KESÄMUISTOJA.
Ei nyt enää, ei nyt enää kesämarjat auta. Suomal. kansani.
METSÄPURO.
Kevät joutui, metsäpuro paisui, vaahtopyörtehissä vedet kiiti, aallot vallatonna leikki, telmi, rannan kaarteet kaikki huuhtoellen; kuuset katsoi kummastellen tuota, hongat varoitteli vakavasti.
Miksi niin on tummaa vesi sulia— mietin usein puron partahalla— vesi tummaa, vaahto valkeata, loiske laineiden niin kumman lieto? Siksi niin on tummaa vesi sulla, tulet sydänmailta, hallanmailta, siks on vaahto sulla valkopäistä, kevättoiveita kun kansan kannat.
Mutta mistä loiske kumman lieto? Puron partahalla, kunnahalla, siell' on kullan koti kuusten alla, sieltä sivumennen laulut kuulit, laulut liedot, nuoret nuoren rinnan— sieltä lie tuo sinivuokko myöskin, jonka aallot tänne mulle tuovat.
AAMUTUNNELMA.
Kuin välkähti huomenen kultainen koi läpi haavanlehtien keväisten, niin lensit luokseni, immyt oi, läpi unteni lehtojen leijaillen.
Kuin lehvältä rantaman raidan vain yön kyynel läikähti kalvohon veen suven suloja hetkisen heijastain— niin lensi mun lempeni riemuineen.
SOITA SOMER, HELKÄ HIEKKA!
Suvi-illan suussa impi astui virran vieremää, kuuset kuiski, laine loiski, tuoksui nurmi nukkapää.
Sorsat kaislikossa souti, kalaparvet karkeloi, tuomilehdon lentosuukot vastarannan tuuli toi.
Ilakoiten impi kulki rantamata virran veen, somer soitti, hiekka helkki alla Annin askeleen.
Suven vienot vihkilaulut kaikui munkin mielessäin, kun ma virran äärtä kuljin armas impi vierelläin.
Soita somer, helkä hiekka, laula laine huoleton, ilakoitse impi nuori!— lyhyt Suomen suvi on.
KUUSI JA LÄHDE.
Kerran kesä-iltamalla kanssa Allin armahain istuttihin kunnahalla kuherrellen kaksin vain.
Lähde läksi kummun alta puhtahana pulputen, mutta lähteen rantamalta kasvoi kuusi kaunoinen.
Vienosti kun illan tuuli lehviä sen tuuditti, tuulen huminassa kuuli, kuinka kuusi kuiskasi:
»Oi, sa suuri sulho siellä, kuinka sua lemminkään! Siksi laulan riemumiellä yöt ja päivät yhtenään.
Vilppahalla veellä aina juottelet sa juuren, että lehvät voimakkaina taivahalle nousisi.
Illoin tuulten uinuessa nukun vienoon loiskinaas, hiljaa aamun auetessa laulus herättää mun taas.
Ja kun kanssa syksytuulten taasen käyn mä painimaan, silloin kuiskees vienon kuulten tuosta voimaa uutta saan.»
Noin se kummun lähtehelle kuusi kuiski lempien. Kohta kuultiin kuusoselle laulavan nyt lähtehen:
»Oi, sa lähde armahani, kuinka sua lemminkään! Siksi näin sun oksillani varjoon peitän vehreään.
Mistä tuulissäässä mulla turvaa muuten olla vois, ellei suojakseni sulla varjo-oksat vankat ois?
Illoin tarut kummat vasta lehviltäsi mulle soi tuolta kaukomaailmasta, jot' en itse nähdä voi.
Mutta vaikka ainiaaksi jäänkin maahan pieneksi, sinä vartut voimakkaaksi— siinä onkin onneni.»
Hiljaa tuuli illan henki, hiljaa lauloi loiske veen, ja he kuiskas kumpainenki hyvää yötä toisilleen.
KULJIN KERRAN LÄPI HONKAHOLVIN—
Kuljin kerran läpi honkaholvin, risut, puiden oksat peitti tien, avojalkani mun vuosi verta, tuota huomannutko silloin lien!
Tie se vei mun kahden kuusen alle, kahden tumman silmän poltteesen, siellä taivas kaksi valaa kuuli sykkiessä kahden sydämen.
Palatessain—aamun koittaessa— tunsin tiellä risut, oksat jo, mut en tuntenunna, kuinka sydän verta vuosi, kärsi angervo.
Joutui sekin päivä, jolloin tunsin tuskalla ma pistot sydämen, tunsin rinnan riehut, poltot tunsin neitoani tuntenut ma en.
KYLÄTIELLÄ.
Noin poikajoukko se vallaton
kylän reuhasi raitiolla.
—»Kas, kasvitarhassa tyttö on!»—
—»Mun rauhassa suokaa olla.»—
—»Elä huoli, solmia meille vaan pari morsiusseppeleitä ja sitten me lähtähän tanssimaan! —Kas, mistä on kyyneleitä?»—
—»Mun äitini kuollut on äskettäin, hänet eilen hauta jo sulki ja hälle mä solmian seppeltäin.»— Pois poikaset hiipien kulki.
MIKSI SUREE KUMMUN KUUSI?
Kasvoi kummulla kuusi tuores, tuoksuten, kukkapäin, tuulten tuudussa päivät leikki, tuskin uinahti tyynin säin.
Kerran lehvälle kuusen lensi illalla sirkkunen, lauloi lauluja lemmen nuoren, kertoi kaihoja keväimen.
Hiljaa laulua kuullen laski kuusonen kukkapään, hiljaa, hiljaa sen oksat painui. eikä leikkinyt lehvätkään.
Aamun tullessa laulaen sirkku lehvältä lensikin. Hiljaa surren kuusen oksat jäivät vain yhä painoksiin.
SYYSTUNNELMA.
Teit oikein ystävä ainoo, kun luotani läksit pois. Sun rintasi nuori ja lämmin mun rinnalla jäätynyt ois.
Kas, maantiellä kalpea kukka
lumipälvestä nostavi pään.
Mitä vuottelet kukkani vielä?
On aika jo painua pään.
Tuhat aatosta sieluni tunsi, sen vaan minä muistaa voin: Oli tielläni kuihtunut kukka ja sen peitoksi lunta ma loin.