II.
Kerran kukka Suomen aateliston, suuri, mahtava Maunu Tavast, hengen jättiläinen, Herran urho, mies, min on elo moitteeton, jonka tuntee ajan parhaat, kuulu kesken Europan tiedemiesten, tehnyt tuo on Abaelardin synnin, hänet hurmannut Heloise.
Miehuutensa kukkulalla seisoi silloin mahtava Maunu Tavast, katsoi silmä pitkät pilvenrannat, aatos mittasi kaukomaat, tehnyt matkan oli Pragiin, siellä saanut maisteri-arvon, kuullut Hussin saarnat, lukenut myös kirjat uskon sankarin Wyckliffen.
Kaikki häntä kutsui kauas täältä, enin työ elon suuren, runsaan, mielessänsä monet aatteet hehkui, laaja löi sydän rinnassaan, tahtoi hänkin tehdä valkeutta, nostaa nukkuvat omattunnot, tunsi voiman kuolla roviolla taikka hallita maailmaa.
Tuonne, tuonne, missä henget säihkyi, missä taisteli miehet, tahdot, kussa kuulut opin ahjot suitsui, Ranskaan, Roomaan ja Espanjaan, sinne paloi Suomen miehen mieli, kera urhojen kilpasille, maihin, missä päivä lämmin paistoi, kukki kulttuuri, ihmisyys.
Silloin syvään huokas Suomen honka, muistui korkeat kuuset mieleen, palasi hän kaukomatkaltansa koissa käymähän isäinsä, käymään Hämeen Kiialassa, mistä lähtenyt oli suuri suku, viipymähän luona veljen armaan, Hauhon huikean tuomarin.
Ja hän matkas monet maat ja meret, saapui Tukholman kautta Turkuun, tapasi hän siellä taaton harmaan: ollut voutina Kuusiston oli tuo jo Hemming-piispan aikaan; vaan nyt vanhana, sokeana seisoi Turun laiturilla, sulki syliin poikansa suuren hän.
Ja hän saapui Hämeen maille, kuuli, synnyinmaa miten kumahteli alla orhin kavioiden, näki Hämeen harjuilta väljät veet, ja hän tunsi, kuinka pihka tuoksui Suomen suurilla kankahilla, ja hän päätyi Lepaan kartanohon, siellä vieraili viikon, kaks.
Teki silloin suuren surmasynnin hengen mies valovoittohinen: näki Anna, Lepaan neiti, hänet, kauan impeä katsoi hän; unohtuivat uskon riidat häitä, vala kirkolle vannomansa, tunsi, kuinka virtas sydämeensä veri voimakas Tavastein.
Nauratti hän naisen nuoren. Eikä silloin kaartunut Ranskan taivas, humisseet ei silloin Seinen aallot, päivä paistanut Pariisin, mutta huokas synkkä Suomen honka, itki himmeä Hämeen järvi, koska sortui Heloisen helmaan Suomen ankara Abaelard.
Meni luostarihin Anna Lepaa, tuli piispaksi Maunu Tavast, poika heillä Olaus Magni oli, tiennyt ei tämä synnystään, kulki taaton opintietä; juuri kirjeen hän oli kirjoittanut, missä kertoi kotiin saapuvansa bakkalaario-lakkineen.
Häntä vartoi Suomen vanha piispa, vartoi lapsuuden leikkikentät, saaret, salmet, niemet, vartoi koko linna korkea Kuusiston, Pekka Karpalainen, linnan vouti, Rankonen, asemiesi myöskin, enin kenties tytär Karpalaisen, keltakutrinen Elina.