VII
Kalliolla.
Noin nään sinut vieläkin edessäin:
Sinä katselit kalliolla
yli ulapan aaltojen siintäväin —
ja mun oli onnekas olla.
Sua syrjästä katselin kauan näin:
Tuul' leikki sun palmikolla.
Mut vihdoin käännyit sä minuun päin
niin vienolla katsannolla.
Oi, silmä suuri ja suruinen,
miten saatoit sa olla niin julma!
Mut noin sua aina ma muistelen,
sinä tyttönen mustakulma:
silmä ylitse aaltojen siintävien
ja tuulessa tukan hulma.
Hämyhyräilyjä.
Luonnossa luminen ilta.
Luonnossa luminen ilta, tähdentuike taivahilta, helke maassa, helke puussa, sukkulan kulina kuussa — siten kun omani saisin, tulevaks sun toivottaisin.
Toivoisin tulevan tuolta hongikon hopeisen puolta, kierrätellen, kaarratellen, puun lomitse puikahdellen — min' en ois näkevinäni yössä seisten, yksinäni.
Seisoisin selin sinuhun, sinä vilkuisit minuhun, sormi suulla, jalka puulla, halu karata, kaiho tulla — sydämet sykähteleisi, puut lunta pudotteleisi.
Kuulisin risahtavaksi, tuntisin katoista kaksi, kuulisin: "Kuka se täällä?" Vastaisin: "varas se siellä!" Siten kun omani saisin, tulevaks sun toivottaisin.
1898.
Näin unta kesästä kerran.
Näin unta kesästä kerran, kuinka paistoi päivä Herran, paistoi mulle, paistoi muille, paistoi köyhänkin pihoille; vihersi tuhannet virvet, sinersi sataiset järvet, iloitsi ihanat nummet, tarinoivat metsän tammet, puu puheli, kukka kuuli — köyhä sen todeksi luuli.
Luuli tullehen kesänsä, aukaisi povensa auki suven hellän hellitellä, ilman lintujen iloita — vingahti vihainen tuuli, ulvahti salolla hukka, taivas viskoi talven lunta, kylä kylmiä sanoja.
En ma kerran sen perästä lie nähnyt kesästä unta.
1898.
Tuijotin tulehen kauan.
Tuijotin tulehen kauan, liikuttelin lieden puita, ajattelin armastani, muistin mustakulmaistani.
Kuvat kulki, hiilet hehkui, ajat armahat samosi, liiteli suviset linnut, keikkuivat kesäiset päivät, — poski hehkui, suu hymysi, silmät muita muistutteli.
Vierin maita, vierin soita, vierin suuria saloja, salossa savu sininen, savun alla armas mökki, mökissä ihana impi, kultakangasta kutovi, helmellistä helskyttävi.
Kelle kangas kultaloimi?
Häiksi metsän morsiolle.
Kelle neiti näätärinta?
Hiihtäjälle Hiiden korven.
Ei hyvä hylätyn kauan liikutella lieden puita, vesi silmihin tulevi, pää käsihin tuiskahtavi, kurkussa korina käypi, sylkytys sydänalassa.
1898.
Metsähän oli mun mieli.
Metsähän oli mun mieli kauas kaupungin melusta, honkien ikihumuhun, ikikorven katvehesen.
Tahdoin mä taloni tehdä alle kuusen kukkalatvan, kuulla kuusien humua, sinipiian pillin ääntä, sinikeijujen kemuja, sinikansan karkeloita.
Tulipa tyttö tummatukka, impynen ihanasilma, tumman suortuvan sukija, kautokengän keikuttaja, vilkkui sinne, vilkkui tänne, ilkkui luontonsa ilosta, kun oli luotu luomiskuulla, Luojansa lepäämistöiksi, pesty peipoksi pihoille, maille marjan kukkaseksi.
Ei ole enempi mulla tarvis mennä metsäteille saloja samotakseni, kuusikoita kuullakseni: kussa kurja kulkenenkin, vaivainen vaeltelenkin, kuulen honkien huminan, sinipiian pillin äänen, keijut vierellä venyvät, haja-kassat karkeloivat.
1898.
Et sinä ivannut, impi.
Et sinä ivannut, impi, pilkannut, pyhäinen piika, minä itse se ivasin, pilkkasin, poloinen poika; minun omat miel'kuvani ne minua pilkkasivat, omat herjat haaveheni ne minua herjasivat, oman onneni kajastus se minulta mielen murti.
Nokkela on onnen neiti, impynen ilohaluinen; veikistellen, keikistellen tuolla se vastahan tulevi, soitellen somerta rannan, metsätietä tepsutellen; kättä antoi, maahan katsoi, posket vienosti punersi, sanat suussa sammalteli, ääni verhottu värisi kuin lipinä lehdon tuulen tai loiske etäisen aallon.
Laulaja todeksi luuli, käsi tyhjeä tapasi — kaukana salon sisässä läikkyi nauru neien nuoren.
1898.
Oi uni, jumalten lahja!
Oi uni, jumalten lahja, punatulkku, puhdassiipi, tule luokse tarvittaissa, käy tänne kutsuttaessa, luo uron unettomaisen, tykö miehen mielipuolen! Tule kullaisna käkenä, hopeaisna kyyhkyläisnä, kuku rauha kulmilleni, onni otsalle kukerra, sipaise simasulalla ripsen alta, rinnan päältä! Tyynnytä verien tyrskyt, sammuta sytö sydämen, sido suonet suihkamasta, valtimot valittamasta, rintasuonet riehumasta, otsasuonet ourumasta! Luo suvinen, suuri taivas iloita inehmon mielen, ajatusten ailakoida; veä päälle päivän kaari, kaarelle korea impi, kuontalo kätehen neien, kultavillat kuontalohon; neiti kullat ketreäisi, huolisi hopeiset hunnut, minun polon pääaloille, uron uinuvan ylitse, ettei pistäis sääsken piikit eikä yölliset itikat.
1898.
Miksi miettisin enempi?
En tiedä, oletko, impi, pyrstötähti taivahalla, valo maillensa menevä vaiko unten uusi päivä.
Ja en tiedä, oletko, impi, viime tuomion tulemus sydämelle syntiselle vai tuoja elämän uuden.
Valkaisit pimeän yöni, näin ma pitkät pilven rannat — miksi miettisin enempi?
1901.
Konstinsa kumpaisellakin.
Neuvoisin sinulle, neiti, pari kolme konstiani, tien ohesta oppimaani eloni nuorella polulla: ilo miten syntyvi surusta, miehen tarmo taistelosta, hyve ahjosta himojen, henki mustan mullan alta.
Ne minä neuvoisin sinulle, jos sinä neuvoisit minulle pari kolme konstiasi, joita ma iki ihailen: hyvä miten palkitaan pahalla, lempi leikinlaskennalla, mitenkä murhataan hymyten, kuin poloista poljetahan.
Neuvokaamme toisiamme, impi kaunis ja ihana!
190l.
Unta ja todellisuutta.
Tarjosin sinulle kerran käteni kesäisnä yönä, kun oli linnut laulupuulla, kukat täydellä terällä; tarjoan käden sinulle nyt ma talven tanterilla soidessa vihurin vinhan, kukkain kuolleiden ylitse.
Et sa silloin uskaltanut unteni utuihin, tyttö, uskallatko nyt paremmin urho-unten täytäntähän?
1901.
Katson, katson, kaunis tyttö.
Katson, katson, kaunis tyttö, katson silmies sinehen, pohjahan povesi katson, sydämesi syövereihin, etsin aatosta eloni, tulevia tutkistelen, tuotko tummia minulle vaiko öitä valkoisia.
Muistan, koito, muutkin silmät, silmät mustat ja palavat, joihin katsoin, kauan katsoin, etsin aatosta eloni; luulin päivän koittavaksi, auringon yleneväksi.
Yö yleni, tähdet sammui, säihkyivät salamat yössä, jyrisi Jumalan kosto, satoi rautaiset rakehet mun poloisen pään ylitse, harhalapsen hartioille; ajoivat armotta minua salon poikki, toisen pitkin, löivät turraksi lihani, luuni kaikki kangistivat, puutuin puuksi suon selälle, ahon päähän pökkelöksi, pikkulintujen peloksi, variksien vaakkumiksi.
Viikon seisoin suon selällä tunnotonna niinkuin tukki, korpit hyppi korvillani, silmillä varikset vaakkui, pedot juurella pesivät, hukat luona huutelivat; lapset parkaisi pahasti marjamailla käydessänsä, nähdessä näköni mustan, surun synkän syövyttämän.
Tulipa tyttö tähtisilmä, enkeli elämän joulun, ei se parkaissut pahasti eikä luota loitonnunna, tuli luoksi leikkimähän, vienoinen visertämähän, saapui silmin niin sinisin, kävi niin valkoisin kätösin runkohon ruman petäjän, juurihin jumalten hylyn — soi salossa enkel'laulu, lapsen nauru laaksoloissa.
Ja katso: ihana ihme! Sylkähti sydän petäjän, kuohahti kuollehet vetoset, puu vihersi, päivä nousi, kevät kaikille hymysi.
Katson, katson, kaunis tyttö, katson silmies sinehen, pohjahan povesi katson, sydämesi syövereihin, etsin aatosta eloni, tulevia tutkistelen: herätitkö kuollehista, toitko tuonelta urohon uusille sydänsuruille vaiko leivon lauleluille?
Kirkas on sinulla silmä, katse kaunis ja viaton, et sinä suruja tuone, tuonet marjatuokkosia mailta päivän paistamilta, kuusluojan kumottamilta.
1901.
Iva.
Kysyi tyttö poikaselta? "Miksi ilkamoit alati, lasket lauseita pahoja, jotka sattuvat syvälle — minuakin joskus pistät?"
Vastas poika impyelle: "Ihana ivan on säilä säihkyväinen, välkkyväinen! Iva on jumalten ase, luotu sankarin sotahan vasten valtoja pimeyden! Sillä puollan parhaintani, hellintäni, hienointani elämän suuressa sodassa — sillä myös sinua puollan."
1901.
Kuutamolla.
Kuuhut halki usvasyön kutoo kumman helmivyön, noin läpi mieleni utuisen kudot, neiti, kummat sillat —
sillat maasta taivahalle. Kiitos, kiitos kirkkahalle yön valjun valostajalle! Virkkaa neiti vienoin äänin:
"Sumu on enne aamunkoiton! Koska päällä metsän puiden huiskavat punaiset hunnut, silloin mieles kuu katoopi osahansa onnellisna."
Noin ällös sanele, neiti! Olkoon ennen yö ikuinen kuin päivä sinua ilman.
1901.
Niin sinua katsoin, neiti —.
Niin sinua katsoin, neiti, kuin lapsi lelua uutta, niin sinua kuulin, neiti, kuin korpi kevätkäkeä, kunnahalta kukkuvata.
Kukuit kukkihin poveni, lauloit ilmi mun iloni, helkytit keväiset kaiut, herätit salon sävelet puroina porisemahan, kanteleina kaikumahan, tuulen viedä, toisen tuoda, vaaran vastahan sanoa.
Niin on nyt minun iloni kuin lapsi lelua vailla, niin on nyt minun eloni kuin kevät käkeä vailla, kumpu vaiti, kukka poissa, surussa salo sininen.
1901.
Minkä taisin, poika parka?
Minkä taisin, poika parka, ja tyttö, mitäpä taisit tulelle tulisen silmän Luojan suuren syttämälle?
En minä sinua syytä enkä syytä itseäni, syytän syitä suuren Luojan, pattoja pahan jumalan: poven pienen pyöreyttä, varren hoikan valkeutta, kulmakarvan kauneutta, kautokenkien keveyttä.
Alas sa alati katsoit, katse loisti luomen alta, liekki ripsistä ritisi, kulmista kulona kulki, lieskahti pojan povehen, risahutti rintaluuhun, povea porottamahan, himojani hiiltämähän, suoniani särkemähän, jäntereltä jäytämähän.
Siitä en sinua syytä enkä syytä itseäni.
Vaan siitä sinua syytän, siitä syytän itseäni, sa ettet nauranut enemmän, ma enemmän naurattanut pienillä pilapuheilla, tyttölasten lauleluilla.
Jos oisit nauranut enemmän ma enemmän naurattanut, ei oisi elämä mennyt, elämän kauneus kadonnut, tummunut tupani orsi, koko pirttini pimennyt, kun sinä menit minulta, kun putosit, pohjantähti!
1901.
Tuulinen sija.
Neiti, neilikkka punainen, yrttitarhan taideluoma, kammiossa kasvatettu, lempeässä lämmitetty, tuulinen sija sinulla oli orvon ikkunalla.
Neiti, neilikka punainen, kesän haave hangen maassa, päivän kukki, toisen tuoksui, päänsä painoi kolmantena runolaulajan lasilla, ankaralla akkunalla.
Harvoin tänne päivä paistoi, senkin seinien lomitse; harvoin tänne lämmin läikkyi, senkin vaivojen välitse; harvoin harhausi hymyily, senkin kautta tuskan tuiman.
1904.
Pahat suut.
Pahat suut panettelevat lumpeeni pataluhaksi, jouhipääksi joutseneni.
Ylpeäksi sun sanovat.
Ollos ylväs, niin minäkin! Kun näet kumarat niskat, pidät pääsi pystympänä.
Läikyt lietona elosi.
Läiky, lieto, niin minäkin! Kun näet rapakkolammet, kierrät, kaunis, kauempata.
Tuhlailet hymyjä huulen.
Tuhlaa, tyttö, niin minäkin! Yks on riemu rikkahalla: ylenkatseesen ylenet.
1904.
Syy.
Rakastimme me molemmat: sinä minua, minä sinua; ei se ollut syy.
Kiusasimme kumpainenkin:
minä sinua, sinä minua;
ei se ollut syy.
Oli syynä onnettuuden:
loittonit sinä minusta,
vain vikani muistit.
Ja oli toinen tuiman siemen: loittonin minä sinusta, ihanintas itkin.
1904.
Köynnös.
Kauloi kuuma köynnöskasvi, kiersi mun tulinen kukka yössä syksyn synkkä-tuoksun.
Huokui hulluuden janoa: pää sameni, aivot päihtyi, juopui järki, luopui luoto, paloi pätsi päälaella, takaraivossa rovio, silmät selvänä tulena, vallaltansa valkuaiset, suonet kaikki suihkamassa, pallea pakahtumassa, sydän kuin arina kuuma, veri kuin kipunaverkko.
Koitti huomen kirkas, kylmä; tahdoin nousta taipaleelle, järki päästäni putosi, rinnasta sydän punainen punaiselle tanterelle, juurelle jumalan pursun.
1904.
Kesä-aamu.
Seisoi seijas Sukkamieli aholla ylenevällä, suvi-aamun auetessa.
Hempeä, herättyänsä, yön nuoren nukuttuansa, veltot jännitti jäsenet; kesä kukki kulmaluilla.
Heinä polvia halasi, pohkehia poimulehdet, horsman latvat lantehia, uumia uninen valmu; itse ruusuna rusotti, ylpeä ylinnä muita.
Ihala ihantelihe, katsoi kaunis maata, merta.
Mehiläinen, mies kepeä, lensi kukkasen kupuhun, sanoi seijas Sukkamieli: "Paha poika, pois menekin umppujani aukomasta, juomasta juhannustani, ruusuja rakastamasta!"
Liverteli Lemmon lintu: "Armas, pois älä ajele, mies olen me'estä tehty, sokerista sorvaeltu, minkä juon juhannustasi, sen pidät pitoja kekrin."
Seisoi seijas Sukkamieli, haukotteli hiljaksensa aamun alkavan punassa; kastehesta kutri kiilsi.
1904.
Menevät, murehtisinko?
Kangastuksina katoovat minun mieleni unelmat, piirtyvät pihoilta ilman tunturit todellisuuden.
Katuisinko, jos katoovat, menevät, murehtisinko? Kyllin katselin kuvia, kirjokaaria elämän, aron astuin hiekkamerta, silmä taivahan sinessä.
Tule tuuli, pohjatuuli, tunnen keitahan keväisen, luo lunta polulle, talvi, tunnen palmun päivälatvan, messua, Jumalan myrsky, kuulen kukkuvan käkösen!
1904.
Turjan tuomio.
Nyt sanon sanat ikuiset, kirot painan paasikirjat.
Kulo on luotu kulkemahan, kyy pitkä kähisemähän, miekka verta välkkymähän, sankari samoamahan.
Tulet, Väinämö väkevä, tuhmimmaksi tietäjistä, ajat Turjan tukkapäitä kuin ennen mielesi kuvia, ahavan ajama itse, pyörretuulen tutjuttama.
Menit maata talven kanssa,
heräjä kevähän kanssa,
Ruijan rantojen ilossa,
Lapin yössä lauhkeassa!
Kuule koskien kohina kevätvirttä soittavaisten, kuule taivahan tohina kevättuulta huokuvaisen, tunne tulvat rinnassasi, Turjan virtojen vilinä, näe nuori Pohjan neiti, tutkiva, revontulinen, hoipu, houru, maita myöten, mielipuoli, merta myöten, etsi hallaista hametta, tunne tulta jäytavätä, ijäisen ikävän hiiltä, tuulta rinnan rauhattoman!
Juokse, Pohjan jäinen peura, souda, Turjan sotka hyinen, poika auringon tulevi, päivän kiekko kantapäillä.
1907.
Sukkamielen sauva.
Mirjamin laulu.
Kukka liittyvi kukkahan, rukka liittyvi rukkahan. Mihinkä liityn ma Mirjam rukka, missä on Mirjamin kukka?
Päivä painui jo vuorten taa,
kuun on helmissä metsä, maa,
helyjä välkkyvi heinät, oljet —
missä on Mirjamin soljet?
Missä viivyt sa sulhoni, kussa valkea orhisi? Joudu jo luokseni angervoisen — vaiko jo löysit toisen?
1898.
Eräs Berliinin-muisto.
Pienoinen kapakka
Charlotten-kadulla!
Et ole pienin sa
mun muistoini kirjassa.
Niin monta iltaa näin
sen peilissä ystävätäin.
Hän poissa on minulta nyt,
ma yksin yöpynyt.
Hän muita jo lempi kai;
kuva korvata sorean sai.
Ja jäähtyi kahvikin,
kun istuin ja uneksin.
Ja kyynelet kylmät vain
mun vierivät poskiltain.
Tarjooja-tyttönen
mua katseli säälien.
— Lie rukkaset saanut hän,
näin näytti hän miettivän.
Tai tyhjä sen kukkaro on.
Kuka lieneekin onneton?
Oi, tyttönen herttahinl
Sun aatokses arvasin.
Ja oikein arvasit, kun
kurjaksi luulit mun,
Raha, jonka löin pöydälle,
mun viimeisein oli se.
Mut silmäni kyynelet
ne olleet ei viimeiset.
Jäi jäljelle paljonkin,
tuli uusia myöhemmin.
Kaikk' onhan jo lopussa.
Yhä raukka rakastan ma.
1898.
Kadonnut sävel.
1.
Oli aika, kun suuria aioin, maat taivaiksi unelmoin. Nyt istun ma yksin, yksin, näin päiviä viettää voin.
Voin istua aamusta iltaan
ja soppehen tuijottaa,
vedet kuumat silmistä tippuu,
en pienintä säveltä saa.
Lien paljon ma lauluja tehnyt, mut yks oli kaunehin, oli mulla niin armas aihe — polo, kuinka sen unhotin!
2.
Se oli mun onneni laulu, sävel säihkyvä, voitollinen. Yöt päivät yhä ma etsin sitä pohjasta sydämen.
Ja vuodet ne vierii ja vierii,
tuli silmien sammuu pois.
Mitä siitä, jos löytyä kerran
elon kauneus kadonnut vois!
Jo ystävät ympäri väistyy, ovat hapseni harmenneet. Mitä siitä, jos löytäisin kerran ens-lempeni säveleet!
3.
Haa, kuulkaa! Nyt se on mulla.
Sen löysin ma vihdoin siis.
On aikasi joikua, joutsen,
ja kuolla nyt säveliis.
Te kuulkaa, kuinka ma laulan
sysikutreista kassapään,
miten pitkien ripsien alta,
tuhat aatosta välkähtää!
Ah, näittekö varttansa norjaa?
Yli kukkien kulkee hän,
se on hän, minun haaveeni heljin
se on impeni hämärän! …
Vedet kuumat silmistä tippuu,
ei kuulu kuin huokaus,
ja kantelon kieliltä hiljaa
soi hukkuvan parahdus.
4.
Epätoivoinen, yhä etsin, yhä huuleni humisee … O, laupias Jumala, auta, mun järkeni pimenee!
5.
Taas haaveet koskena kuohuu,
runot kuplina kumpuaa,
ja veen yli vellamo nostaa
käsivarttansa valkeaa.
Te näättekö katseensa kauniin?
Ah, pois minut päästäkää!
Ma tahdon kanssansa käydä
meren puistoa viileää …
Kas, kaikki niin oudosti katsoo!
He laulusta hurmaunee?
Ah, huomaan, on kieletön kannel,
jota sormeni soittelee!
1898.
Kahdet silmät.
Näin ma kerran silmät synnilliset, silmät suuret, tummat, tulta-lyövät, jotka vaati kaikki tai ei mitään; niiden vierell' loisti silmää kaksi sinistä kuin lemmenkukka rannan, eikä mitään vaatineet ne multa, mutta lupasivat kaikki, kaikki.
Ja ne voitti, silmät synnilliset, ja ma annoin kaikki, kaikki, kaikki, kodin, heimon, työni tyynen onnen, ylpeyden ja omantunnon rauhan, enkä mitään, mitään saanut vastaan, vaan mun autuutein ol' antaminen.
Taaskin loistaa mulle silmät kahdet, toiset suuret, suruiset ja tummat, suurentamat pitkäin kärsimysten, ja ne viittoo, kutsuu, kuulkaa, kuulkaa: "Karatkaamme täältä kauas, sinne, missä arvokkaamp' on ihmis-elo, alkakaamme ajanjakso uusi, nousten itse, toinen toista nostain, kohti korkeutta öisten tähtein, ihanuuteen itselömme pyhän!"
Näin ne tuikkii mulle tummat silmät; mutta kiehtoo myöskin silmät toiset, siniset kuin ensi railo jäässä, jossa päivän kilo karkeloipi: "Tule, sylitysten syöksykäämme, nuoret oomme, riemustamme rikkaat, tai jos sinä et, niin olen minä, annan armauteni täyden sulle, suutelen sun kuninkaaksi taikka tapan, ett'et enää toista lemmi!"
Aika muuttuu, minä myöskin muutun; silmät suuret, suruiset ja tummat samat on kuin ennen synnilliset, silmät, joista kilo karkeloipi, ovat ystävättärensä parhaan — luulen, taaskin voittaa synnin silmät.
1901.
Alkibiadeen näky.
Ma tiedän immen niin valkean kuin marmori templissä Minervan.
Theano, temppelin
impyinen!
Oi, koskaan unhoita
sua ma en.
Sa seisoit kirkasna,
kuultavana;
ma kuljin maassa
niin matalana.
Olin juonut päivät
ja itkenyt illoin,
kai Panathenaian
oi' juhla silloin.
Oli päivä laskenut
laaksoissa,
mut rusko kimmelsi
vuorilla.
Ja kädessä malja
ja seppelpäin
ohi Minervan templin
me kuljimme näin.
Yks filosofeerasi,
toinen lauloi
ja kolmansi katu-
tyttöä kauloi.
Sa seisoit templisi
portahilla;
ma kuljin varjossa
viileen illan.
Ja poimut vaattehes
valkean
suli ruskohon päivyen
laskevan.
Sun nähdessä silloin
mun seisahti syön
kuin Arkipelaagissa
aalto yön.
Ja aallossa taivahat
kuvastui
ja taivahan tuhannet
tähtöset ui.
Mut koska sa silmäsi
laskit alas,
niin jällehen myrsky
mun rintaani palas.
Ja myrsky se raivoo vieläkin, en unhoita impeä temppelin.
1901.
Lydian laulu.
Ah, Callidus, jos mua huokailet,
niin liian usein luoksein hiivi et,
on lemmen hurma lyhyt, haihtuva,
mut ijäinen on lemmen unelma.
Ah, Callidus, sua lemmin ainiaan.
Unelmat usein pettää päällä maan.
On onnen hetki kupla kultainen,
mut ijäinen on itku sydämen.
Ah, Callidus, jos mua rakastat,
mun onneni on onnen unelmat
ja itkut sydämen nuo ikuiset —
kun kyllin usein luoksein hiivi et.
1901.
Timandran laulu.
Yön taivahalla jo tähdet käy,
ei suurta sulhoa kotiin näy.
Mua jos sa lemmit, miks viivyt poissa?
Jos sua en lemmi, miks viihdyn koissa?
On kallihimmat mun lempein yöt
kuin kullat, päärlyt ja helmivyöt,
mut lahja kallehin taivahalta
on lemmen ylpeän vapaa valta.
Niin raskahasti lyö sydämein.
Mit' armahain sulle pahaa tein?
Mua miksi loukkaat, kun sua ma lemmin
Miks pois mun päästät, kun eessäs emmin
1901.
Vanteenheittäjät.
Lentävi vanteet ristin ja rastin, ilmassa leikki ja laulu soi, kuuluvi pajatus kylihin asti, ihmiset kylissä aprikoi: rovastilla on vieraita varmaan.
Notkuvi varret, vilkkuvi nilkat,
neitojen helmat hulmuelee,
herrojen otsilta tippuvi tilkat,
kenpä se ylinnä keikahtelee?
Talon rouva nuori ja notkee.
Hänpä se kaartehen kauneimman heittää,
lausehen sorjimman suustansa suo,
ripsillä pitkillä silmänsä peittää,
oravan-silmänsä ruskeat nuo.
Ja vantehet lentää ja liitää.
Kas, miten hänehen maisteri vilkkuu,
sihtaa silmä kuin tulijous.
Vantehen kaulaansa sai, että kilkkuu,
siitäkös nauru ja kikatus nous —
talon rouvan vetreän vanteen.
Istuvat kuistilla vanhemmat herrat,
maistavat maljoa höyryävää.
Unhottuu puhe useat kerrat,
nyykähtää ukko rovastin pää —
kun vanteet niin kauniisti lentää.
Ah, älä katsele vartta sa tuota
liioin, maisteri liekki-yön!
Karkkoa kaunihin naurajan luota,
pelkää keijuja kesäisen yön! —
On nuori vanhalle mennyt.
Vilkkuvi nilkat ja punaiset sukat, aurinko painuvi metsän taa, hehkuvi puut sekä poskien kukat, tuoksuvi kasteinen nurmi ja maa. Ja nuorten riemu se raikuu.
1901.
Trubaduurin laulu.
Tuli linnahan köyhä sotamies —
Kunigunda, ah, Kunigunda —
"Hei, heitukka, kustapa kulkee ties?"
"Minä maailman matkoja astun."
"Ja jos olet suora sotamies —"
Kunigunda, ah Kunigunda —
"niin tännekin päättyä voi sinun ties."
"Sama mulle, mut palkan ma tahdon."
"On oikein, palkkansa saa sotamies —"
Kunigunda, ah, Kunigunda —
"Kuus riksiä vuodessa riittää kenties?"
"Ei, herrani, enempi ma vaadin."
"Mitä hulluja? Hallitse järkesi, mies —"
Kunigunda, ah, Kunigunda —
"Mut varro, sa seitsemän saat kukaties,
jos miekkasi totta voi tehdä!"
"En myö minä miekkaani, hovimies —
Kunigunda, ah, Kunigunda —
"riikin rikseihin, se on, jumal'ties,
itse Hiidessä kuuraeltu.
Mut kuninkaan tyttären jos kukaties —
Kunigunda, ah, Kunigunda —
saan palkaksein, olen kuninkaan mies."
"Huuti, tolvana, matkaasi marssi!"
Ja ryntäsi päälle vihamies —
Kunigunda, ah, Kunigunda —
voitti joukkomme, uhkasi orjuuden ies,
kas, silloinpa sankari saapui.
Hän tuli kuin liekkien liehtoma mies
Kunigunda, ah, Kunigunda —
hän löi, joka iskunsa kuoloa ties,
sota päättyi, maa oli vapaa.
"Ja saanko ma palkkani nyt kukaties —
Kunigunda, ah, Kunigunda —
"nyt lien minä kuninkaan tyttären mies."
Verijälkiä kannukset jätti.
"On oikein, palkkansa saa sotamies —"
Kunigunda, ah, Kunigunda —
näin virkkoi valtias, "vaan kukaties
jätät sitten sa maani ja minut?
Siis myö mulle miekkasi, sotamies —"
Kunigunda, ah, Kunigunda —
Ja korkeelle leimusi kuninkaan lies,
mut vastasi sankari vapaa:
"Ja vaikka ma vaan olen sotamies —"
Kunigunda, ah, Kunigunda —
"niin myö minä miekkaani en, jumal'ties,
suurkuninkaan tyttärihinkään.
Mun onneni olla on sotamies —"
Kunigunda, ah, Kunigunda —
"sama, luulenpa tahto on miekkani myös,
se on Hiidessä kuuraeltu."
1902.
Sukkamielen sauva.
Puiden takaa puiden taaksi metsän linnat liukuu. Sukkamielen sauvan pääss' on hopeainen tiuku.
Kun se tiuku helisee,
niin hämy maille lankee,
riutuu rinta inehmon
ja miel' on ahdas, ankee.
Puiden takaa puiden taaksi
metsän linnat liukuu.
Sukkamielen sauvan päässä
kultainen on tiuku.
Kun se tiuku helisee,
niin herää hengen härmä,
kuudan maita kulkevi
ja säihkyy unen särmä.
Puiden takaa puiden taaksi
metsän linnut liukuu.
Sukkamielen sauvan pääss'
on timanttinen tiuku.
Kun se tiuku helisee, on mieli miekan alla, astuu ilmi aurinko ja maailmass' on halla.
1902.
La Tricoteuse.
[Näin kutsuttiin niitä naisia, jotka Ranskan vallankumouksen aikana istuivat Kansalliskonventin kokouksissa ja sukkaa kutoen kuuntelivat sen päätöksiä.]
La Tricoteuse! Se nimi tietää surmaa, sen ympäri ilma hurmehuuruss' on. La Tricoteuse! Se hirvittää ja hurmaa kuin onnetonta kuilut kohtalon. Kuulkaatte, jakobiinit karjuu yössä, paetkaa, nähkää giljotiinit työssä, ja sielussanne kuin Belsazarilla saa aatos muodon tulikirjaimilla: La Tricoteuse.
La Tricoteuse! Sun sukkapuikkos kutoo
vaiheita valtakuntain, kansojen,
maat järisee, päät kuninkaitten putoo,
kun vaatii verkkos langan punaisen.
La Tricoteuse! Sun vihasi on veri.
La Tricoteuse! Sun lempesi on meri.
Ken surmais äitiään ei armahinta,
kun hälle sopertaapi sorja-rinta
La Tricoteuse?
La Tricoteuse! Sua soimataan kentiesi,
on onneton, ken sinut nähdä saa,
mut kaksinverroin onneton se miesi,
min tielle satu et sa milloinkaan.
La Tricoteuse! Sun olen kerran nähnyt.
La Tricoteuse! Mun olet hulluks tehnyt.
En enää irti pääse silmistäsi.
On kutonut mun vangiks valkein käsin
La Tricoteuse.
La Tricoteuse! Sun suortuvaisi yössä
on hyvä maata miehen murtuneen.
Sua muistaa peltomiesi päivän työssä,
sua korven-käyjä yössä yksikseen.
La Tricoteuse! Sa elon ensi viete!
La Tricoteuse! Sa hullun viime miete!
Sua aattelen öin, päivin, aamuin, illoin.
Kun kuolen, kumpuain ei muista silloin
La Tricoteuse.
Ah, vaeltaja elon erämailla,
kysytkö, missä on hän, mistä, ken?
Hän menee merten lainehitten lailla,
hän tulee niinkuin tuuli, ukkonen.
Mut jos sa kysyt, ken tään laulun lauloi,
sen teki pohjan poika, kun hän kauloi
kultaansa, joka katsein kiehtovaisin,
suin suloisin ol' ilkein, ihanaisin
La Tricoteuse.
1902.
Rypäletyttö.
Mun nuori, villi viinini, sua ilmaiseks en saanut, niin monet yöt sun tähtesi oon taivasalla maannut.
Sun ostanut ma orjaksein
oon pohjan pakkasilta,
ja siks ne sinuun koske ei,
ei tuulet tunturilta.
Niin useasti uhrit tein
ma aarni hongan alla,
ol' uhrit verta sydämein
ja jumala ol' Halla.
Ja näin ma häntä rukoilin:
"Oi, sulle kaikki suon ma,
älyni, lahjat laulunkin
ja aatteen tulet tuon ma,
unelmat ujot kunnian ja toivot toimeentulon, myös muistot kodin rakkahan ja siskoseuran sulon.
Eloni kaiken sulle suon,
mut lupaa mulle yksi:
jos koskaan, koskaan löydän tuon,
jot' en saa löydetyksi,
et häneen koskea sa saa, et kesäpäivän kukkaan; hän mulle kaikki muistuttaa, mi mennyt mult' on hukkaan."
1902.
Nocturne.
Ruislinnun laulu korvissani, tähkäpäiden päällä täysi kuu, kesä-yön on onni omanani, kaskisavuun laaksot verhouu. En ma iloitse, en sure, huokaa; mutta metsän tummuus mulle tuokaa, puunto pilven, johon päivä hukkuu, siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu, tuoksut vanamon ja varjot veen; niistä sydämeni laulun teen.
Sulle laulan, neiti, kesäheinä, sydämeni suurin hiljaisuus, uskontoni, soipa säveleinä, tammenlehvätseppel vehryt, uus. En ma enää ajaa virvatulta, onpa omanani vuoren kulta; pienentyy mun ympär' elon piiri, aika seisoo, nukkuu tuuliviiri, edessäni hämäräinen tie tuntemattomahan tupaan vie.
1903.
Bajadeerit.
1.
Syksy on tullut ja syysviljat huojuu,
raskaina rypäleistä puun-oksat nuojuu.
Aik' on syödä, juoda, aik' on naida, huolla!
Huomenna ehkä ennen ehtoota kuolla.
Kuumat on suudelmat auringon huulten,
kuumempi sylin-anti aron itätuulten.
Pala, pala, heinä! vieri, vieri, virta!
Pyhä, pyhä elämän on helskyvä pirta.
2.
Päivä pitkä, paahtava urhoille suotiin, yö lyhyt, lämpöinen rintaamme luotiin. Lennä, lennä, lintu, hämyn perho, häily, virvatuli sydämissä, syty, älä säily!
Kyllin on kruunuja karkelijalla, valtakunnat uinuvat vöittemme alla. Kun ma hunnun heitän, kultakirstut aukee, kun ma soljen päästän, sotajouset laukee.
1903.
Karavaanikuoro.
Kukka on kasvanut erämaan sannassa, punaraakku auennut aavikon rannassa. Erälaivat soutaa, ihanansa Intian prinssi nyt noutaa.
Tulikuumat niinkuin askelet allamme
huulet heljät hiiluvat saatettavallamme,
varsi kuin palmu,
silmän suuren nurkassa nukuttava valmu.
Kaunis on yön tähti Ganges-virran pinnalla; katso, hän väräjävi ylkänsä rinnalla, iho eebenpuusta, hampahat valkean, pyhän norsun luusta.
Intia:
"Arvaatko, armas, mikä mieli on matkamme?
Tiedätkö, mitä kohti kotitietä jatkamme?"
Ninive:
"Tiedä en, oma kulta, oikeata, väärää.
Kuinka siis muistaisin matkamme määrää?"
Intia:
"Entä jos eksymme elontiellä, kukkani?
Entä jos raukeat erämaahan, rukkani?"
Ninive:
"Päivällä pilvi, yöllä tulenpatsas puuntaa,
onni tietä ohjaa ja murhe matkan suuntaa."
Ninive on ryöstetty, päivän kukka niitetty
Intian kruunuhun aron helmi liitetty.
Eräpurret sousi,
aavalta viiden virran aurinko nousi.
1904.
Kultaiset langat.
Kultaiset langat johtavat taivaasta maahan, kultaiset langat juoksevat rintahan kunkin, hohtavat, hehkuvat, kultaiset langat; kulkevat, kunne ihminen kulkee, seuraavat häntä hautahan saakka, — ja katkeevat poikki.
Mut astuvi joskus enkeli taivaan, solmivi yhtehen lankaa kaksi keskellä ilmojen aavoa merta, kullassa, kuun päällä, auringon alla; ja usein on ihminen idän puolla toinen ja lännessä toinen ja kumpikin katsovat tähtehen samaan, ja silmät kyynelin kastuu.
Ja usein on mustaakin mustempi toinen ja valkea toinen, eikä he eroansa huomaa; ja usein on syntynyt sydänyöllä toinen ja päivällä toinen, mutta he hämärissä yhtyy; ja sattuu, on synkät he kumpainenkin ja syntiä tehneet ja seisovat partaalla kuolon ja kauhun ja purevat hampaansa yhteen ja iskevät silmästä tulta, ja on viha rinnassa raskas kuin teräsvuori, eikä pilkahda toivo, eikä tuikahda tähti, vaan salamoi ylpeyden autio yö.
Käy taru, silloin jos kultaiset langat toinen ne toisensa taivaalla kohtaa, kuuluvi soitto, ei kuunneltu ennen, kaikuvi virsi, ei virketty muinen, humisee ilma kuin huilu, visertää maa kuni viulu; ja käy taru, katkeevat kultaiset langat, ja syöksyvi kuiluhun ihmistä kaksi ja katsovat kumpikin toistensa silmiin, ja kasvot päivänä paistaa.
1904.
Atlantis.
Atlantis! Sa tunnetko lauhkeat tuulet?
Atlantis! Sa huomaatko palmujen huiskeet?
Meren aavalta Ahtolan laulavan kuulet,
ahot viittoo ja vilppaiden lehtojen kuiskeet.
Kera tahdotko tulla?
Täällä köyhä ma lien, siellä linnat on mulla.
Tarun Atlas ma oon, maan kaiken ma kannan
ja usein on myös kuin kantaisin taivaan
jo ammoin sa tunsit mun murheeni rannan,
mut auvoni vasta, kun astumme laivaan,
punapurjehet saamme.
Atlantis! Jo kaikuvat kalliot maamme.
Mun valtani! Kuuletko verteni virrat?
Mun voimani! Armas, sa vaikenet, raukeet.
Soi päällämme Salliman vaskiset pirrat;
sa silmäsi suljet ja umppuna aukeet,
mun murheeni kukka,
nyt hurmani haltiatar hajatukka.
Atlantis! Jo laulavat yllämme laineet.
Atlantisl Sen vertemme virrat jo toistaa.
Atlantis! Sen kertovat matkamme maineet,
kukat kullalle, honkapuut hopealle loistaa.
Mun auvoni ylin,
tulenlieska nyt ahjossa Atlahan sylin!
Ma kannan sun vaaroista vellamon viekkaan, maat marjoja, puun-oksat omenoita tarjoo, me heitämme huolemme heljähän hiekkaan. ja vöitämme viikunalehdet ei varjoo; sa riemuat, raiut, ja kiirivät metsien tummien kaiut.
Atlantis! Ah armas, me ollaan, me kaksi!
Me mahtavat täällä, muu maailma tuolla.
Elo vaikkakin käynyt on vaikeammaksi,
me leikimme kultaisten lehtojen puolla
on valkeat yömme,
jos päivät on synkät ja toivoton työmme.
Ja vaikkakin raskas on raatajan taakka ja taaksemme aurinko vaipunut vereen; Atlantis! me laulamme hautahan saakka, kuin unteni manner, me uppoomme mereen, taru mennehet peittää, koi, tähti ja kuu kukat haudalle heittää.
1904.
Mies mielipuoleks tulla voi.
Mies mielipuoleks tulla voi ja nainen voipi pettää, mut sua, surun impi, oi, en voi ma koskaan jättää.
Sa sylkytät mun sydäntäin kuin veren kiertokulku, ja jos sa vaadit elämäin, niin särkekäämme sulku!
1904.
Korkea veisu.
Sanoi ennen elämä mulle: "Kärsi ja nauti!" Sanoo nyt: "Kärsi!" ei sano muuta. Tahtosi tee, sun vaalin on valta, tien päässä seison, tunnetko murhetta, musta tyttö?
"Tuuli on murhe, voimakas, väkevä,
syttävi, liehtovi lempeni liekin."
Kahle on murhe, sitkeä, vankka,
luuhun se puree ja jänteet se jäytää.
"Yöhyt on murhe, viileä, lauha,
otsalla tähtien outojen kruunu."
Miekka on murhe, murtava, lyövä,
ei ole urhoa, ken sitä kestäis.
"Lahja on murhe, laupias, hellä,
miksi et kanssani siunausta jakais?"
Riemuni sulle ma jakaa tahdoin,
murheeni yksin kantaa.
"Suuri, summaton lapsi sinä,
etkö sa lempinyt koskaan?"
*
"Miksi et virkkanut minulle mitään,
Tuijotit tuleen,
vaikenit vaivasi kauan?"
Pelkäsin, että et leikkisi enää,
et nauraisi enää,
naurusi mulle on kallis.
"Näethän, että ma nauran nytkin,
katso, ma nauran
silmäripsien alta."
Nauranet, itket sydämessäsi, kyynele kiiluu silmäripsien alta.
"Lempivän hymy on kyynelten halki."
Miksi siis raskaasti sydämesi huokaa?
"Rakkaus rintani ahtaaksi teki."
Huoneessa tässä on kuolema käynyt.
*
"Aukaise silmäsi, armas! Täss' olen minä, ja täss' olet sinä, tuossa on tuoli, tuossa on pöytä, ikkuna tuossa, täällä ei muuttunut mitään."
En ole minä, ja et ole sinä, eik' ole huone entinen meillä, armaani, katso, ken tuolilla istuu, ken vuoteella lepää, ken vilkkuvi verhojen takaa!
"Eikö siis koskaan aurinko koita?"
Koittavi pitkä, pilvinen päivä, äänetön ehtoo, lankee lauluton ilta, vailla riemuja, suruja rinnan, vailla vaivoja inehmon mielen, ilman tahtoa, tuntoa, järkeä — hiljainen hämärä, harmaja ikävä, huomenen huolia vailla, siksi kuin päättyy päivien uni, siksi kuin Tuoni tuomitun korjaa, käärivi kerran kärsinehenki hivuksihinsa kuoleman kalpea vaimo.
"Jumalissa juoksun määrä, sulhoni ijäisen ehtoon!"
1904,
Häähymni.
Tyttö:
Lauloin yölle, lauloin tähtösille, kyllin lauloin kuulle kalpealle. Miks en laulais kerran auringolle, sulle, sydämeni päivänkulta?
Poika:
Lauloin rakkautta onnetonta, kyllin lauloin lemmen kyyneleitä. Miks en laulais kerran onnellista osaa rakastavan onnen myyrän?
Tyttö:
Lauloin mieron linnun lehtipuita, kyllin lauloin vierahitten viitaa. Miks en laulais kerran kurkihirttä, koska kodissani ruusut kukkii?
Poika:
Lauloin kangastusta korven kolkon, kyllin lauloin talotonta tietä. Miks en laulais kerran keidastani, yrttitarhaa yöni tuoksutäyden?
Tyttö:
Lauloin äärettyyttä yksinäisen, kyllin lauloin vaivan vuori-ilmaa. Miks en laulais kerran äärellistä maata, jota sade, päivä siunaa?
Poika:
Lauloin mahteja ma murtavia, kyllin lauloin jumalitten juhlaa. Miks en laulais kerran ihmislasten häitä, joiss' on suru sulhaspoika?
Kuoro:
Murheet morsiamen helmaa kantaa, tähtitelttaa taivaan vallat kateet, palaa punaisena tuskan tuohus, mutta onnen otsalehti kiiltää.
1905.
Lepaan neiti.
Legenda.