JOHTAJA CARUSELLI.
Näin saapui Nalle mustalaisineen myös vihdoin Suomen pääkaupunkiin.
Mustalaiset pystyttivät telttansa Töölön tien varteen ja heillä oli täällä sama menestys kuin muuallakin. Rahaa suorastaan virtaili joukkueen päällikön taskuun. Menestys oli oikeastaan Nallen, mutta hänen ikuiseksi kohtalokseen taideniekkana jäikin vain muita rikastuttaa ja itse pysyä köyhänä kuin kirkonrotta.
Pistäytyipä sinne myös kaupungissa tilapäisesti majailevan sirkuksen johtajakin näiden kilpailijainsa temppuja katsomaan.
Mustalaisista hän ei välittänyt ollenkaan. Mutta hän ihastui heti Nalleen, pyysi päällikön seuraavana päivänä puheilleen ja kysyi häneltä, mitä hän vaatisi elätistään.
—Kymmenentuhatta, vastasi mustalainen silmää räpäyttämättä.
Johtaja luki hänelle heti rahat pöytään. Ja vaikka mustalainen oli aluksi luullut puljauttaneensa tuota korskeata herraa niin paljon kuin suinkin katsoi mahdolliseksi, meni hän matkaansa kuitenkin se kaivertava tunne sydänalassaan, että hän tässä leikissä oli sittenkin tainnut lyhyemmän tikun vetää.
Nalle siirtyi samana päivänä uudelle omistajalleen.
Sirkus oli lähdössä kaupungista eikä Nallea muutenkaan olisi ehkä kannattanut enää näyttää siellä, sillä useimmat sirkuskävijät olivat jo uteliaisuudesta ohi mennen mustalaisten telttaan poikenneet.
Hänet pantiin sentähden vain aluksi häkkiin ja lastattiin muutamien päivien kuluttua muiden petojen, kimpsujen ja kampsujen kanssa laivaan, jonka oli määrä siirtää koko laitos Tukholmaan.
Mutta jo sieltä alkoi Nallen europalainen voittoretki.
Hänestä tuli heti yleisön suosikki, kuten kaikkialla muuallakin. Koskaan ei oltu nähty niin hauskaa, niin viisasta ja oppivaista karhua, ja mitä enemmän hän oppi ja osasi, sitä enemmän häneltä vaadittiin.
—Hän on nero, suoranainen nero! oli johtajan tapa sanoa kesyttäjäherralle, käsiään hyvästä kaupastaan hykerrellen. Hän oppii mitä tahansa. Koettakaapas keksiä taas jotakin uutta ensi kerraksi.
Ja kesyttäjäherra teki parastaan. Hän tiesi oman paikkansa ja palkkansa olevan kysymyksessä.
Nyt vasta oppi Nalle oikein tietämään, mitä suurvaltoja maailmassa taide, yleisö ja arvostelijat olivat.
—Minun taiteeni, minun taiteeni! hokivat sirkustaiteilijat alituisesti toisilleen. Ja mitä huonompia ja kelvottomampia sitä useammin ja äänekkäämmin kaikui tuo sana heidän huuliltaan.
'Minun taiteeni' vaati niin ja 'minun taiteeni' vaati näin. Mutta myös yleisöllä oli omat vaatimuksensa ja niiden edestä oli itse taiteenkin väistyttävä.
—Minä veisaan viisi teidän taiteestanne! ärjyi johtaja. Minä kysyn, kuka teille palkan maksaa. Minä! Ja mistä minulle rahat juoksevat? Yleisöltä! Menetelkää siis sen vaatimusten mukaisesti.
Se oli selvää puhetta, jonka sirkustaiteilijatkin hyvin ymmärsivät. Nuristen ja nuristen taipuivat he johtajan tahtoon siinäkin, missä heidän taiteellinen omatuntonsa vahvasti penäsi vastaan. Mutta seuraavana päivänä alkoi uudelleen saman riidan rapina.
Taiteen ja yleisön välillä olivat sanomalehdet ja niiden arvostelijat.
Heitä kohdeltiin suurella kunnioituksella. He esiintyivät yleisön täysvaltaisina edustajina.
Kansan ääni he tosin eivät olleet, sillä se kaikui vapaana ja valloillaan sirkuksen pitkiltä penkkiriveiltä katosta lattiaan. Mutta he olivat kansan tahto, kuten kansan valtuuttamat eduskunnat ja parlamentit ovat, jopa usein tuon tahdon toteuttajiakin, kuten hallitukset ja ministeriöt. Näin oli sekä lakiasäätävä että toimeenpaneva valta heidän käsissään.
Mutta heidänkin yläpuolellaan oli aina yleisö? Hekin olivat siitä riippuvaisia ja heidänkin paikkansa ja palkkansa olivat vaarassa, jos he uskalsivat uhmata yleistä mielipidettä.
Heidän tahtonsa oli kansan tahto vain sikäli kuin se toimi kansan tahdon mukaisesti.
Muuten he olivat kurjia raadollisia kuolevaisia niinkuin kaikki muutkin eikä kukaan heistä sen enempää välittänyt. Sillä yksilönä he vain harvoin olivat muita merkillisempiä.
Nalle ei tosin joutunut mihinkään suoranaisiin tekemisiin heidän kanssaan, sillä hän oli siinä onnellisessa asemassa, että hän ei lukenut eikä hänen tarvinnut lukea sanomalehtiä. Mutta hänellä oli arvostelijansa hänelläkin ja kylläkin vaikutusvaltainen siinä piirissä, josta nyt hänenkin paikkansa ja palkkansa riippui.
Se oli kesyttäjäherra, hänen harjoitusmestarinsa, jonka kädestä ei piiska poistunut milloinkaan.
Hänen nimensä oli professori.
Nalle oppi hänet pian kaikista muista erottamaan, sillä niiden luku oli legio ja hän voi häkkinsä raosta nähdä kaikki heidät.
Siellä oli hevosprofessorit ja leijonaprofessorit, koiraprofessorit ja marakattiprofessorit. Kullakin niistä oli pitkä piiska kädessä ja kaikki ne olivat yhtä ylpeät ammatistaan.
Se oli ikäänkuin jonkunlainen eläinten yliopisto tai taide-akatemia.
Heidän tehtävänsä oli opettaa taiteen vaatimuksia kasvateilleen.
Johtaja piti kyllä huolen yleisön vaatimuksista.
Täällä sai Nalle oppia taiteen aakkoset ja ylimalkaan sen vähän tietopuolisen sivistyksen, jota hän sittemmin yhtä paljon suri ja vihasi kuin hän aluksi oli onnellinen ja ylpeä siitä. Vaikea oli saada päähän sitä, vielä vaikeampi siitä vapautua.
Taide vaati ensiksikin, että oli oma alkuperäinen luontonsa tyystin unohdettava.
Nalle oli tosin liian paksupäinen tajutakseen, mitä kaikkea tällä tarkoitettiin, mutta sen verran hän ymmärsi, ettei hänen suinkaan sopinut olla se, mikä oli, vaan jotakin muuta, paljon hienompaa ja korkeampaa.
Se oli Nallen mielestä päivänselvää, varsinkin apinoihin ja marakatteihin nähden.
Itse hän sensijaan oli jo kyllin hieno ja korkea omasta mielestään. Hän vaati itselleen poikkeusasemaa, jota hänen professorinsa ei mitenkään tahtonut sallia hänelle. Silloin viuhui piiska jälleen ja Nalle sai tuntea pian omassa turkissaan, että taiteessa oli sääntöjä, mutta ei mitään poikkeuksia.
—Hän on laiska, hän ei viitsi, valitti professori usein tuskissaan johtajalle. Kyllä hänellä lahjoja on, mutta hänellä on harvinaisen uppiniskainen luonnonlaatu.
— Mutta hän on yleisön suosikki! kivahti johtaja hänelle. Siksi hän on myös minun suosikkini ja teidän on siitä osviittaa otettava.
—Mutta hän ei opi mitään, hän ei opi mitään kunnollisesti, päivitteli professori. Siksi hän ei tule koskaan mitään kunnollisesti tietämään eikä taitamaan.
—Hän on sunnuntailapsi, lausui johtaja tyynnytellen häntä. Hänen ei tarvitse tietää eikä taitaa mitään. Hän saa tehdä, mitä hän tahtoo, ja yleisö on kuitenkin tyytyväinen.
—Hän menee hukkaan! huusi professori epätoivoissaan. Nuorena on vitsa väännettävä. Jos hän ei jo alussa paranna tapojaan, saa hän katua kaiken ikänsä sitä.
—Nerolla on neron oikeudet, virkahti johtaja, luoden haaveellisen katseen korkeuteen. Hän on lahja kaiken hyvän antajalta. Hänet on otettava vastaan nöyryydellä ja kiitollisuudella eikä pikkumaisella, ahdashenkisellä arvostelulla!
Ja omasta puolestaan hän ilmoitti olevansa onnellinen, että hänellä kerrankin oli laitoksessaan joku sellainen, jolla oli 'kipinää'. Sillä 'kipinä', se oli kaikki kaikessa! Hänelle oli leikkiä se, mikä muille työtä, eikä häneen nähden sopinut turhasta rikkiviisastella.
Kenellä kerran oli 'kipinä', hän ei voinut sitä koskaan kadottaa.
Hän katsoi, että hänellä itselläänkin oli kerran ollut 'kipinä' ja oli vieläkin, vaikka se nyt riksuttikin tuolla syvällä tärkätyn frakkipaidan ja timanttisten rintanappien alla. Mutta se oli siellä kuitenkin ja se kohotti hänet hänen omissa silmissään kokonaan yläpuolelle jokapäiväistä ympäristöään.
Hän oli ollut vain tavallinen voimistelija ja hevostaiteilija aikoinaan. Mutta sitten oli hän äkkiä oivaltanut oman sisällisen kutsumuksensa ja ruvennut ilveilijäksi.
Hän oli ollut hyvä ilveilijä.
Hänkin oli ollut yleisön lemmikki ja siksi katsoi hän sitä yhä vieläkin jokaisen kunnon taiteilijan ensimmäiseksi tunnusmerkiksi.
—Yleisö on aina oikeassa, oli hänen tapansa sanoa. Arvostelijat voivat vielä erehtyä, mutta ei yleisö. Se painaisee vain peukalollaan … näin, ja tuntee heti, missä on 'kipinää'.
Hän oli ollut sangen hoikka ja siro poika siihen aikaan. Nyt oli hän pyöreävatsainen, kaljupäinen, kaksileukainen ilmiö, viikset vahatut, neilikka napinlävessä, ja kasvoilla huolestuneen, täsmällisen liikemiehen ilme, jolla on aina kiire ja aina jotakin tavatonta, elämän ja kuoleman tärkeää toimittamista.
—Kova välttämättömyys, ahtaat aineelliset olosuhteet! oli hänen tapansa myös huoahdella alammaisilleen. Ne pakottivat minut sitten johtajaksi siirtymään. Minun täytyi uhrautua. Mutta, jumalan kiitos, minä en nykyisestä asemastani huolimatta toki koskaan ole antautunut aineen orjuuteen enkä voinut unohtaa omaa sisällistä kutsumustani.
Hän esiintyi itse enää vain harvoin ja silloinkin vain taideratsastajana, jonkun oikein jalorotuisen hevosen selässä, joka jo sellaisenaankin oli nähtävyys. Teki sen vain ikäänkuin leikin päältä ja muistuttaakseen vanhoille ihailijoilleen, että hän vielä oli olemassa ja että hänessä vielä eli entinen taiteilija.
Silloin oli sirkuksessa juhlahetki. Silloin kokoontui koko sen henkilökunta klovneista ja rekkitaiteilijoista viimeiseen balettitanssijattareen ja juoksupoikaan saakka sen oven eteen, josta hänen piti tulla esille, ja pitkät, marskisauvaiset airueet kuuluttivat korkealla äänellä:
—Johtaja Caruselli esiintyy!
Ja johtaja Caruselli ratsasti esille hymyilevänä, onnellisena ja eleganttina välkkyvässä silinterissään, tervehtien oikeaan ja vasempaan, paljastaen kaljua päälakeaan ja jo edeltäpäin valmiina yleisön suosion myrskyjä vastaan ottamaan.
Niitä ei häneltä koskaan puuttunutkaan.
Vanhojen ihailijainsa mielestä hän oli yhä vieläkin ennallaan, ja yhä vieläkin sama säteilevä, voittamaton Caruselli, joka hän oli neljäkymmentä vuotta sitten ollut. Herrat taputtivat hänelle siksi, että he muistivat hänen klowni-aikansa, ja nuoret naiset siksi, että heidän äitinsä ja iso-äitinsä olivat samoin hänelle taputtaneet.
Enimmän ihastuneita olivat itse sirkustaiteilijat. He eivät voineet kyllin äänekkäästi ilmaista ylitsevuotavaa ihastustaan ja hurmaustaan, joka oli sitä vilpittömämpää, mitä enemmän heidän paikkansa ja palkkansa oli kysymyksessä.
Mutta syrjässä he sylkäisivät ja kuiskasivat toisilleen:
—Vanha variksenpelätys! Jos hän ei olisi meidän johtajamme, olisin minä nyt varmasti viheltänyt.
Ja toiset lisäsivät:
—Että hän vielä viitsii kuvatella! Hän, joka ei tiedä taiteen vaatimuksista enempää kuin sika hopealusikasta!
Viime vuosina oli yleisö kuitenkin alkanut osoittaa huomattavaa kylmentymistä.
Vanha Caruselli huomasi sen kyllä, vaikka hän ei ollut sitä huomaavinaan. Sanomalehdet eivät maininneet enää joka kerta erikseen hänen esiintymisestään, ja jos mainitsivatkin, tekivät sen kylmästi ja välinpitämättömästi. Täytyi palkata maksettuja kättentaputtajia aina taajempaan yleisön joukkoon, varsinkin parvekkeelle, joka ei koskaan osannut oikeata sopivaisuutta noudattaa, eivätkä ensi rivienkään istujat viitsineet enää muuta kuin kerran pari heikosti käsiään läiskäyttää, huolimatta hänen monista uudistetuista tervehdyksistään.
Kaikki tuo katkeroitti vanhan Carusellin mieltä ja olisi varmaankin ollut omiaan saattamaan hänen harvat hapsensa murheella hautaan, jos hänellä olisi ollut niitä ja ellei hän olisi yksinäisinä hetkinään lohduttautunut sillä, että yleisön maku silminnähtävästi oli huonontunut.
Mutta sekin oli sangen heikko lohdutus! Sillä olihan yleisö toiseltapuolen aina oikeassa.
Nalle tuli hänen avukseen.
Hän oli huomannut heti kotkansilmällä, mikä aarre Nalle hänelle tulisi olemaan. Mutta vasta lähemmin Nalleen tutustuttuaan hän tuli täysin vakuutetuksi siitä, että juuri Nalle oli luotu hänen laskevan tähtensä nostajaksi, hänen vanhuutensa valoksi ja silmäteräksi.
Hänelle pälkähti päähän nerokas tuuma opettaa Nalle ottamaan ratsas-askeleita sekä kantamaan miestä ja satulaa.
Itsellään ei hänellä luonnollisesti ollut aikaa siihen. Karkeamman, alustavan työn sai professori tehtäväkseen.
Professorilla ei ollut 'kipinää'.
Hän oli muuten tuiki vilpitön mies ja tunnollinen ammatissaan. Mutta hän ei ymmärtänyt muuta opetustapaa kuin piiskan ja oli aina valmis pienentämään Nallen ruoka-annoksia, jos tämä jollakin muotoa oli itsepintaista luonnonlaatuaan osoittanut.
Nalle puolestaan ei tahtonut ollenkaan taipua tähän opetustapaan. Myöskään ei hän voinut koskaan tottua oikein opettajansa, luisevan, pitkäkaulaisen kuikkanan kimeään ääneen, jolla tämä jakoi lyhyitä, täsmällisiä määräyksiään.
Hän oli ennen menestyksellä toiminut leijonankesyttäjänä. Mutta tässä hän tapasikin sellaisen tahkon, että kaikki hänen entiset, koetellut keinonsa osoittautuivat riittämättömiksi.
—Ennen minä kesytän sata Afrikan leijonaa kuin tuon yhden suomalaisen lautapään! ähkyi hän usein hiessäpäin. Ja kuitenkin minä näen, että hän ymmärtää kyllä, mitä minä tarkoitan. Hän vain on niin juupelin itsepäinen!
Johtaja kävi joka päivä hänen tuloksiaan tarkastamassa. Ja joka kerta sai harjoitusmestari kuulla kunniansa.
—Teillä ei ole 'kipinää', moitiskeli hän tyytymättömänä. Te ette ymmärrä eläimiä. Te ette osaa asettua heidän kannalleen. Te ette näe salamantavoin suorastaan heidän sydämeensä. Nero sensijaan…
Professori oli niin usein kuullut häneltä, ettei hän ollut mikään nero, että hän ojensi piiskansa hänelle kärsimättömänä.
—Herra johtaja on hyvä ja koettaa itse, sanoi hän. Minun vähäpätöinen kykyni näkyy olevan tuiki tarpeeton tässä.
—Sitä en sano, koetti johtaja häntä lepyttää. Mutta Nalle on jalokivi, todellinen jalokivi, tosin hijomaton vielä, mutta kuitenkin smaragdi, joka on kerran halki maailman säteilevä. Ei sovi lyödä rikki sellaista halkonuijalla…
—Sen kalloon ei saa oppia nuijallakaan, huokasi professori.
—Siellä on jo oppia tarpeeksi, väitti johtaja. Täytyy vain herättää hänessä harrastusta ja kunnianhimoa… Nalle! Katsokaas, hän tottelee heti minua.
Ja johtaja antoi pienen näytetunnin.
Nalle totteli häntä mielellään, sillä johtaja ei koskaan käyttänyt piiskaa ja sitäpaitsi hän piti tämän syvästä basso-äänestä, joka jossakin määrin muistutti hänen omaansa. Ikäänkuin professorin kiusaksi hän silloin taisi paljon semmoistakin, jota ei kukaan ollut hänelle ikinä opettanut.
—Siinä se on! virkahti johtaja mielissään näytetuntinsa lopetettuaan.
Vain nerot voivat neroja ymmärtää. Nero on kuin majakka merellä.
Minnepäin se vain kääntääkin heijastajansa, siellä loistaa se
kirkkaammin kuin tuhannet öljytuijut.
—Öljytuijulla herra Caruselli tarkoittaa arvattavasti minua? kysyi professori, kapean kaulan suonet vihasta pullistuneina.
—Sitä en ole sanonut, väitti johtaja, taputtaen häntä olalle hyväntahtoisesti. Minä olen sanonut vain, että teiltä puuttuu yhtä ja toista tuolta noin … ja ennen kaikkea jotakin, joka olisi välttämätöntä teidän ammatillenne.
Ja samalla osoitti hän sormellaan aivan selvästi professorin päänuppia.
—Herra johtaja väittää, että minä en ymmärrä ammattiani! kiljui professori. Minä, minä, minä, joka…
—Te ette ymmärrä ihmisiä ettekä eläimiä! huusi johtaja, hänkin vuorostaan kimmastuen. Te ette ymmärrä, että teidän on heitä ymmärrettävä eikä heidän teitä. Te ette ymmärrä, että te ette ymmärrä mitään, pässinpää! Siinä se! Kuka te olette? Mitä te tahdotte? Kuka teille palkan maksaa? Noh? Tjah! Oletteko nyt tyytyväinen.
Tämä jokapäiväinen riita meni niin pitkälle, että professori kerran täydellä todella asetti johtajan valittavaksi, kumman hän mieluummin tahtoi pysyttää palveluksessaan, hänet vai Nallen.
Johtaja valitsi empimättä Nallen.
—Menkää, menkää, menkää! komensi hän kiukkuisesti kansliahuoneensa ovea osoittaen. Tuollaisia nälkätaiteilijoita saan minä milloin hyvänsä ja mistä hyvänsä. Mutta sellaista Nallea minä en saa rahallakaan.
Johtaja otti nyt itse hoitoonsa hänet. Ja Nalle oppi nyt muutamissa päivissä enemmän kuin hän ennen oli oppinut viikoissa. Johtajalla oli kaikki syy olla ylpeä sekä hänestä että omasta opetustaidostaan.
Sellainen hän oli ja sellaisena hän pysyi. Hyvällä sai hänet mihin tahansa, mutta pahalla ei edes jäsentäkään hievauttamaan.