla jään, joka kierii ja kulkee ja läikkyy, Sinä olet kuin kummulla kaste yön, joka kulkijan askelta säikkyy.

Elä pelkää, kukkanen kummullas,
en tule ma ryskävin tuulin,
ja jääsi jos särkeä tahdonkin,
sen särjen ma lämpimin huulin.

Minä otan sun kuplasi kultaisen, kuin äitini suukko se oisi, minä juon ne kastehet kauniin yön, kuin ehtoollisviiniä joisin.

19. Indiaani.

Minä olen kuin metsien indiaani, sinä valkoinen, jonk' olin ma ryöstänyt majahan maani, joka jätti sen.

Minä juoksen ja uin ja tahdon kiini
taas valkoisein.
Tuost' astunut pieni on mokkasiini
yli sammalein.

Hän täst' on tullut ja tuosta mennyt, sen tiedän vain. Mut mist' on tullut ja minne mennyt mun armahain?

20. Irma-impi.

Ja kansa kaikki rauhassa makas majoissaan,
mut murhe oli rinnassa kuninkahan,
ja suuri on kuninkaiden murhe.

— "Mun orhini valkeat te valjastakaa kuus!" —
näin kuningas se keskiyöllä orjillensa huus.
Se yö oli kaunis ja kalpee.

Ja kuningas se kulkevi vaunuissaan,
mut murhe istui vierellä kuninkahan,
ja suuri on kuninkaiden murhe,

Kas, kaviot ne kopsaa ja liikkuvi maa,
mut Irma-impi rauhassa makas majassaan.
Se yö oli kaunis ja kalpee.

— "Oi äitini, kuule, kuinka jyrisevi tie!
Oi äiti, äiti, heräjä, se ukkonen lie!" —
Niin suuri on kuninkaiden murhe,

— "Sa nuku, nuku rauhassa, lapsi levoton!
Jos ukkonen se onpi, se kohta ohi on." —
Se yö oli kaunis ja kalpee.

— "Oi äitini, katso, kuinka välkkyvi tie!
Oi äiti, äiti, heräjä, se sotajoukko lie." —
Niin suuri on kuninkaiden murhe.

— "Oi, peitä, peitä kasvosi, tyttöni mun.
Jos kuningas se onpi, niin tuli turma sun," —
Se yö oli kaunis ja kalpee.

Ja kansa kun aamulla kävi katsomaan,
niin tyhjä oli tölli ja emo suruissaan.
Oi, suuri on kuninkaiden murhe!

Mut kaviot kun kopsaa ja maa kun jyrisee,
niin kansa Irma-immestä vielä laulelee.
Oi, suuri on kuninkaiden murhe!

21. Lohdutus.

Hän imi, hän puri, hän puristi mun
ja hylkäs kuin omenan kuoren.
Hän juonut on mahlan mun maljastain,
hän syönyt on syömeni nuoren.

Kun vihata häntä ma voisin ees!
Mut ei ota tuhka tulta.
Yks sentään lohdutus mulla on:
sait myrkkyä myös sinä multa.

22. Ihme.

Hän oli jo kuollut ja kuopattu ja nukkui jo nurmen unta. Kesä kukkinut oli hänen haudallaan ja talvi jo satanut lunta.

Mut on kuin haudat ne aukeis taas,
elo henkisi hankia pitkin,
ja on kuin liikkuisi ristinpuu,
min alle ma impeni itkin.

Kas, ilmassa kutreja leijailee,
kas, kaukana huntuja häilyy!
Hän, hän se on itse, mun impyein,
hän kuololta, kuololta säilyy.

Minä hangelle lankean polvillein,
Minä armahan syliini suljen.
Ja katso! Kun nousen, on muuttunut maa,
ja kukkien yli ma kuljen.

23.

Sua katson vaan, sua katson vaan, sua katselen silmät veessä. Tää onneni on niin outo ja uus, sen että ma vapisen eessä.

Kun sydän on auki, on kiinni suu,
mun henkeni hehkuu ja halaa.
Sua katson ja säästän ja silitän vaan
kuin kerjuri leivänpalaa.

Minä, joka en nauttinut onnestain kuin sieltä ja täältä murun! Tää pöytä mulleko katettu ois? ois tullutko loppu surun?

24. Salaisuus.

Minä tahtoisin olla kuin valmu aron polttavan aavikolla ja koota kansoja juurellein — tai tuoksuta vain kuin valmu yön helmassa, yksiksein.

Ja jos minä oisin palmupuu aron aavalla polttavalla, niin tiedänpä, kelle lempein ain ois suoja mun lehväni alla.

Ja jos minä öisin valmu vaan, unen tuoksuja turhinkin, niin tiedänpä, yli kenen tumman silmän ma tuoksuta tahtoisin.

25.

Kun omena on kypsä, se putoaa, mut ensin se punan saapi. Tuo puna, tuo puna sinun poskillas, mitä mulle se ennustaapi?

Kun hongat huokaa, se sateen tuo, mut ensin ne huokaa syvään. Tuo huokaus, huokaus sun rinnastas, mitä mulle se tietää hyvää?

26.

Oli mullakin pikku ylpeytein,
nyt on mulla orjan mieli.

Sua silmihin katsoa tohdi en,
vaan katselen maahan ja mairittelen.

Sinä poljit mun pikku ylpeytein
ja viekas on orjan kieli.

Se oli niin pieni, niin pieni vain
mut se oli sentään mun ainoain.

Sua soimaa en, sua hylkää en —
mut se kävi niin syvälle sydämehen.

27. Merimies kajuutassaan.

Minä katselen kahta lehteä
ja kahta kielon kukkaa,
minä muistelen mustia silmiä
ja muistelen mustaa tukkaa.

Miss' on hän nyt? Mitä miettiikään?
Surumieliä vai mielessä ilo?
Lie kaihon kyynele silmässään
vai riemun kiilto ja kilo?

En sois hänen istuvan itkussaan,
en liioin nauravan soisi.
Mut kauas jos aaltoja katsot vaan,
niin mieleni kirkas oisi.

28.

Minä rakastin metsää ja maailmaa, nyt rakastan häntä ma vain, hän on minun metsäni, maailmain, hän on minun ainoain.

Minä rakastin yötä ja päivää myös,
nyt rakastan häntä ma vain,
hän, hämärän impeni ihmeellinen,
niin vieno, mut väistyvä ain.

Minä rakastin muita ja itseäin, nyt rakastan häntä ma vain, hän mulle on minä, hän mulle on muu, hän on minun armahain.

29.

Se oliko kieli, mi katkesi?
Niin oudosti ilmassa helähti.

Miks, tyttöni, kasvosi käännät pois?
Vai sydämen kielikö ollut ois?

Miks poskesi vienosti punertuu,
miks hymyhyn kiertyvi mansikkasuu?

Ei, ei, se vain oli kukkanen,
mi aukes aamuhun, kevääsen.

30. Salonkikeskustelua.

Kuten tahdot sa, kullannuppuni! siis ollaan me oudot jälleen? Taas alkakoot hymyt, teeskelyt, koko "volangin" heitto, kas tälleen!

Siis mistä me viimeksi puhuimme? Kai,
minä luulen, "premiääreistä",
tai ehkäpä tahdon voimasta tai
naistyöstä ja Ellen Keystä?

Mikä neidin se miel'pide olikaan
siitä työstä, mi mennyt on väärään? —
Ei, heitetään tämä helkkunaan
tai muuten ma muiskun määrään.

Ja silloin ma vannon, ett' auta ei sua daamin muoto, ei miini, vaan tanssien lähtevi Ellen Key ja tahdon on silmät kiini.

31. Kun muistelen —.

Kun muistelen, kuin monta iltoa olen istunut yksin, yksin, ja katsonut taivahan tähtiä, jotka vilkkuvat vieretyksin, niin tyttöni, ah armaani, sua lähelle tulla mun täytyvi ja katsoa kauan, kauan.

Kun muistelen, kuin monta taivalta olen kulkenut korpimailla, olen uupunut alle kuusien ja istunut iloa vailla. niin tyttöni, ah armaani, sua suudella kauan mun täytyvi ja itkeä, itkeä hiljaa.

Kun muistelen, kuin monta aatosta ole aatellut pahaa siellä, jotk' oisi yhdessä vältetty ja voitettu yksimiellä, niin tyttöni, ah armaani, mua lempiä paljon sun täytyvi ja lempiä kauan, kauan.

32. Herodiaan tytär.

Ja jos minä oisin Herodes ja jos sinä tanssisit mulle, niin luulenpa, että ma antaisin oman päänikin palkaksi sulle.

Mut ethän sa päätäni pyytäiskään,
sinä pyytäisit sydäntäni —
oi, ota se, tyttöni armainen,
jos tanssit mun edessäni.

Oi, tanhua, tyttö, mun eelläni ain elon tiellä ja huntua heitä, niin riemuiten rinnoin ma hurmeisin olen astuva elämän teitä!

33. Jes siunatkoon.

Jes siunatkoon, miten sievä hän on, kun näin häntä katselen! miten silmänsä säihky on sammumaton, miten kaulansa valkea, kaareva on, ja alla sen kainoin kummuin povi aaltoo armahinen!

Ja hänt' olen onneton, vältellyt, mua hullua, hupsua voi! Ma hänt' olen vältellyt, väistellyt, hänet unhottaneenikin luulin jo nyt — jes siunatkoon, miten sieväks hänet sentään Luojansa loi,

Ei, turhiksi kääntyi tuumani mun, kun jälleen nähdä sun sain. Sun oon minä onnessa, murheessa sun ja saat sinä leikkiä lemmellä mun, kun saan minä leikkien kiertää yht' tummaa kutrias vain!

34. Jäähyväisten jälkeen.

Oi miksi, miks häntä moiti en, kun multa hän kaikki vei — mut kuinka jos kurja ma lienenkin, sua kieleni kiroa ei.

Sano mulle, miks sua vihaa en,
ahonkukkani armahainen?
Mut siksikö minä sua vihaisin,
kun kaunis sa olit ja — nainen!

Miten voisin ma herjata hellintäin,
suven pääskylle pahaa suoda,
miten saattaisin mustakulmalleni
minä murheen pilviä tuoda?

Hän oli vain lintu, mi istumaan
lens mökkini ikkunalle,
hän kukkanen oli, joka tuoksahti
ahon yöllisen astujalle.

Hän lauloi illan, hän lauloi kaks,
hän tuoksui yöllisen hetken —
ja siitäkö häntä nyt vihaisin
minä loppuhun eloni retken?

Ja siitäkö häntä nyt soimaisin,
kun hetken hän kuormani kantoi? —
Ei, kaikki jos multa hän ottikin,
niin kaikki hän myöskin antoi.

Hän lauloi mun mökkini laajemmaks,
toi onnen mun ortteni alle,
hän antoi aartehet köyhälle
ja toivehet toivottomalle.

Hän sytytti suuria aatteita,
hän ventoja vesiä näytti,
ja keskellä yön sekä pimeyden
hän salaman soihtua käytti.

Hän terästi tahtohon tarmoa, hän lietsoi lauluhun tulta — mut kaikki jos mulle hän antoikin, niin kaikki hän ottikin multa!

35. Porraspuulla.

Puron ylitse kaita on porraspuu ja tyttö on portahalla. "Pois tieltä tyttönen vienosuu, kas, kiire on kiiruhtajalla!"

Mut tyttösen silmät ne suurentuu
kuin katsois ne kummastumalla:
"Tule poika, jos ei sua pelota muu,
mut virta on vierivä alla."

Me seisomme portaalla vastakkain.
Mun täytyvi tästä yli!
On saatana itse mun takanain,

mi saalistaan ei hyli.
Mut tyttö se seisoo ja seisoo vain,
ja auki on aallon syli.

36. Väärinkäsitys.

Sinä olet niin viisas, niin viisas, huu mua ett' ihan peloittaapi, ja taas mitä tullevi tapoihin, sun vertaas etsiä saapi.

Saa etsiä kuudesta kylästä,
yli kymmenen kihlakunnan,
ja jos sua löytävät viisaampaa,
niin löytävät lesken ja nunnan.

Mitä maailmasta me huolimme!
Emme siihen me kuulu enää!
Siis heitä se viisautes helkkariin
ja näytä pitkää nenää!

Hän otti mun neuvoni onkehen
ja hän tahtoni tarkoin täytti:
hän kerran keikahti kannoillaan
ja — mulle hän nenää näytti.

37. Kaarin.

Kas, lempi se on kuin kukkanen, ja kukkia lempivi Kaarin, hän poimii ja painaa ja liimaa sen ja saa soman "eksemplaarin".

Ja lempi se on kuin lintunen,
kun sai sydänhaavan syvän;
mut Kaarin se ottaa ja täyttää sen
ja saa sulan hattuhun hyvän.

Häll' onkin jo kaunis museo niin nuoreksi kokeilijaksi. Taas eilen ma näin, miten vietihin sinne koppelonpoikaa kaksi.

38. Juhannus.

Minä avaan syömeni selälleen ja annan päivän paistaa, minä tahdon kylpeä joka veen ja joka marjan maistaa.

Minun mielessäni on juhannus ja juhla ja mittumaari, ja jos minä illoin itkenkin, niin siellä on sateenkaari.

39. Serenaadi.

Tuli tuoksuvat illat ja tyynet veet, kevätkuutamot koivujen alla, tuli lemmen kaihot ja kyyneleet ja lemmen hehkut ja halla.

Voi, kuinka ne lemusi kukkaset mun impeni ikkunalla! Voi kuinka ne helisi kanteleet mun impeni akkunan alla!

Ja kannel se helkkää vieläkin.
Mut kuihtuneet ovat kukkaset,
syys tullut maahan ja sydämihin.

Mun lempeni kieliä kuule sa et; minä yksin yössäni murehdin, mut muiden sa murheita kuuntelet.

40. Kesä.

Oli kesiä ennenkin mulla, suvi-aikoja suuriakin, mut kukat ne umppuunsa kuoli, nuput nuoret kyynelihin.

Nyt aukee ne kaikki, kaikki,
maa kukkii ja rehoittaa,
maakerrat kertojen päällä
päivänpaistetta uhoaa.

Nyt kukkii ne kaikki, kaikki,
kesät entiset kilpaa vaan,
tuolla yks terälehtiä tekee,
täällä toinen jo marjojaan.

Tule, tyttöni, laulujen lehtoon!
Alla virpien vilpasta on.
Siellä tiedän ma pehmeän turpeen
ja mairehen marikon.

Syö, tyttöni, poimi, poimi!
Kesän aika niin kerkeä on.
Mut myös älä suutu, jos suuhus
satut saamaankin raakilon!

Meill' on niin kiire, niin kiire!
Emme ehdi me vartomaan.
Maa kukkivi vuodesta vuoteen,
meill' yksi on elämä vaan.

Ja yksi on elämän kesä!
Ikä ihmisen lyhkänen on:
päivä yks kun lehteä tekee,
jo toinen on marjaton.

41.

Sinä tanssit kuin rautalangalla, sua näytellä rahasta voisi, sulta puuttuvi "impressaario" vaan, niin onnesi varma oisi!

Sinä tanssit kuin rautalangalla,
sinä vuoroin otat ja annat,
sinä milloin heität mun helvettiin,
taas milloin taivohon kannat.

Sinä tanssailet tapojen langalla ja houkuttain sinä horjut, mut juuri kun toivon sun putoovas, sinä punastut vaan sekä torjut.

42.

Älä usko, tyttö, mun laulujain, ne eivät totta puhu, mut usko, mit' ihmiset sanovat ja mitä huutaa huhu!

Ne kertovat jotakin toista kuin
sulolaulut ja laulajan aatteet,
ne pesevät pois sävelpuuderin
ja näyttävät värjätyt vaatteet.

Mut yksi on väri, mi kestävi, jota pestä ei tuhansin merin: mitä koskaan on kaunista kirjoitettu, jota kirjoitettu ei verin?

43. Yksin.

Minä olen niin yksin, niin yksin, kuin yksin olla se voi, joll' on vain yksi aatos ja yksi sävel, mi soi.

Minä olen niin yksin, niin yksin,
kuin yksin on ihminen,
joll' oli vain yksi onni
ja yksi unelma sen.

Minä olen niin yksin, niin yksin, kuin yksin olla se voi, joll' on vaan yksi murhe ja yksi muisto, mi soi.

44.

Minä luulin sun eloni onneksi, sinä olitkin elämä itse, joka kuljetit kautta riemujen, mut kuljetit myös murehitse.

Minä luulin sun henkeni herättäjäks,
sinä olitkin unhotar unen,
joka lahjoitit ruusut laaksojen,
mut myöskin vuorien lumen.

Minä luulin sun yöni salamaks, sinä olitkin itse yöhyt, min kupeilla mantteli musta on, mut otsalla tähtivyöhyt.

45.

Mitä on tää? Mistä on sunnuntai
tää mieleni pyhäköissä?
Miks metsä hohtavi hopeissa
ja kuuset on kultavöissä?

Miks aika seisoo ja arvelee?
Miks viikot niin vitkaan mataa?
Minä yhdessä yöss' elän enempi
kuin ihmiset vuosisataan.

Mun aatteeni liitää ja laatelee,
multa haihtuvi paikka ja aika!
Oi, ethän sa, tyttöni kultainen,
myös lie vain haihtuva taika?

46. Don Quijote.

Mitä tahtoisit, kultani kutripää, sen tiedän, mut antaa en voi! Sinä tahtoisit lempeä läikkyvää, joka kulkee ja karkeloi.

Sinä tahtoisit taivasta muuttelevaa,
suvipäiviä, pilviä illoin,
sun onnesi taas olis taltuttaa,
mitä myrskyt ne velloi silloin.

Ja mielestäs vesillä vieriä ois
siinä venheessä suloisempi,
joka vaappua, vaaroilla uhata vois —
ei niin ole laulajan lempi.

Kas, laulaja, hän on sotamies!
Hän Iempivi soturin lailla,
min mielessä aina on kotilies,
vaikka vierii hän vierailla mailla.

Ja laulaja, hän on ritari —
vaikk' oiskin vaan de la Mancha —
hällä kädess' on toisessa kitari
ja toisessa peitsi vankka.

Hän sotii ja kulkee ja kullervoi —
vaikka tuulimyllyjä vastaan —
mut maailman kaiken hän taistoon voi
toki vaatia armahastaan.

Hei, eespäin, ratsuni vaahtoinen vaan!
Mitä siitä, jos nauravi Pansa!
Ei tallirenkejä milloinkaan
runo sallinut satulahansa.

47. Pieni tarina.

Oli mullakin pienet murheeni, mut minulle niiss' oli kyllä, vaikk' ohitse kulkenut toinen ois ne kuitaten hymyilyllä.

Oli mullakin pieni onneni,
mut minusta oli se suuri,
ja luulenpa, siks oli suuri se,
kun se mun oli onneni juuri,

Oli mullakin pikku lintunen, ja minusta se oli soma. Mut sepä se juur' oli murheellista, kun ollut ei mulle se oma.

48.

Ei sallittu täällä mun käydä sun kanssasi polkuja maan, mut jos sinä väsynet joskus, niin tule mun luokseni vaan.

Oi, kun sinä kyllästyt kerran
ilon, kauneuden karkeloon,
ja kun sinä halajat kuolla,
niin tule — ja valmis ma oon.

En osannut täällä ma käydä
sun kanssasi karkeloin.
mut tule — ja Tuonelan mailla
opas ehkä ma olla voin.

Näät siellä tunnen ma kaikki, puut, pensaat ja polut jo nyt. Siell' olenhan niin monet kerrat sun kanssasi kävellyt.

49. Veneretki.

Minust' oli kuin olisi soudettu me kirkasta järven pintaa ja aurinko aaltoja lämmittänyt ja rantakallion rintaa.

Oli niinkuin oisi me laskettu
sen kallion kaunihin alle
ja kaahlattu hietaa valkeaa
ja kuljettu kukkulalle.

Ja eikö aurinko laskenut
taa saarien, salmensuiden,
ja tullut ilta ja tullut yö
yli laaksojen, laulupuiden?

Ylt'ympäri tanhusi terhenet yön,
utu ulapan aalloilla sousi,
unen vallassa laaksojen lammet ui —
ja uni se nousi ja nousi.

Se heilahti oksalta oksalle,
se kukasta kukkahan kiipi —
me seisoimme vuorella käsikkäin
ja katsoimme, kuinka se hiipi.

Oi, lyhyt on Suomessa suvinen yö!
Pian aurinko aalloista nousi.
Mut siitä asti mun aatoksein
yhä unten aaltoja sousi.

50.

Kun tietäis, kumpi se toistaan lie itkenyt enemmän? Kun tietäis, kumpi se nauraa voi nyt enemmän, minä vai hän?

Mut mitä me huolimme siitä!
me nauramme kumpikin vaan.
Hei, hahhahhaa! — Mutta minua ei
petä naurus se milloinkaan.

Se ei mua pettänyt ennenkään.
Minut kyynelin petti hän.
Kun tietäis, kumpi se toistaan
lie pettänyt enemmän?

51.

Kai ihmettelit sinä itsekses,
miten paljon ma sentään kestin,
miten siedin sun nauruas, pilkkaasi,
sen ennen kuin erolla estin.

Minä näin, miten silmäsi puhuivat:
"Tuolla miehell' on kova pinta!"
Siin' oikein arvasit, armahain:
kova on elon erakon rinta.

Se mies, joka kuullut ei ijässään ole kultaisen naurun soivan, mitä huolii hän, vaikka hän huomaa sen hälle itselleen ilakoivan. Miten huolii hän, vaikka hän tunteekin, ivan veitset kuin ihoa viiltää! Hän kuulevi vaan ja hän kummeksuu, ja silmässä kyynel kiiltää.

Hän oppivi vaan ja hän oudoksuu ja hän silmänsä hiljaa sulkee, hän uskoo vaan ja hän uneksuu, ja mielessä kuvat kulkee.

52.

Sinä teit minun eloni lauluksi ja mun arkeni sunnuntaiksi, sinä kylvit mun polkuni kukkihin ja korpeni kotimaiksi.

Sinä teit minun päiväni unelmaks,
sinä seuloit unhon lunta.
Oi, seulo'os, tyttö, mun silmiini ain,
oi, seulo'os hyvää unta!

Maan mahtavat höyhenvuoteillaan ne unta pyytää ja palvoo. Sill aikaa ma silmäni ummistan ja vain mun onneni valvoo.

53. Kuu kalpea.

Kuu kalpea kulkevi kulkuaan, kevät-yö on kaunis ja pyhä. Kai aika jo ammoin erota ois, mut yhdessä ollaan me yhä.

Yön tuulonen hiljaa tuudittaa lepän lehviä uinuvia. Sydän ääneti sykkien aavistaa suven suuria unelmia.

54. Ave Maria!

Mitä olet sinä, tyttöni, minulle? Olet helkkyvä helmivyöni, pyhä rukousnauha mun muistolleni, kun synkkänä saapuu yöni.

Minä hyrisen lauluja hiljakseen
ja ma helmiä hymisten siirrän,
sana sanalta laulan ma lauseesi,
sävy sävyltä muotosi piirrän.

On kuin sun piirteesi pieninkin ois isämeitä ja "avemaria", ja vaikka ma' maass' olen polvillain, kuin öisin ma ylpeä liian!

55. On niin armasta ajatella.

On niin armasta ajatella. elämä kerran ett' uudistuu, sinä olet tyttönen suurisilmä, minä olen poikanen naurusuu.

On niin armasta ajatella,
että me yhdessä kasvettais,
yhdessä juostais nurmet ja metsät,
toria saatais ja toreiltais.

On niin armasta ajatella,
että me toistamme lemmittäis,
että kun yhdelle tulisi murhe,
toinenkin itkusilmihin jäis.

Ei meitä maailma eroittaisi,
ei rikos, ei sydäntuskatkaan,
sulho ois suuri ja nuori ja vankka,
morsian hohtava valkeuttaan.

Sulhanen laittaisi suuren talon,
jonne hän impensä ihanan veis,
impynen sulhonsa ikkunalla
illoin istuis ja lauleleis.

On niin armasta ajatella, että me joskus sen elämme, oi, että me jossakin elämme kaiken, kaiken, mit' tääll' emme elää voi!

56.

Lepän lehdille lauluja kirjailen ja heitän ne virran viedä. Yks vierivi sinne ja toinen tänne ja kunne ne vierii, en tiedä.

Mut jos joku lehtynen lentoon jäis
yli aaltojen ainiaaksi,
ja jos joku virsi vieriä vois
tarusaarehen, aikojen taaksi,

niin kansalle saaren vehreän sen se laulais laulua uutta, miten suukkoset antaa kuoloa voi ja suukkoset kuolottomuutta.

57.

Mua suutele kerran ja suutele kaks ja suutele kertaa monta! Me tahdomme uskoa eilistä unta ja huomenta huoletonta.

Kun pääsi sa painat mun rinnallein, niin koskien kohinan kuulet! Ja aaltojen kansa kun suutelee, niin hurmehissa on huulet.

58. Yölaulu.

Sano, koska koittaa se aamu, jona helposti herätä voin? Sano, koska lankee se ilta, jona iloisna uinua voin?

Sano, tiedätkö, milloin joutuu
se joulu ja kynttilät?
ja milloin haihtuu ne haamut,
jotka takana käyskelevät?

Elä pelkää! En minä itke.
En itkenyt vuosihin.
Mut vuosia unt' olen nähnyt
ja uskonut unihin.

Ja uni jos yksi se petti,
niin uskoin ma uutehen;
mut unista kauneista kaunein
olit, tyttö, ja — viimeinen.

Minä luulin sun siksi aamuksi,
jona helposti herätä voisin,
minä uskoin sun siksi illaksi,
jona iloisna uinuva oisin.

Minä uneksin jouluni joutuneen,
kera kuusien, kynttilöiden,
minä luulin haamujen haihtuneen
ja mennehen metsä-öiden.

Ja luulin jo, ett' olin ihminen,
en ainainen uneksija,
ja luotin jo, ett' olin onnellinen,
en onnen vain — runoilija.

59. Lintu.

Lens lintunen mökkini lasille ja lauloi kaunihisti. Moni otti kiinni sen lintusen ja sen vangiks häkkihin pisti.

Minä annan sen laulaa lasilla vain
ja käyskellä kädelläni,
minä syöttelen pieniä muruja sille,
mut syöttelen sydäntäni.

Moni sulki sen lintusen häkkihin ja sen suuhun ryyniä pisti. Mut eipä se sitten laulakaan niin kuoleman-kaunihisti.

60.

Minust' on kuin kuulisin vasta
nyt linnunlaulun ja muun,
kuin näkisin vasta nyt taivaan
ja taivaalla tähdet ja kuun.

On ilmassa luomisen aamu.
Maa kylpevi kasteessaan.
Veden päällä käy Herran henki
ja päivä on päällä maan.

Minust' on kuin oltais me yksin,
ens ihmiset elämän tään,
ja kesyjä ois pedot korven
ja tulis ja työntäis pään,

ja me karhuja siliteltäisi, salon hirvejä hyväiltäis, ja yötämme vartioimaan jalopeurat ympäri jäis.

61. Alppiruusu.

En takaisin muuta ma tahdokaan, mut anna mun ylpeyteni, mun alppiruusuni ainoa ja ainoa aarteheni.

Oli orvon se leipä ja köyhän turva
ja ystävä yksinäisen.
Sen henkeni kaupalla poimituks
sain vuorilta elämän jäisen.

Suon kaiken ma muun, suon kauneuden ja laulun ja lemmen sulle, mut se oli mun, minun yksin vain, ja anna se jälleen mulle!

62. Aino-neiti.

Joukolan joen suulla sinisorsa sousi,
nurmen kanssa nukahti ja päivän kera nousi.
Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa?

Veli nuori veikaten vieri ulapalla.
Sisko asui enimmäkseen emon siiven alla.
Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa?

Veli nuori taistelohon vaati vankempansa:
Lunnahiksi lupas Aino-siskon armahansa.
Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa?

Päivä laski, lummekukka sydämensä sulki.
Väinö vanha kosimahan neittä nuorta kulki.
Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa?

Sydän kielsi, äiti käski — kumpaa tuli kuulta?
Raitoja hän rakasti ja lempi länsituulta.
Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa?

Huojui heinä Joukolan joen rannan alla.
Impi itki angervo paaden pallealla.
Kenpä, kenpä; joella Joukolan nyt soutaa?

Aamu koitti, niemen päässä karkeloivan keksi
aallotarta kolme — Aino-neiti neljänneksi.
Murhe, murhe joella Joukolan nyt soutaa.

Raitoja hän rakasti ja pelkäs pohjatuulta.
Taisi lunta vanhan päässä talven lumeks luulta.
Murhe, murhe joella Joukolan nyt soutaa.

63. Onnen kulta.

Voi, tyttöparka, sun ritarias ja voi sua itseäsi! Miks kaipaamme, mitä ei silmä nää ja mitä ei koske käsi?

Mitä etsimme lemmeltä enempää,
joka kaukaa kangastaisi? —
Minä luulen, ihmiset muinoisin
sitä onneksi sanoa taisi.

Ne ihmiset vanhojen aikojen
ne oli niin vanhoilliset,
ne söivät ja joivat ja nukkuivat
ja — olivat onnelliset.

Mut juhla-onnesta heilläkin
oli sentään mielet omat,
ja jos joku äkkiä onnen sai,
siitä sormukset tehtiin somat.

Siitä tehtiin kultaiset kellot vaan
ja korvarenkaat ja käädyt,
mut niitä ei tietysti kantaneet
kuin yhdet ja ylemmät säädyt.

Mut niitä ei tietysti kannettu
kuin joskus juhlatiloin,
kuin apin ja anopin peijahin
kälyn, langon perhe-iloin.

Mut muuten ne lepäsi lippaissa
ja piirongin laatikoissa —
oi muistatko, impeni, iloa, kun
sai lapsena penkoa noissa!

Ja muistatko, silloin jos käsiimme
sai pikkunen samettilipas,
heti äiti sen kiirehti korjaamaan
ja hän silmäänsä kädellä hipas.

Se oli hänen onnenlippaansa,
onnen kultansa ainokainen —
tai oli -se vaan hänen äitinsä onni
tai äitinsä äidin vainen.

Ne kulkivat polvesta polveen näin,
ne kulkivat suvusta sukuun,
ne kuuluivat niinkuin silkkihuivit
ja sametit juhlapukuun.

Nyt maailma paljon on edistynyt!
Ei juhla-onni nyt riitä,
nyt onnea arkeenkin tahdotaan
joka päivälle osansa siitä.

Nyt maailma paljon on edistynyt!
Tosin vieläkin juodaan ja syödään,
mut onnen kulta se myntätään
ja ostetaan ja myödään.

Ja ihmiset ovat niin iloiset
ja lyövät lompakoitaan:
"Kas, täällä onni on oikea,
kun vaan sen oikein hoitaa!"

Ja ihmiset sanovat omakseen,
min vaan ovat omaksununna,
vaikk' kunkin onnessa selvästi
on vaakuna valtakunnan,

Mut täällä on joukossa toisia,
joille myntätty onni ei riitä,
jotka tahtovat itse leimata sen,
oman kuvansa katsoa siitä.

On niitä, jotk' etsivät, kaipaavat
sitä puhdasta vuoren kultaa,
jotka kaivavat harkkoja haaveiden
ja saavat — mustaa multaa.

Kas oikean kullan jo korjanneet
on aikoja vuorten Hiidet
pois rahvahan käsistä raa'oista,
ja eessä on ukset viidet.

Mut jos sull' on rohkeutta rinnassas
ja uskot lempehen nuoreen,
niin tule, ja riemuiten käsikkäin
me syöksymme Hiiden vuoreen.

Niin tule, ja kultaiset haavehet
me taomme kultatöiksi,
me taomme ne miesten miekoiksi
ja sorjiksi sotavöiksi.

Ja otamme Hiidestä orhit nuo,
ne korskuvat, kiiltokarvat —
hei, näillä varsoilla ratsastaa
vain valiot ja harvat!

Pois alta nyt, ihmiset ahnehet!
Sylis aukaise, maailma saita!
Kun Hiiden keisarit kulkevat,
niin aukee joka aita.

64.

Kai useinkin tyhjältä, tyhmältä niin tunnuin ma mielestäsi, kun vaieten, ilman aatteita, minä istuin sun vierelläsi.

Elä tuota, oi impeni, ihmettele!
Oli mullakin aatteita ennen,
oli aatteita antaa sullekin,
oli antaa tullen ja mennen.

Nyt mulla on aatos yksi vaan.
Ken yhden on seurassa aina,
se tyhmistyy, vaikk' aatos se ois
itse taivahan Luojalta laina.

Nyt mulla on aatos yksi vaan. Ja mitäpä puhuisin minä, kun tuota et aatosta kuitenkaan minun lausua sallis sinä.

65.

Kunis kukkivat kanervat kankahan ja vehreä rannan on raita, sinis vapaana keikkuos, tyttöni, vaan ja impenä iloitse maita.

Mut puolat kun palolla punertuu ja vaapukat vaarain luota, niin silloin, tyttöni vienosuu, ole varoillas sekä vuota!

66. Pieni ballaadi.

Honka se humisi ikkunan alla, tyttö oli ikkunassa. "Minkähän lienevi tuulen teillä kultani kulkemassa?"

Tuulet ne honkoa huojutteli,
sulhoa suuret surut.
"Kenenhän pitkiä peijaita nyt
ulvovat tuulien urut?"

Hongan katkasi suuret tuulet, tyttösen katkas kaipuu. Sulhanen mailla vierahilla vaeltaa ja vaipuu.

67.

Tän yön me tahdomme tanssia, puun tiedän ma nummella tuolla, sen ympäri hyvä on hyppiä — ja sen oksahan kaunis kuolla.

Se puu on suuri ja korkea
kuin taivaalla ukkosen lonka.
Sen puun sen totta sa tunnet myös —
se mun on murheeni honka.

Se taas niin huokaa ja humisee, se taas niin suree ja soutaa. Elä vapise, tyttöni valkoinen, se vain meitä tanssihin noutaa.

68. Sydämen kepponen.

Minä sydämeni hautahan heitin ja haudan ma kukkasin peitin, ett' ihmiset katseli ihastuin — mut arvatkaa, miten vihastuin, kun sydämen itsensä ilolla tässä näin omaa kantaansa imehtimässä,

69. Niin jos oisit lauluni.

Niin jos oisit lauluni kuin on suuri metsä, äänet kaikki kaiuttaisit, kaikki sävelet sä.

Metsässä on suuret puut
ja metsässä on marjat,
metsässä käy kontiot
ja köyhän kotikarjat.

Kukat pienet kukoistavat
suurten puiden alla,
valkopilvet vaeltavat
suven taivahalla,

Hongat hiljaa humisee
ja käkö kukahtelee,
Köyhän sydän keveämmin
silloin sykähtelee.

Alla suurten surujenkin
kukkii kukat mieleen.
Köyhä kukan kuroittaa
ja pistää rintapieleen.

Kukka orvon kumppani
ja laulu köyhän liesi,
metsä meidän tuttava,
mut vieraan vihamiesi.

Tuttavalle metsän polut
itsestänsä aukee.
Vieras maita vierivi
ja rauhatonna raukee.

Tuttavalle "tervetullut!"
joka kuusi kuiskaa.
Vierahalle joka oksa
uhotellen huiskaa.

Kell' on rikos rinnassa
ja ken ei sitä kadu,
outo on se metsässä,
myös outo mailla sadun.

Sille siellä myrsky käy
ja korpikuuset ruskaa.
Katuvalle metsän huoju
huojentaapi tuskaa.

Paatuneelle pahat henget
metsän puista puhuu.
Itkevälle metsän immet
valkohunnut huhuu.

Viito, vieno Tellervo,
ja mulle tietä näytä,
piirrä puihin pilkkoja
ja lohdun kättä käytä!

Sull' on käsi valkea
ja sull' on sormi pieni.
Mull' on käsi mustempi
ja kova korpitieni.

Tahdoin kerran kätehein
sen käden pienen liittää —
Yö se hullun sydämessä
hourehia siittää.

Käsi pieni pelästyi
ja huntu kauas huiskas,
hullu henkäs, herasi
ja itseksensä kuiskas:

"Käsi pieni katoais mun käteheni mustaan, kauempata viitaten se vaan luo lohdutustaan."

Yö-sonetteja.

(1898).