SUOMI JA PUOLA.
Samat meille on soinehet Salliman kellot, meill' yhteiset olleet on orjuuden pellot, myös eivätkö vainiot vapauden, jos vaatii sen moisiot molempien?
Olet, Puola, sa puhdasta, kaunista juurta, me vain surun lapsien lajia suurta, mut laulaa me voimme ja laajeta myös; yös ymmärrämme ja toimes ja työs.
Esimerkki sa ollut oot Europalle, miten sorru ei sankarit orjuuden alle, miten seisoa, voittaakin voi ritarit, kun hehkuvi henki ja soi kitarit.
Olet vapaus-uskomme valppahin suoja!
Tuli meillekin vapaus kuin valkeuden tuoja
Mut vallat jos valkeuden auta nyt ei,
pian Puolan ja Suomen yö Moskovan vei.
Ja uljuus jos auta ei toivon, ei uskon, kai urheus on auttava ain Kosciuszkon; rakas meille on rauha, mut jos sota soi, kai yhdessä virrata hurmeemme voi.
Siks liittohon lyökämme nyt käsi käteen! Lois meihinkin sähköä onnen se säteen, jos vapaudenkaipuun kaunehin lies meill' yhtä ois, kuin oli orjuuden ies.
Yks meillä on uhka ja yhteinen työmme.
Jos iskemme, edessä iskuinme lyömme.
Mut Suomen ja Puolan jos sortuvi työ,
myös Europan saartavi orjuuden yö.
Sa suur' olet Puola! Me pieniä liemme. Mut maamme, mut maineemme, murheemme, tiemme, jos yhdessä ei elon myrskyissä käy, pian Suomea pientä, Suur-Puolaa ei näy.
Meit' uhkaa Moskova! Kerranko juotti sota-orheja tuo, joka tuskaa vain tuotti verivirroilla Suomen ja Puolankin maan, vaikk' kumpikin vaati vain vapauttaan?
Ja kerranko vain on nähty se vaino, mihin meidät on saattanut pajarien paino? Meill' lapset on murhatut keihäin ja seipäin; isät itki ne Puolankin laihoin ja leipäin.
Rotu rohkea siks, suku Europan ylpein, niin vapaus on valjennut kyynelin kylpein, äl' unhota uhmaas, mi säihkyvi taas, päin käyden sun voimaasi voittoisan maas!
Maa kauneimman vapaudenvartion! Kerta me varmaankin yhdessä vuodamme verta, jos yllemme yltyvi taas idän yö, mi meit' yhä tappaa ja pettää ja lyö.
29/3 1920.