HÄMÄRISSÄ.
Mais où sont les neiges d'antan? François Villon.
Elä itke impeni nuori, jos ystävän pettikin. Kun pääsi mun povelleni toisit, niin laulun ma laulaisin.
Elä itke impeni nuori, kuin kupla on ystävyys. Kesän kukka on kahden liitto, sen murtavi ensi syys.
Elä itke impeni nuori, luo lunt' yli muistojen. On talvi viisahan aika, sain nuorna ma oppia sen.
Elä itke impeni nuori, elo korpien kulkua on. Kuin äitini töllin liesi oma lempemme olkohon.
Ei liekit ne riehuis, ei roihuis, vain lämpöä lauhaa lois, ja kun hiilos se hiljaa riittyis, niin aika jo unenkin ois.
Miks itkisit impeni nuori?
Sydän kylmä se kestävi vaan.
Mun kanssani kyyneles kuivaa,
käy iltoa odottamaan.
1.
Ne silmät ne onnea säihkyivät niin hurjaa, hurmaavaa, ne silmät ne riemua räiskyivät niin kummaa, kumpuavaa.
Sun onnesko outo se säihkyi niin, kun kukkana syntyä sait, kun tulta sa heittelet tunteisiin ja vallat on eessäsi vait?
Vai loistiko niist' oma onneni tuo, jota elon halki ma hain, joka kutsuvi luo, joka käskevi luo, mut kaikuna karkkovi ain?
2.
Minun mieleni oli kuin lampi niin musta ja mutainen, ei päivä sen pohjahan päässyt, ei kulkija rannalle sen.
Opin ongelmat elämän taiteen, mitä ympäri näin, sitä tein: ivanauruin ma itkuni peitin, runokukkasin kurjuutein.
Minun mieleni oli kuin sammal yli aaltojen salaisten. Sen kalvossa kanervat päilyi, mut yö oli helmassa sen.
Ohi vaelsi valkea impi, näki kukkaset kummat vain, ja hän lammelle laulaen riensi, ei huolinut huudoistain.
Voi, impeni valkea, vieno!
Pian poimitut kukat on sen.
Mut kukkien alla on aalto
niin musta ja mutainen.
3.
Sun äänesi milloin se säteilee kuin kirkkahan kiteen särmä ja milloin se haavehin hälvenee kuin nukkuvan nurmen härmä.
Sen sointua kuulin ma kummaksein ja se syömeni pohjakan syöpyi, se tuskalla täytti mun tuntehein ja unteni vieraaks yöpyi.
Oi, itketä impi mun syöntäni ain sinä tuskilla särmäisillä, kun tuskani tummat sa verhoat vain taas haaveilla härmäisillä!
4.
Oi, istuos impeni tänne, niin annamme aattehen, niin annamme aattehen lentää yli vuorien, laaksojen.
Me lennämme lemmen siivin kotiseutuhun kultaiseen, mi yksin talvi-yössä nyt nukkuvi mökkineen.
Jos tehtäis tölli me sinne ahon laitahan, alle puun, ja illat istuttaisi siellä valossa valjun kuun.
Siell' istuttaisi me illat, huu, talviset illat nuo, kun mökkiä kinokset kiertää ja haavehet haamuja luo.
Sinä polkisit rukkia pientä, minä verkkoa kutoisin, ja joskus, viikkojen päästä, tulis vieraskin töllihin.
Joko pelkäsit etelän perho? Joko lähdemme lentämään taas maille lemmen ja riemun ja heitämme talven ja jään?
5.
En tiedä, miks sua pelkään, kun näin sua katselen. Minust' on kuin silmies yöstä sois kaikuja kellojen.
Ne soittavat riemuhun suureen, tai suurehen murheeseen. En tiedä, miks sua pelkään, kun näin sua katselen.
6.
Mikä on laulu lainehilla, soitto aalloilla sorea?— Laiva aaltoja ajavi, häävene vesiä käypi.— Kenen on kulta kulkemassa, kenen on häätulet hämyssä?— Sirkan on vesillä venho, sirkan tuoma tuhtopuulla. Kuka on kulta heinäsirkan?— Lepinkäinen leppälintu. Minne matka miekkosien?— Saarelle selälliselle, terhenniemen tanterelle.
7.
Hän kulkevi kuin yli kukkien, hän käy kuni sävelten siivin, niin norjana notkuvi varsi sen, kun vastahan vaiti mä hiivin.
Ja kunis mun voimani kukoistaa ja soi minun soittoni täällä, sinis laulujen laineilla käydä hän saa ja kulkea kukkien päällä!
8.
Leikitäänkö? Leikitään.
Kisasilla kiistellään.
Ole sinä kissa, minä olen hiiri,
täss' on tanhumme piiri.
Hupsis! Ohi hurahdit.
Kupsis! Kohti kurahdit.
Joko tuli hirmu, joko tuli surma?
Ei, vaan huulien hurraa.
9.
Olin kulkenut kukkaistarhat ja lempesi lehdot nuo ja hiljaa hiipien tullut sydänkammios sisimmän luo.
Minä kuuntelin, kurkistelin, minä katselin kallella päin, ei kuulunut armahan ääntä, niin läksin mä kotihin päin.
Niin itkien illan suussa taas läksin mä kotihin päin— kah, sieltähän impeni armaan jo vastahan tulevan näin.
Voi, kuinka hän säikähti silloin
syyspuolaksi punastuen.
—»Mist' täältä te tulette neiti?»
—»Tulen juurelta tuomien.»—
—»Miks huulenne sinisnä värjyy?»—
—»Siellä mustikoita ma söin.
Mut silmänne vesiss' on, herra?»—
—»Minä oksahan itseni löin.»—
Minä kuivasin silmäni, neiti puri huulensa punaisiks, minä kumarsin kohteliaasti ja neiti niiasi, niks.
10.
Oi, suljehan silmäsi sirkkusein ja luo'os kiini luomet, niin näätkö sä vieläkin virran veen ja tunnetko rannan tuomet?
Ma tahtoisin tuomien tuoksut nää sun rintahas ijäiseksi ja tehdä sun päiväs ja tehdä sun yös sinivirtojen välkkeheksi.
11.
Nuku hetkinen impeni nuori, nuku hiljaa hetkeä kaks, niin teen minä tenhosoljen unes valkean vartiaks.
Taon soljeksi toivoni kullan, katinkultani kauneimman, sydänhelmeni, lauluni helkkeen, teen solkisen soreimman.
Se untesi ulpuja suojais,
sulot varjelis valkoiset.
Sen suullesi suutelen hiljaa.
Toki tuosta sa heränne et?
12.
Oi, muistatko vielä sen virren, jota lapsena laulettiin, kun yö liki ikkunan liikkui— se virsi se viihdytti niin.
Se antoi rintahan rauhaa, se uskoa unehen loi— Jos muistat vielä sen virren, nyt laula, laula se oi!
13.
Hyi, kuinka sa impeni hymysit noin ihan keskellä kerrontaas, kun untes jo kentillä karkeloin— hyi, miksi sä hymysit taas?
Vai arvaatko impeni armainen, sa mille nyt nauroit, mille? Sa nauroit umpuille nuoruuden, elos haaveille hienoimmille.
Se hymy se herjasi hennointas, se pyhintäs anteheks pyys. Vai etkö sä tuntenut, rinnassas miten silloin riemusi syys?
14.
Sa kuuletko laulua kummaa, joka lemmikin lehdiltä soi?— Oli kerran neitonen nuori, joka kulki ja karkeloi.
Oli kerran neiti, mi nuorna kevätpolkuja karkeloi, niin tulikin vastahan syksy ja sylinsä auki loi.
Voi, kuinka ne säikähti silloin tien laidalla laulupuut, voi, kuinka ne kuiskivat silloin sinivuokot ja siskot muut:
»Varo syksyä, valkea neiti, ja kummejas kuulekkin!» Ei tyttö se kummeja kuullut, meni syksylle sylihin.
Mut saipa ne siskot ja kummit nenän kyynärän pitkän kai, kun helmasta synkeän syksyn kesän nousevan nähdä he sai—
Kesäpäivät kaunihit, vienot, kuin kukkaset lemmikkein. Sa kuuletko laulua kummaa, jota sykkivi sydämein?
15.
Katsokaamme kauvan näin silmän pohjaan, sielun pohjaan, salaisille salmiloille venhoni veikaten ohjaan.
Soudelkaamme kauvan näin silmissämme, sieluissamme, utuisilla ulapoilla sotkina soudelkamme!
16.
Kuin kilpaa kulkuset soivat ja kummasti loistavi kuu. Kas, tuolta jo tuttu kirkko yli kuusien kohoutuu.
Tuo tuolla on pappila, tuolta näät Tuomelan kattoja ja täällä on äitini hauta— Miks vienosti värähdit sa?
Elä pelkää impeni nuori, ei emo sua peloittais, häll' oli niin lempeät silmät— jo kirkkokin jäädä tais.
17.
Hän onneton rannalle uinui sinikellojen siimekseen ja kellot ne hiljaa keinui ja soitteli sormet veen.
Hän onneton rannalle uinui— käen kukkuhun heräsi hän, hän ennen einettä kuuli käen kultien helkkyvän.
Hän onneton rannalle uinui— ja poikasen povessa ain nyt aaltojen sormet ne soittaa ja kellot ne keinuvi vain.
18.
Näkinkengät ne rannalla karskui
ja helisi heisipuut.
Kuka rantoja riemuiten kulkee?
Niin kulje, kulje ei muut—
Siell' impeni armahin astuu näkinkengillä keikuttain. Häll' on niin valkea jalka, sen kerran ma nähdä sain.
19.
Vait! Hän nukkuvi nurmella. Käkönen kukkuvi kaukana. Tuuloset vienot tuomipuun tuoksuja kantelee, haavehet hienot marjasuun nauruja narrailee, nauruja impeni nuoren. Vait!
Vait! Hän nukkuvi valveillaan. Kesä se kukkuvi kulmillaan. Kesä se laihoja tähkäpäin täysin jo lakoilee, lempi se kaihoja kypsyttäin rintoja raukaisee, rintoja impeni nuoren. Vait!
20.
Elä pelkää impeni armas suven murheita, suruja sen, vaan itkeös iloja lemmen ja kerkkiä keväimen.
Mitä kauniimpi kesän on aika, sitä synkempi syksy on. Siks niin minä syksyä pelkään, oma perhoni onneton.
21.
Näin pääni kun helmahas painan ja kun kuuntelen huountaas, en tiedä, miksi sen vanhan merimiehen mä muistan taas.
Kai siellä hän kotini alla yhä valvovi yksinään, ja kuusten hän hiljaa kuulee yli huojuvan harmajan pään.
Ei ain ole töllissä tässä hän istunut iltojaan, hän kaukana syntyi ja kasvoi, monen matkasi meren ja maan.
Hän ollut on oppinut herra— niin kansan kaskut ne ties— hän tehnyt on merillä töitä, joita tee ei joka mies.
Syysmyrskyllä tänne hän saapui yön ajona, yksinään. Nyt kuusten hän hiljaa kuulee yli huojuvan harmajan pään.
Nyt kuuset ne hiljaa kuiskii yli vainajan valkopään— Oi, tiedätkö impeni, miksi taas muistan ma tarinan tään?
22.
Sua katselen silmin ma huikaistuin kuni kaunista sateenkaarta, sua silmäni sulkien muistelen kuin meren laskija lehtosaarta.
Sua katson ma hiljaa henkien kuin kuvaa äitini armaan ja uskon, ett' enkelit lapsuuden nyt lähellä liikkuvat varmaan.
23.
Jo lapset laivoja veistää, jo karkelot kyliltä soi, kevät laulaen lehtoja astuu ja kumpuja kullervoi.
Suvituuli jo Suomehen saapui, puki nuoriksi nurmet ja puut— Oi, joutuos impeni nuori, jo häitänsä viettävi muut!
24.
Oi poimikaamme, oi poimikaamme
tien varsien vaapukoita!
Kas, kuinka ne kauniina heloittaa!
Kas, kuinka ne viittoen vilkuttaa!
Kuka hennoisi heittää noita?
Oi poimikaamme, oi poimikaamme, kesä kestihin kutsuvi meitä. Ken ties, koska toisti me juhlitaan! Pian synkeä syksy on peittävä maan ja kylvävä kyyneleitä.
Oi poimikaamme, oi poimikaamme nyt kerrankin kyllin siksi! Oi, syökäämme hampahin syntisin! Oi, kootkaamme kourihin, helmoihin nyt talvenkin tarpehiksi!
25.
Sua lemmin kuin soutava sotka avovettänsä virran alla, kun talvi jo lahdet ja lammet hyys ja rantoja routivi halla.
Sua lemmin kuin kulkurikoira sulosoittoa vierahan linnan, niin sävelet maantielle tunkeutuu ja vellovi vyöryjä rinnan.
Ja koira se haukkuvi, hullautuu ja se pyörivi, piehtaroi kiel' ulkona ulvoen, vaahdossa suu— Ja soitto se soi ja soi.
26.
Yöperhonen nuori se nukkui lepän lehdellä yksikseen. Mut näkki se aaltoja souti, näki perhosen päällä veen.
Heräs äkkiä nukkuja hento— kas, laineilta laulua soi. Se rintahan riemukkaasen niin kummaa kaihoa loi.
Ja perho se lentää ja lentää.
Mihin häipynyt hämyhyn lie.
Mut näkki se aaltoja soutaa
Ja Ahdille anteja vie.
27.
Emo etsien huoneesta huoneesen käy, mut häntä, oi häntä ei missään näy, oi, minne äidin lintunen lensi?
He verhosivat ikkunat uutimiin ja katu kuusenlehvillä peiteltiin. Miksi, miksi on nyt kaikki niin hiljaa!
Oli sitten niinkuin kukkasilla kuljettu ois, kuin kallista jotakin ois kantaneet he pois. Oi, miksi kaikki ihmiset itkee?
Ne sanoi hänen matkalle lähteneen. Mut miksi lapsen laskivat he yksikseen, ma miks en hältä hyvästiä saanut?
Ja äiti se huoneesta huoneesen käy, mut häntä, oi häntä ei missään näy, oi, minne emon lintunen lensi?
28.
Miks tuli mun äkkiä kylmä nyt?
On niinkuin päiv' olis päättynyt.
Häll' oli niin lämpimät kätöset.
Oi, ethän sä impeni pettänyt, et.
Oi, ethän sä jääksi mun muuttuvan sois?
Mut miksi sä kuitenkin läksit pois?