UNIENSELITTÄJÄT.
Suuri suru oli sillä aikaa vallinnut koko valtakunnassa tuon kuvankauniin kuninkaantyttären katoamisesta.
Kuningatar oli itkuun aivan menehtymäisillään. Hovinaiset kulkivat pitkin päivää punoittavin silmin, herahtipa heleä kyynel nuoren uljaan ritarinkin silmästä, kun hän ajatteli impeä soreahiusta, jonka värien puolesta hän kerran oli uneksinut turnajaisissa peistä taittavansa. Myöskin muut alammaiset muistelivat häntä suurella hellyydellä.
Häntä etsittiin kaikkialta. Lähetettiin airueita joka kylään ja kaupunkiin, kuulusteltiin asukkailta ja teiden kulkijoilta. Kaikki turhaan.
Hän oli hävinnyt jäljettömiin. Eikä murhe poistunut enää kuninkaanlinnasta eikä apea mieliala alammaisten asunnoista.
Ainoa, joka ei tiennyt tuosta kaikesta mitään, oli kuningas itse. Hänelle ei uskallettu pitkään aikaan siitä sanoa mitään. Osaksi peljättiin hänen vihaansa, osaksi toivottiin hänen tyttärensä löytyvän vielä. Ja kun hän muutenkin eli joko hallitushuolissaan tai viisaustieteellisiin teoksiinsa syventyneenä, hän tuli yleensä kiinnittäneeksi sangen vähäistä huomiota perheasioihin, milloin ne eivät tulleet suorastaan hänen silmilleen.
Niin jäi hänen tyttärensä kohtalo hänelle kotvasen tuntemattomaksi.
Sillä aikaa etsittiin yhä epätoivoisemmalla innolla kaunista kadonnutta, luvattiinpa vielä runsaat rahalahjat sille, joka taisi esiintuoda pienimmänkin tiedon hänestä.
Kenties juuri niiden houkuttelemana saapui linnaan eräs köyhä kalastaja, joka teki selkoa oudon, kuvankauniin impyen ilmestymisestä heidän majoilleen, hänen kihlautumisestaan mökin muhkean nuorukaisen kanssa ynnä kaikista siitä johtuneista tapahtumista.
Kuunneltiin aina tarkemmin hänen kertomustaan, aseteltiin toistensa yhteyteen eri asianhaaroja, vertailtiin aikamääriä, ja tultiin vihdoin siihen surulliseen lopputulokseen, ettei hänen tarinansa esine voinut olla kukaan muu kuin tuo kuvankaunis kuninkaantytär itse, joka siis täst'edes oli todella kuolleeksi katsottava.
Hänen kohtalonsa herätti yleistä sääliä ja surkuttelua. Sitä itkettiin, sitä huokailtiin ja nyyhkyteltiin.
Mutta vihdoin oli asia eräänä aamuna kaikessa kaameassa ankaruudessaan myös kuninkaalle kerrottava.
Se teki ihmeellisen vaikutuksen häneen.
Sensijaan että hän olisi suuttunut, synkistynyt tai puhjennut kyyneliin, hän ryntäsi ylös vuoteeltaan, heitti nurkkaan yömyssynsä ja huusi:
—Unienselittäjät! Missä ovat minun unienselittäjäni? Tuokaa ne hetipaikalla tänne!
Kuningatar, jonka epäkiitolliseksi tehtäväksi oli jäänyt tuon murheasian ilmoittaminen hänelle, huomautti hiljaisesti:
—Eiköhän olisi ehkä kaikkeinkorkein kruununneuvosto koolle kutsuttava?
—Ei! huusi kuningas kahta hurjemmin, ei mitään kruununneuvostoa. Minä olen saanut tarpeen herroista tiedemiehistä ja taiteilijoista, prelaateista, lainsäätäjistä ja eri elinkeinojen harjoittajista. Kaikkein enimmän tarpeen minä olen saanut omasta suuresta suvustani. Unienselittäjät! Tuokaa tänne unienselittäjät! Ja nyt heti, paikalla, taikka minä tulen mielenvikaiseksi!
Hän asteli niin kiivaasti edestakaisin kammiossaan ja hän heilutteli niin uhkaavasti laahustavan yönuttunsa laskoksia, että kuningatar katsoi parhaaksi siinä silmänräpäyksessä totella häntä.
Kutsuttiin hänen eteensä unienselittäjät. Kuningas katsoi hetkisen tiukasti heihin, istui sitten vuoteensa reunalle, heitti jalkansa ristiin ja loihe lausumaan:
—Minä olen nähnyt hirveätä unta, hän sanoi. Teidän on se minulle henkenne uhalla selitettävä.
Ja hän kertoi heille asian juurta jaksaen, sellaisena kuin hän oli sen kuullut juuri, mutta niinkuin se olisi ollut nähtyä unessa eikä elettyä todellisuudessa.
Unienselittäjät kävivät miettiväisiksi.
He olivat kaikki kuulleet kuvankauniin kuninkaantyttären tarinan, he tiesivät sen jokaisen yksityiskohdan. Mutta koska he olivat tottuneet vain unia selittämään, he olivat aivan ymmällä, miten suhtautua tähän majesteetilliseen oikkuun, jonka silminnähtävä tarkoitus oli pitää pilana heidän ammattiaan.
—Herra, sanoi yksi ja rohkein heistä. Mitä kerrot, on totta eikä unta.
Se on niin tapahtunut, se ei kaipaa mitään selitystä.
Kuningas viittasi hänet luokseen, koputti varovasti hänen kaljua päälakeaan ja virkkoi:
—Kun minä sanon, että se on unta, niin se on unta. Vai tahdotko tehdä minut valehtelijaksi? Jos sinä sitäpaitsi voit sanoa minulle, mikä on ero unen ja todellisuuden välillä, niin sinä saat viisi markkaa minulta.
Unienselittäjä asetti sormen nenälleen, rypisti otsansa, mietti hetkisen ja sanoi:
—Niiden välillä ei ole mitään erotusta.
Hän luuli kuninkaan tahtovan sitä vastausta ja siksi hän vastasi niin.
Mutta siinä hän suuresti erehtyi.
Kuningas koputti jälleen hänen kaljua päälakeaan.
—Tuosta vastauksestasi, hän sanoi, sinä sietäisit selkääsi tai joutua kaakinpuuhun. Missään tapauksessa se ei ole puolen palaneen puupätkän arvoinen: Noh, ja te muut? Mikä on ero unella ja todellisuudella?
Seurasi jälleen pitkä, painostava vaitiolo.
Vihdoin rohkaisi itsensä vanhin ja viisain heistä, astui askeleen eteenpäin, kumarsi maahan saakka ja sanoi:
—Jos minä näen unta, minä luulen eläväni todellisuutta. Jos minä elän todellisuutta, minä luulen näkeväni unta. Uskon, että juuri näin on laita meidän armollisen majesteettimme.
Kuningas nyykäytti päätään suopeasti hänelle.
—Hyvä, hän sanoi. Sinä saat viisi markkaa. Mutta nyt tahdon minä, että todellisuus, joka on minulle kerrottu, on selitettävä niinkuin uni minulle.
Unienselittäjä kumarsi toisen kerran maahan saakka ja sanoi:
—Herra, miksi et pyydä minua peltoa painomitoilla, kultaa pintamitoilla mittaamaan? Mutta tahtosi tapahtukoon. Suvaitse käskeä, että nämä kaikki muut poistuvat huoneesta, niin tahdon sen kahdenkesken sinulle ilmoittaa.
Kuningas ei vitkastellut hänen nöyrää pyyntöänsä noudattaa.
Hän tarttui ruokosauvaansa, ajoi pois kaikki palvelijansa ja hoviväkensä, vieläpä muut unienselittäjätkin, heitellen heitä selkään tohveleillaan. Sitten istahti hän lääpästyneenä vuoteensa laidalle, asetti keppinsä polviensa väliin ja virkahti:
—Noh? Saanko minä nyt kuulla sinun selityksesi?
—Kyllä. Salli minun nyt vain keksiä oikea muoto ajatuksilleni.
Hän mietti hetkisen, astahti aivan lähelle kuningasta ja kuiskasi:
—Että tyttäresi tahtoi mennä naimisiin köyhän kalastajan kanssa, todistaa, että hän rakasti häntä. Mutta että hän juuri hää-yönä kutsui esille sen maankuulun kuninkaanpojan merten syvyyksistä, todistaa, että hän rakasti vielä enemmän tätä, vaikka häntä ammoin oli pidettykin vainajana. Sinun tyttäresi rakasti siis enemmän unta kuin todellisuutta. Hän eli kaksoiselämää, joka ei ajan pitkään ole mahdollinen kenellekään kuolevaiselle. Hän meni mereen, siksi että sinne veti häntä hänen unelmansa. Jokainen, joka kohtaa mielikuvansa, kuolee. Mutta olisi turha surra sitä, sillä totisesti voidaan sitä sanoa autuaalliseksi kuolemaksi.
—Oikein, nyykäytti kuningas päätään ajatuksissaan. Mutta mikä oppi on meidän tuosta nyt tulevaisuuteen nähden otettava?
Vanha unienselittäjä laski kätensä hänen olalleen ja virkahti alamaiselle aivan tavattomalla vilpittömyydellä:
—Sinäkin elät kaksoiselämää. Puolet aikaasi käytät sinä käytännöllisiin hallitustoimiin, toiset puolet tietoperäiseen ajatustoimintaan. Sinun haaveesi on tulla viisaaksi hallitsijaksi. Usko minua, se on mahdotonta, sillä se on kahden toisiaan poissulkevan vastakohdan yhdistämistä. Viisaus ei hallitse, vaan vallitsee. Valtakuntaa ei ohjata tiedolla vaan taidolla, ja sitähän sinä et kirjoista opi. Jätä siis jompikumpi, kirjat tai valtakunta, ja ihmiset tulevat siunaamaan sinun muistoasi.
Kuningas kohotti päänsä, katsoi tuokion tutkivasti häneen ja hymyili:
—Oikein. Tarkoitat, että minun on valittava joko ahven tai kultakalat.
Minä valitsen kultakalat.
Sitten hän hypähti äkkiä ylös, huusi jälleen sisälle hoviväkensä ja palvelijansa ja antoi määräyksensä:
—Kruununneuvosto on heti koolle kutsuttava. Minä luovun kruunustani. Ei mitään vastaväitteitä. Minä luovun poikani hyväksi tai kansani hyväksi tai kenen hyvänsä hyväksi, joka tahtoo yhdistää kaksi vastakohtaa ja palvella samalla kertaa unta kuin todellisuutta.
Niin tapahtuikin. Eikä tarina kerro, kuinka hän päätti päivänsä, mutta juuri senvuoksi me voimme otaksua sen tapahtuneen mahdollisimman onnellisesti, sillä sanoohan jo vanha lauseparsi, ettei onnellisilla ihmisillä ole mitään historiaa.
Tiedetään vain hänen vanhuudestaan, että hänen usein nähtiin onkivapa kädessä ja jokin hyvä kirja kainalossa vaeltavan lehtokujaa, joka johti hänen tyttärensä entiselle mielipaikalle puistolammikon luona. Siihen istahti hän päivänpaisteeseen ruohikkoon, laski onkensa vesille, otti esille kirjansa ja vaipui syvämietteisiin tutkisteluihin kaiken olevaisen ongelmista.
Sitä ainakin pidettiin luonnollisena, sillä kukaan ei uskaltanut häiritä häntä.
Mutta kerran, kun hän viipyi liian kauan tällaisella retkellään, mentiin varovaisesti katsomaan, mitä hän teki, ja nähtiin, että hän— nukkui.
Niin, hän nukkui todellakin! Nukkui selkoselällään, kasvot kohti laskevaa aurinkoa, kuorsasi syvää onnenlapsen unta, vapa vaskinen käteen hervahtaneena, kirja päänsä alla.
Silloin ymmärrettiin, että hän oli ylimmän viisauden saavuttanut ja saanut ainakin omalta kohdaltaan sopusointuun ikuisen ristiriidan ahvenen ja kultakalojen välillä.