ELÄMÄN KOREUS.
Kiinni riipun elämässä kaikin vaistoin, kaikin taistoin, vaikka kaikki tuskat tunsin, vaikka kaikki maljat maistoin.
Tartun elon sorjan tukkaan, pidän kiinni enkä päästä, sääli muita en, en itse myöskään itseäin mä säästä.
Kiitän joka tuokiosta, kiitän Sallimusta syvää, minkä elää vielä salli, minkä antoi pahaa, hyvää.
Teen sen itsetietoisesti: rikon taikka kärsin,—kestän, noin ma pelon peikot torjun, noin ma kuolon kauhut estän.
Tiedän, että sorrun, sentään— taikka kenties juuri siksi— elän suurta sunnuntaita, tunnen kaikki kaunihiksi.
Kenties juuri siksi mulle taivaan tuliruskot palaa, etten eespäin enää toivo, etten taapäin enää halaa.
Tässä seison enkä taida muuta: tällaiseksi loi mun aika, ijäisyys ja luonto suuri, joka elää soi mun.
Pyydä anteheks en mitään, mitään en ma anteeks anna, olen niinkuin luonto itse, joka lausuu: kärsi, kanna!
Harmetkohot hapset, menköön selkä poikki taakan alla, sentään elämää ma laulan, kiitän mieliä kirkkahalla.
Hyvät herrat, kauniit naiset, kyynelin ma täältä lähden, itken niinkuin syksy-ilta peittyessä pohjantähden.
Rakastan ma raivoon saakka tähteäni omaa tätä, elon joka ilmausta, maata sydän-sykkivätä.
Rakastajan lailla eroon kerran elämästä tästä: ikihyvästit kun heitän, vielä nautin elämästä.
Pyhä, suuri Tuntematon, turhaan mulle huntus nostat, tiedän, että kuolen silloin, koska näkös mulle kostat.
Siksi painan silmät kiinni, umpiluomin uskon sinuun, rinnoillesi pääni painan, tunnen, että uskot minuun.
Ah, te kuolevaiset! Kuulkaa, nähkää onnellista kahta, jotka punapursin soutaa, joutaa pitkin Lemmenlahta!
Kukat tuoksuu tuhtopuulla, tähkät täyteläiset häilyy, riemut rypäleinä tiukkuu, päivä alla, päällä päilyy.
Miks en laulais, laikahtaisi, koska sopii sorja raiku siihen, mist' on miesten retki, missä naisten naurun kaiku?
Rakas, pyhä, suuri Luonto, sulle soitan, sormet liitän, lumosit mun lasna kerran, siitä miesnä nyt sun kiitän.
Sulle uskoton en olla taida enkä tahdo,—helmaas suutelen ja kuolen, vaivun valheesees ja kuvitelmaas.
24/1 1915.