VAPAUS.
Niin koitti kerrankin se suuri hetki! Niin katkaisi vihdoinkin kahleensa vanha Mesikämmen ja osoitti, että hän todellakin oli metsän kuningas.
Hän itsekään olisi tuskin uskonut enää, sillä hänkin oli jo ruvennut epäilemään omia voimiaan. Mutta se onnistui kuitenkin, onnistui kuoleman uhallakin!
Se tapahtui silloin, kun Nalle ensimmäisen kerran elämässään tapasi itsensä arvoisen vastustajan. Ja se tapahtui kaukana eteläisissä maissa, missä ihmiset ovat raaempia ja julmempia kuin täällä ja missä julkiset eläintaistelut vielä ovat sallittuja.
Nuori johtaja Caruselli oli lopullisesti ikävystynyt Nalleen ja tehnyt totta uhkauksestaan. Hän oli hankkinut uuden Nallen.
Se oli suuri, harmaa, amerikalainen kontio, paljon suurempi Nallea, tuotu tuoreine voimineen suorastaan aarniometsän syvyydestä.
Hänet oli valittu Nallen pyöveliksi.
Nuori Caruselli oli katsonut tämän parhaaksi tavaksi raivata tieltä hänet. Hän tahtoi hyötyä Nallesta vielä kuolemassa niin paljon kuin mahdollista.
Pääsylippujen hinnat olivat kymmenkertaisiksi korotetut. Sirkus oli täynnä vilkkaita, äänekkäitä, tumma-ihoisia ihmisiä, jotka huusivat ja hälisivät tavatonta näytelmää odotellessaan. Että yleisön jännitys olisi vielä suurempi, ei ollut edes häkkiä areenan ympärille pystytetty, vaan kumpikin peto kiinnitetty vain vankoilla rautavitjoilla kahteen patsaaseen vastapäätä toisiaan, mutta niin pitkän välimatkan päähän, että he eivät heti pääsisi toisiaan raatelemaan, ainoastaan jakelemaan aluksi potkuja ja korvapuusteja.
Sitten oli määrä oikealla hetkellä höllentää vitjoja. Mutta näytännön täytyi kestää jonkun aikaa, jos mieli yleisön saada täysi nautinto rahoistaan.
Nalle suuttui heti, kun hän näki vastustajansa.
Hän ymmärsi kyllä, että se oli siihen tuotu hänen kiusakseen, vaikka hän ei vielä tajunnut täyttä totuutta eikä koko tilaisuuden kaameaa tarkoitusta.
Ja häntä harmitti, että tuo oli tuotu siihen juuri nyt, kun hän itse oli vanha ja väsynyt eikä enää entisissä roveissaan.
Häntä suututti niin, että kumea mörähdys pääsi hänen kurkustaan.
Kuitenkin päätti hän aluksi pysyä niin tyynenä kuin mahdollista.
Toinen kontio tuli heti kahdella jalalla möristen häntä kohden niin pitkälle kuin vitjat ylettivät, ja kun ei päässyt pitemmälle, karjui, raivostui ja kalisteli kahleitaan.
Nalle odotti sillä aikaa, mitä tuleman piti, ja istui rauhallisena patsaansa juurella.
Oli mahdoton saada siitä liikkeelle häntä. Koetettiin piiskaa, koetettiin terävää piikkiäkin. Nalle vain ei liikahtanutkaan. Mutta jokainen hänen hermonsa oli jännitetty ja hänen jäsenensä nytkähtelivät suonenvedon tapaisesti.
Hän alkoi ymmärtää. Hän alkoi tajuta, että oli tarkoitus syöstä hänet tuon hurjistuneen jättiläisen suuhun, joka jo kaukaa katsoen näytti häntä niin paljon suuremmalta ja väkevämmältä. Mutta hän päätti myödä henkensä kalliista ja osoittaa vielä vanhoillaankin, ettei häntä saatu pilkata turhaan eikä varsinkaan rankaisematta hänen suhteensa epäjalosti menetellä.
Vihdoin höllennettiin vitjat. Tuo toinen karkasi heti ärjähtäen häntä kohden.
Siinä silmänräpäyksessä oli Nalle hänen kimpussaan. Ja nyt alkoi taistelu, jonka vertaista ei ole käyty etelän eikä pohjan taivaan alla.
Nuori, raaka voima ja vanha, koeteltu ja kehitetty taituruus siinä taistelivat vastakkain. Nalle ei ollut suotta niin monessa opissa ollut, niin monia temppuja tehnyt ja niiden kautta järkeään kehittänyt. Jos tuon toisen jäntereet olivat raudasta, olivat hänen teräksestä. Jos tuo toinen osasi antaa iskuja, osasi Nalle, ei ainoastaan antaa, vaan myöskin väistää niitä.
Ja tässä taistossa noita hänen molempia taitojaan kyllä tarvittiin.
He kamppailivat milloin kahdella, milloin neljällä jalalla. Nalle sai ensin hyvän otteen vastustajansa lapaluusta ja repäisi irti sen, mutta menetti samalla toisen korvansa, johon tuo hirviö oli terävät hampaansa iskenyt. Tuskasta karjuen syöksyivät he jälleen kiinni toisiinsa.
Veri virtaili. Henkeä pidättäen seurasi yleisö heidän otteluaan.
He painivat nyt jonkun aikaa sylipainia raadellen toistensa kylkiä ja koettaen päästä puremaan toistensa kaulavaltimoita. Mutta äkkiä päästi Nalle otteensa, jolloin toinen kellahti selälleen. Ennen kuin hän tuosta selvisi, oli Nalle puraissut poikki hänen kurkkutorvensa.
Aarniometsien harmaakarhu ei koskaan enää noussut siitä.
Mutta Nalle oli vasta päässyt verenmakuun, jota hän ei ollut vielä tuntenut koko elämässään. Myöskin hänen raa'at, syvällä piilleet vaistonsa olivat heränneet, hän päästi kumean karjahduksen katsoi ympärilleen kuin etsien uutta saalista.
Hän oli todellakin komea siinä seisoessaan, suurena, hallavana, verta-vuotavana vuorena, kaatamansa otuksen päällä, joka vielä viskeli käpäliään kuolintuskissaan. Koko sirkus kaikui hänen kiitostaan.
Nalle ei nähnyt ketään yksityistä ihmistä. Hän näki vain tuon suuren, ulvovan, tuhatpäisen pedon, joka niin usein ennenkin oli ulvonut hänen edessään, mutta jonka kanssa hänellä ei vielä koskaan ollut ollut tilaisuutta koetella voimiaan. Ja ensimmäisen kerran elämässään hän tunsi, että siinäkin oli vihollinen, joka oli voitettava ja lannistettava.
Miksi ne ulvoivat niin? Oliko niiden tarkoitus häntä ärsyttää? Luulivatko he, että hän pelkäisi heitä tai että hän oli riippuvainen heidän kiitoksestaan ja moitteestaan?
Hänkö heidän orjansa? Ei ikinä! Ennen saivat nuo olla hänen orjiaan!
Eikö hän ollut metsän kuningas? Tahtoivatko ne tuntea hänen käpäliään?
Hänen silmänsä pimenivät. Hänen suonensa pullistuivat, yhdellä ylivoimaisella, yliluonnollisella ponnahduksella hän taisteli itsensä vapauteen.
Vitjat murtuivat, kahleet katkesivat. Kova rauta taittui kuin korsi hänen käsissään.
Nyt ei ollut kysymys taituruudesta enää. Itse korpi, itse korven synkkä voima kohisi hänen suonissaan kiireestä kantapäähän.
Kuului kauhunhuutoja yleisön joukosta. Kaikki sirkusprofessorit riensivät häntä hillitsemään. Mutta Nalle ei ollut hillittävissä enää. Hän oli nyt verestä juopunut, hurmaantunut omasta voimastaan ja voitostaan.
Salamana sinkosi hän yleisön joukkoon, teki puhdasta, mihin hän tuli, löi murskaksi jokaisen, joka sattui hänen onnettomalle, miesmurhaiselle vapaustielleen, tallasi vaimot ja lapset jalkoihinsa, iski viallista niinkuin viatontakin. Häntä hosuttiin, häntä pistettiin puukoilla ja ammuttiin revolvereilla. Kaikki näytti hänestä kilpistyvän. Hän oli yhtä tunnoton muiden tuskille kuin omilleenkin.
Rajaton kauhu täytti sirkuksen.
Näin riehui hän kuin kuolon enkeli, kuin Herran viikatemies sotakentällä, siksi kuin avoin ovi sattui hänen eteensä ja hän näki pitkän käytävän päästä tyynen, tuikkivan tähti-yön. Sinne syöksyi hän yhdellä harppauksella.
Vapaa, vapaa! Hän ei tahtonut aluksi uskoa sitä ollenkaan.
Mutta olihan se totta. Eiväthän mitkään kahleet painaneet häntä. Ei kuulunut käskijän ääntä, ei näkynyt rautaristikkoja. Siis mitä kohden?
Siis pohjoiseen!
Pois, kauas sinne, missä oli hänen syntymäsijansa ja hänen lapsuutensa leikkitantereet!
Yöt päivät samosi hän niitä kohden. Hän otti oppia kuusta ja otavasta, ja mitä hän ei tiennyt, sen sanoi hänen varma vaistonsa hänelle. Hän ui suurten virtojen poikki. Hän kiipesi korkeimpien tunturien laelle. Ja jokaisen, joka tuli hänen tielleen ja tahtoi estää häntä, ihmisen tai eläimen, hän iski kuoliaaksi.
Verin pirskoitettua oli Nallen vapaustie. Rikos ja kauhu kulkivat hänen kantapäillään. Mutta hän tunsi ja aavisti omassa sydämessään, että vapaus sille, joka kerran oli kahleita kantanut, oli vain rikoksilla saavutettavissa.
Niin tunsi hän eräänä päivänä lähestyvänsä syntymäseutujaan.
'Tervetuloa!' oli hän luullut hongikon huutavan hänelle. 'Tervetuloa!' oli hän luullut tuulen kuiskaavan hänelle, samoin lintujen, kukkien ja kumpujen häntä tervehtivän.
Ei kuulunut sanaakaan. Kaikki näyttivät kääntävän inholla ja kauhulla selkänsä hänelle.
Päivä paistoi kyllä, mutta ei hänelle. Linnut lauloivat kyllä, mutta eivät hänelle. Hongikot humisivat kyllä omia humujaan, vaan vaikenivat heti hänen ohi rientäessä.
Eikö hän kelvannut kotiinsa enää? Eikö hänellä siis täällä ollut enää yhtään ystävää, joka olisi ymmärtänyt, että hänen oli täytynyt tehdä juuri niinkuin hän oli tehnyt, eikä toisin?
Nalle oli tulla hulluksi tuosta ajatuksesta.
Vihdoin kuuli hän kuin kaukaisen, valittavan viulun äänen. Hän säpsähti! Eikö se ollut sama sävel, jonka hän oli oppinut kerran varhaisimmassa nuoruudessaan, vaikka hänen sirkus-elämänsä suuret orkesterit olivat sen muiston välillä hänen mielessään himmentäneet?
Kujeelan Matti soitteli saunassaan.
Sauna oli jo vanha ja rapistunut kuin mies itsekin. Hänen äitinsä makasi jo ammoin maan povessa. Eikä viulukaan ollut enää entisellään, kolme kieltä oli katkennut siitä eikä Matti ollut tullut enää uusia hankkineeksi.
Kuitenkin soitteli Matti sillä vielä. Soitteli ja muisteli muinaisia aikojaan.
Kuuli hän kerran talvisena, kuutamoisena iltana kummallisia tissuttavia ja tassuttavia askeleita saunansa ympärillä. Hän oli juuri aikeissa nousta katsomaan, kun hän näki suuren, pörröisen, karvaisen pään kurkistavan ikkunasta ja katsovan sanomattoman surullisilla silmillä häneen.
Matti tunsi heti hänet.
—Nalle! sanoi hän. Nalle, tule sisälle!
Hän meni ja avasi saunan oven. Mutta Nalle ei tullut sisälle, pudisti vain päätään kuin olisi tahtonut sanoa, ettei hän ollut mahdollinen kenenkään majaan astumaan.
Matin täytyi mennä hänen luokseen.
—Myöhään tulit, Nalle, sanoi hän hiljaa, tämän raskasta, raukeaa päätä silittäen. Mitä ne ovat tehneet sinusta?
Murhamiehen, teki Nallen mieli vastata hänelle mutta hän ei osannut.
Hän katsoi vain Matin silmiin yhä surullisemmin.
—Maailma on ollut paha sinulle, arvaan minä, jatkoi Matti. Mutta oli, miten oli, minulle olet sinä kuitenkin aina vain sama entinen vanha Nalle.
Helähtivät kuin kulkuset Nallen sydämessä. Koko maailma muutti muotoaan. Siis hän kelpasi jollekin sellaisena kuin hän oli!
Kaikki oli taas lämmintä, kotoista ja turvallista.
Mutta Matti istui taas saunan kynnykselle soittamaan. Eikä aikaakaan, kun jo Nallenkin jalkoja rupesi aivan itsestään hypittämään. Hän otti askeleen, ja oli kaatua, otti toisen, ja onnistui paremmin. Pian pyörähteli hän kuin muinaisina päivinään Matin soiton mukaan.
Eihän se ollut enää ensiluokkaista se Nallen tanssi. Mutta ensiluokkaista ei ollut enää Matin soittokaan. Siksi sopivatkin he varsin hyvin yhteen.
Ja monena kuutamo-iltana saapui Nalle vielä senkin jälkeen Matin saunan eteen karkeloimaan. Mutta sisälle hän ei tullut enää. Tanssi vain tanssinsa ja meni menojaan.
Eräänä päivänä ei hän tullut enää, ei tullut toisena eikä kolmantenakaan. Matti kaipasi häntä ja ihmetteli, minne hän oli hävinnyt. Mutta kun hän näki verisiä pälviä saunansa ulkopuolella, hän ymmärsi, että Nalle oli kuollut.
—Vai oli sinun laitasi sillä tavalla, sanoi hän itsekseen. Mutta niinpä se taitaa olla monen meidän muidenkin laita.
Hän tiesi, että oli turha etsiä Nallen ruumista, sillä hyvin kätkeytyy sydämeensä saakka haavoitettu metsänpeto.
Mutta taivas oli leppynyt ja hongat humisivat lempeästi hänen haudallaan.
Hän oli jälleen yhtä suuren luonnon kanssa. Muutamille on se vasta kuolemassa mahdollista.