IV.
KÄYNTI PAPPILASSA.
Torppari Taka-Möyrylä oli kiivas uskon mies. Vaikka hän kävikin joka sunnuntai kirkossa ja viljeli sanaa kotonaankin, ajoi sielun pakko häntä vielä keskustelemaan ukko rovastin kanssa tärkeimmistä uskonkappaleista.
Eikä ainoastaan keskustelemaan, vaan myös väittelemään. Sillä Taka-Möyrylä oli lukenut harvat uskonnolliset kirjansa, sekä löytänyt sieltä yksiä ja toisia paikkoja, joita ei jokainen kirjanoppinut ollut hoksannutkaan ja joilla hän nyt ahdisti heitä, missä vain oli tilaisuutta. Hänen uskovaisuuteensa sekoittui siis suuri määrä hengellistä ylpeyttäkin.
Hänen torppansa ei ollut kovin kaukana kirkonkylästä. Hän ehti siis hyvin päivälliseksi kotiinsa, nukkui sen päälle niinkuin ukko rovastikin, nousi, haukotteli ja vyötti jälleen kupeensa.
—No, Musti, oli hänen tapansa silloin sanoa. Nyt lähtään pappilaan.
Musti tiesi sen kyllä sanomattakin. Hän oli heti valmis tielle.
He astuivat pitkin tietä rinnakkain, kumpikin yhtä vakaina. Jos sattui joku vastaantulija tiellä, tervehtivät he häntä yhtä arvokkaasti. Jos se sattui olemaan tuttu, pysähtyivät he hetkeksi kysymään kuulumisia, mutta jatkoivat heti matkaansa sen enemmän kallista etsikko-aikaansa hänelle tuhlaamatta.
Mustikin tiesi hyvin, että nyt ei sopinut poiketa polulta eikä jäädä joka pensasta ja jäniksenjälkiä haistelemaan. Ja jos joku ohimennen silitti hänen päätään, heilautti hän vain lyhyesti häntäänsä ikäänkuin huomauttaakseen, ettei nyt ollut leikin paikka eikä aika. Sillä nyt mentiin pappilaan juttelemaan Svebeliuksen katkismuksesta.
Siellä oli Mustilla tosin yksi vihollinen, pappilan suuri kahlekoira Sankku nimittäin, jonka sanottiin tapelleen susienkin kanssa ja niistäkin kunnialla suoriutuneen.
Musti ei tiennyt oikein, millä hän oli tuon pedon vihoittanut. Hän tunsi vain vaistomaisesti, ettei hän ollut mieluvieras talossa. Eikä siihen paljo vaistoa tarvittukaan, sillä Sankku ilmaisi mielensä heti heidän kartanoa lähestyessään harvoilla, kumeilla haukahduksilla, jotka ensi kerroilla olivat Mustia kiireestä kantapäähän vapisuttaneet.
Sitten hän oli tottunut siihen eikä tuosta sen enempää välittänyt. Istui vain paikalleen rovastin virkahuoneen oven eteen kuistille, heti kun hänen isäntänsä oli mennyt siitä sisälle. Istui ja odotti uskollisesti tunnin tai enempi, vaikka tuo hirviö tuolla takana aina pyrkikin äkeästi murahtelemaan.
Murahtele, mitä murahtelet! tuumi Musti. Sillä hänen omatuntonsa oli puhdas ja hän tiesi luvallisilla asioilla liikkuvansa.
Mutta ei hän kuitenkaan malttanut olla silloin tällöin taakseen vilkaisematta nähdäkseen, tokko vitjat kestivät ja paha edelleenkin oli kahlehdittu. Sillä vaikka hän, jos hän olisi tiennyt, mitä tuolla sisällä juteltiin, epäilemättä olisi seisonut lujana Lutherin opin ja oikean uskon puolesta, hän ei kuitenkaan ollut aivan varma hyvän ja oikean voitosta, yhtä vähän kuin omasta henkilökohtaisesta turvallisuudestaan.
Jos nuo kahleet olisivat katkenneet, olisi paha varmasti päässyt voiton päälle. Siitä olisi Musti voinut vaikka valalle mennä.
Jumalan kiitos, ne pitivät! Eikä Musti voinut olla ilman liikutusta ajattelematta niitä hyviä voimia, jotka tuonkin hylkiön olivat tuohon kiinni kytkeneet ja maailman ylimalkaan niin hyvin ja oikein järjestäneet, että täällä voi tavallinen luontokappale liikkua jotenkin vapaasti, kun vain kinttunsa varoi eikä erehtynyt asiattomasti väkevämmilleen hampaitaan näyttelemään.
Ennemmin virsta väärää kuin vaaksa vaaraa! Tuon syvämielisen tunnuslauseen oli Musti jo varhaisessa nuoruudessaan monien katkerien kokemusten opastamana omaksunut.
Muuten oli hänellä tässä odottaessaan aika ajatella mitä hyvänsä. Jos hänen isäntänsä viipyi liian kauan tuolla sisällä, saattoi häntä ruveta myös vahvasti nukuttamaan. Hänen silmälautansa tahtoivat painua kiinni väkisinkin ja hänen päänsä ruveta omia aikojaan uuvahtelemaan…
Hän saattoi uneksia silloin oikein pitkät matkat siinä istuallaan.
Joskus tulivat myös pappilan nuoret neidit häntä tervehtimään, hänen päätään silittämään ja häntä sisälle houkuttelemaan. Mutta Musti pudisti vain päätään ehdottoman kieltäytymisen merkiksi, niin kiitollinen kuin hän muuten aina ja kaikkialla olikin pienimmästäkin ystävällisestä sanasta ja silmäyksestä.
Hän tiesi tehtävänsä. Tuosta ovesta oli hänen isäntänsä mennyt sisälle, sen edessä oli hänen odottaminen.
Tällä kertaa tapahtui kuitenkin jotakin tavallisuudesta poikkeavaa.
Mustin juuri siinä teerevänä istuessa, Sankun murahdellessa ja talonväen hiljaisia kotiaskareitaan toimitellessa ajaa karauttaa kartanolle Hovin herra parhaalla oriillaan.
—Pappia! huutaa hän jo kaukaa. Pappia! Rouva kuolee! Onko rovasti kotona?
Tuokiossa on talonväki siinä hänen rekensä ympärillä.
Näkyy heti, että leikki on kaukana. Orhi on vaahdossa, Hovin herra kuohuksissaan. Hänen kylmässä kuuroittunut pitkä partansakin on tuulessa kahtia jakautunut.
—Ei, minä en ehdi sisälle, vastaa hän naisväen ystävällisiin ja osaaottaviin pyyntöihin. Amelie kuolee! Missä rovasti on? Toinen hevonen on hakemassa lääkäriä… H——tti!
Viimeinen sana on tarkoitettu oriille, joka hyppii ja telkkuaa niinkuin vietävä. Eikä kummakaan, sillä Sankku haukkuu, hyppii ja telkkuaa sen turvan edessä vielä pahemmin. Hevonen on tullut liian lähelle hänen koppiaan ja Sankku katsoo kaiken arvonsa vaativan asettua mitä ankarimpaan itsepuolustukseen.
Hovin herra karjahtaa, naisväki pakenee kirkaisten kyökin portaille.
Orhi on karannut kahdelle jalalle.
Nyt, nyt juuri se särkee reen ja aisat!… Nyt, nyt juuri tapahtuu suuri onnettomuus!…
Eipäs tapahdukaan. Meteli pihalta on kuulunut rovastin huoneeseen, sieltä on tuiskuna kiirehtänyt ulos torppari Taka-Möyrylä, Hovin entinen tallirenki, ja karannut oriin turpaan kiinni… Mutta nyt, nyt juuri on Sankku hänen kimppuunsa karkaamaisillaan…
Kuin tuli ja leimaus on silloin Musti hänen niskassaan!…
Hämmästyen tästä uudesta vihollisesta jättää Sankku alkuperäisen ahdistettavansa rauhaan, ja Taka-Möyrylälle jää aikaa taluttaa hevonen vaarallisen piirin ulkopuolelle, missä se pian rauhoittuu.
Myöskin Hovin herra on paksuissa turkeissaan päässyt reestään ja ojentaa nyt suitset Taka-Möyrylälle.
—Heh, siinä on! sanoo hän puuskuttaen. Luulin minäkin hevosmies olevani, mutta taidat sinä olla parempi. Tule kyytiin sitten, jos samalla tahdot sanoa viimeiset jäähyväiset entiselle emännällesi.
Taka-Möyrylä kiittää kunniasta. Siitä onkin kauan kuin hän on herroja kyydinnyt ja talon parhaalla oriilla ajanut. Niin hengellinen mies kuin hän onkin ja niin vakavilla asioilla kuin hän on tullutkin tähän taloon, hän tuntee sydämensä väkisinkin ajallisesta ylpeydestä sylkähtävän.
Mutta Musti? Kuinka hänen on käynyt?
Sankku on pudistanut hänet kuin takkiaisen seljästään ja käynyt pelottavalla voimalla kiinni hänen niskavilloihinsa. Mutta Mustikaan ei tahdo antaa perää eikä pakene, vaan koettaa urhoollisesti ponnahdella tanakoilla takajaloillaan ja ärhennellä kuin hyväkin riitapuoli tässä silminnähtävästi epätasaisessa taistelussa…
Vielä hetkinen, ja koko Mustia ei ehkä enää olisi olemassa!…
Mutta jo tulee hänelle avuksi Hovin herra pistokkaineen. Pari hyvin tähdättyä iskua hänen tukevasta kädestään pakottaa Sankun hellittämään otteensa, vielä pari lisäksi, ja hän katsoo parhaaksi pötkiä koppinsa ovesta sisälle, saaden vielä viuhahtavat jäähyväiset takatassuilleen. Vasta sieltä, oman laillisen kotinsa kynnykseltä, uskaltaa hän uudestaan ruveta kumealla murinallaan nuhtelemaan asiaankuulumatonta sekaantumista.
—Kunnon koira tämä! virkkaa Hovin herra taputtaen häntä päähän. Seh!
Kenen koira se on? Onko se sinun, Jussi?
—Minunhan se.
Musti nilkuttaa hänen luokseen ja ojentaa päänsä vikisten hänen hyväiltäväkseen.
Hän on ollut ensimmäistä kertaa oikeassa taistelussa, nimittäin taistelussa väkevämpänsä kanssa. Hän on hiukan vielä hentomielinen, hän on mielestään kaikella kunnialla puolustanut isäntäänsä ja odottaa siitä nyt edes jonkinlaista näkyvää tunnustusta.
Mutta Jussilla ei ole nyt aikaa hänen kanssaan. Hänen täytyy kääntää hevonen ja perettää se rovastin portaiden eteen.
—Katsos pahuusta! Saihan se sentään puraistuksi tuota koiraa.
Hovin herra oli saanut Mustin kaulavilloista verta kädelleen, jonka hän nyt pyyhkäisi turkin helmaan.
Musti ymmärsi varsin hyvin, että Hovin herra syystä tai toisesta oli hänelle sangen suosiollinen. Ja kun hän samalla muisti, miten päättävästi, jopa ratkaisevastikin tämä hänen äskeisessä taistelussaan Sankun kanssa oli asettunut hänen puolelleen, hän kutsumattakin nilkutti Hovin herran turviin.
—Seh! Mikä sinun nimesi on?
—Mustiksi sitä on sanottu, ilmoitti Taka-Möyrylä.
—Musti, tietysti, Musti! Kuules, Jussi, minä ostan tämän koiran sinulta. Meidän Vilkki on alkanut käydä jo liian vanhaksi ja juuri tuollaista talonvahtia meillä tarvitaan.
Mutta samassa ilmestyi portaille jo rovastikin, joka oli saanut naisväen kautta hätäisen sanan Hovin herran murheellisesta asiasta. Monin kaulahuivein vyötettynä, turkkeihin käärittynä, ehtoolliskalut kainalossa, hän oli valmis lähtemään.
—Soh, Jussi! Antaa mennä, komensi Hovin herra.
Ja niin sitä mentiin, että lumi pöllysi.
Se oli kova leikki Mustille, jonka täytyi vilistää kolmella jalalla.
Mutta ei hänkään tahtonut olla Pekkaa pahempi, vaan pani parastaan.
Eikä hän jäänytkään jäljelle isännistään, vanhasta ja uudesta, kuin muutamia minuutteja. Hevonen seisahti. Oltiin Hovin kartanolla.