YÖN LAPSI JA PÄIVÄN LAPSI.
He tahtoivat tietää liian paljon toisistaan, ja juuri siitä johtui heidän onnettomuutensa.
Ei lakannut koskaan kiusaamasta sulhoaan tuo kuvankaunis kuninkaantytär:
—Miten sinä vietät aikasi siellä alhaalla? Miksi et sinä kerro minulle mitään?
—Ei siinä ole mitään kertomista.
—Kyllä. Tahdon tietää kaikki, mikä vain koskee sinua. Kaikki, kuuletko, olkoon se sitten kuinka pimeää ja tähdetöntä tahansa! Mutta minä uskon, että se on hyvin mielenkiintoista.
—Kaikkea muuta! Se on yksitoikkoista kuin yö ja aina samaa kuin yksinäisen ajatukset. Vaihtakaamme puheen-aihetta!
—Emme. En tahdo, että pidätät mitään salaisuuksia minulta. Miksi sen teet, jos kerran rakastat minua?
—Teen sen juuri siksi, että rakastan sinua. Se on liian tuskallista.
—Etkö luule, että olen luotu kuormia kantamaan? Oh, sinä et tunne minua! Sinä tunnet minut vain ilossa ja nautinnossa, mutta juuri murheessa minä olen jättiläinen.
—Uskon sen, armaani. Mutta olkoon kaukana minusta, että tahtoisin edes mielikuvituksessa sinulle taakkani sälyttää.
—Siis sinä et rakasta minua. Jos sen tekisit, et yksinäisyydelläsi ylpeilisi.
Hymyillyt silloin vain vaieten ja kärsivästi se maankuulu kuninkaanpoika. Mutta kohta hänkin vuorostaan alkanut armastaan kiusaamaan:
—Etpä sinäkään sano itsestäsi kaikkea minulle. Tuskin tiedän edes, kuka olet. Kuinka vietät päiväsi? Ketkä ovat sinun seurakumppanisi?
—Tiedäthän, etten seurustele kenenkään kanssa. Tiedäthän, että ajattelen kaiket päivät vain sinua. Ja kun ilta joutuu, on sydämeni riistäytyä rinnastani ja rientää jo edeltäni sinua kohtaamaan.
—Sen uskon. Mutta on pitkä taival aamusta iltaan. Täytyyhän sinulla jotakin seuraa olla. Joitakin hovineitoja, joitakin kavaljeereja, kenties nuoria ja kauniitakin?
—Juuri sinun tähtesi olen jättänyt kaikki kavaljeerit ja hovineidot, jopa isäni palatsinkin, jonne en palaja enää milloinkaan. Asun tuolla tuon köyhän kalastajan majassa. Pidän seuraa itselleni.
—Ja mitä ajattelet sinä siellä minun poissa ollessani?
—Sinua.
—Mutta mitä muuta? Tietysti täytyy sinulla sielläkin olla joku ympäristö. Ketä muita siellä asuu?
—Ei muita kuin vanha leskivaimo poikansa ja sokean isänsä kanssa.
—Ja tuo poika? Hän on varmaan nuori ja kookas varreltaan?
—Kyllä. Hänen hartiansa ovat leveät kuin ovi ja hänen kasvoillaan asuu lempeä ja yksivakainen totisuus.
—Ja hänen silmänsä?
—Liekuttavat syvällä päässä kuin kutsuva kotiliesi.
—Ja hänen kutrinsa?
—Ei, nyt en minä tahdo enää puhua hänestä mitään. Puhukaamme nyt sinusta!
—Katsopas! Sinä olet jo nyt häneen rakastunut.
—Armaani, oletko mustasukkainen? Hänelle?
—Jokaiselle, joka vain sinua lähestyy. Jokaiselle, joka vain saa viettää hetkenkin sinun seurassasi.
—Luotatko niin vähän minuun?
—Luotan sinuun kuin Luojaan kaikkivaltiaaseen. Mutta ymmärrätkö, että hetki, jonka kuka hyvänsä viettää seurassasi, on varastettu minulta, että suloinen kaiku, jonka kuka hyvänsä kuulee äänestäsi, on otettu minun aarre-aitastani?
—Mutta ethän sinä kuitenkaan voi olla ijäti kanssani. Sinunhan täytyy aina aamuin takaisin syvyyteen.
—Juuri siksi minä vihaan teitä, te päivän lapset!
—Vihaat? Minuakin?
—Sinuakin. Mitä te tiedätte meistä täällä alhaalla?
—Miksi et sinä siis kerro minulle mitään?
—Kerran kertonenkin.
—Olet paha. Ymmärrän, että kuulut pimeyteen.
—Sinäkin sanot sen? Sinä?
—Anna anteeksi!
—Kuulun pimeyteen, mutta juuri siksi meille on niin paljon anteeksi annettava.
Päättyneet moiset kohtaukset useimmiten hiljaisiin, molemminpuolisiin nyyhkytyksiin ja sovintoon.
Mutta vaikka heidän suhteensa aina sellaisten jälkeen olikin hellempi ja herttaisempi, jäi jälelle arkuus ja epätietoisuus, mistä asioista heidän lempensä sieti puhuttavan, mistä ei. Ja se taas vaikutti vahingollisesti heidän suhteensa välittömyyteen.
He tunsivat, että syvä juopa oli heidän välilleen kiinnitetty. He tekivät kaikkensa sitä täyttääkseen, mutta tunsivat, että se vain laajeni ja syveni jokaisesta heidän yrityksestään.
Se oli saattaa epätoivoon heidät.
Vihdoin he eivät nähneet muuta keinoa kuin olla aivan suorat ja todet toisilleen. Mutta samalla riisuivat he itsensä toistensa edessä henkisesti alastomiksi.
Harva rakkaus kestää sellaista. Eikä varsinkaan rakkaus ihmisen ja ahvenen, verevän, lämpimän naisen ja kylmän, kuutamoisia ulapoita uiskentelevan kuvajaisen välillä.
Kertoi ensin tarinansa se maankuulu kuninkaanpoika.