KUSTAA AADOLFIN NÄKY.
On kylmä ja kirkas tähti-yö. Veet himmeät laivan laitaan lyö; ylt'ympäri huokaa korpien vyö ja halla harmaja suo-maan. Nuor' kuningas juuri on laivallaan Nevan suulle saapunut oppimaan sodan vaikean taitoa urhoiltaan ja heille apua tuomaan.
Heill' eessään heikko on Moskova, on vallattu Novgorod, Pihkova, Viro, Inkeri viety ja Liettua pois Puolan ja Venäjän maista. Itämeri on Ruotsin!—Ja de la Gardie, taas voitoista uusista uneksii ja Venäjän tsaariksi tervehtii jo prinssiä ruotsalaista.
Kajutassa on ollut kokous; mitä päättänyt, tietää Sallimus ja valtakuntien vaellus, min tuo tuhatvuodet julki. Mut vielä kauan sen jälkehen soi kannelta kaiku askelien, kun kuningas vilkkaasti haastaen kera Eevert Hornin kulki.
Hänen luontonsa on kuin leijonan: hän vallata tahtois maailman, maan tehdä Ruotsista mahtavan, sill' ettei mittaa, ei määrää. Hän merestä ryssän jo työnsi pois, nyt vuoro Puolan ja Tanskan ois, ellei jo Saksasta torvet sois, päin vaatien uskoa väärää.
Wien saapa on tuiman tuomion: kukistettava kuuluisa Habsburg on, protestanttiset saatava liittohon, ett' ois evangelium vakaa; ja itse hän ois sen liiton pää— eik' Europa ahdas riitä tää, uus maailma hänelle häämöittää jo Atlannin aaltojen takaa.
Kuvat kummat, valtavat vaeltelee… Nyt äkkiä kuningas kalpenee, hän valkenee, hän vaikenee: kuu virralle hohtonsa heittää; lumon oudon luo suomaisemaan, sen korpehen, rimpehen koleaan, jota Suomenlahdesta Laatokkaan nyt huuru hallava peittää.
Mut huurusta katsehin hurmaisin nyt näkee hän nousevan kaupungin, ylös pyrkivän tornein ylpehin ja kaunehin pylväin ja kaarin. Ja hän kuiskivi vallassa tenhon tuon: »Pääkaupungin näätkö sa keskeltä suon? Mä tänne Tukholman uuden luon, mi pitää silmällä tsaarin.»
Horn kumman kuulee, hän hätkähtää. Mut Kustaa Aadolfin nousee pää, hänen leijonamielensä lennähtää, sen tähtihin sinkoo säen, ja kansojen kohtalot näkee hän: maan suuren pieneksi piirtyvän, mut onko se Ruotsin vai Venäjän?— Hän virkkaa: »Huonosti näen.
Olen kuoleva vaan mä ihminen. Mut kuitenkin neuvosherrojen tään annan tutkia aatoksen, mitä tuosta he tulevan luulee.» Hän vaikenee. On kylmä yö. Veet himmeät laivan laitaan lyö; kuin kuoloa korpien huokuu vyö, kuin kalmaa kaakko tuulee.
25/10 1919.