TULI JA RAUTA.
JOULU BELGIASSA.
He asuivat kaikessa rauhassaan, he raatoivat, tekivät työtä, tulet hehkuvat heidän tehtaissaan ylt'mpäri valkaisi yötä; he padoin sulkivat valtameren. Ken sulkee, ken sulkee nyt syyttömän veren, jota pellot poljetut huppeloi, mi huutaa, min huuto taivohon soi? Laps siellä nyt itkee taattoaan, emo miestänsä miekkavyötä.
Tääll' lepäävät arki-askaret, maa nauttivi joulurauhaa, kyläteillä kaikuvat kulkuset vain lapsuus-iloa lauhaa; siellä soi sota täydellä voimallansa, koko kansa on häädetty kodeistansa, ei rauhan, vaan kuolon enkeli yli talvisten tannerten kulkevi; siell' lepää myös arki-askaret, mut tykkien jylinä pauhaa.
Meille oikeutta, totuutta opetetaan ja ijäistä ihmisyyttä, miten miekkojen asia päällä maan on suojata syyttömyyttä; siellä itse on oikeus kattoa vailla, monet hoippuvat haudoilla haamujen lailla, yli kumpujen käy kuin huokaus: ei koita kansojen vapautus! Siellä miekan oikeutta opetetaan, miten kansa kuolevi syyttä.
Ah, tähdet kaunihit, kirkkahat vilun pohjolan viitojen yllä, te Karman korkeat taivahat, sen näätte ja kuulette kyllä, väkivalta nyt riehuu, on ihmiset hullut, tää tähti, tää tähti on hulluksi tullut, te sinne kauneimmin kaartukaa, missä raunioina on rakkain maa; tänä yönä on tähdet kirkkaimmat polon Belgian kenttien yllä.
EUROPA 1915.
Sata vuotta sitten: Napoleon ja Metternich, Pyhä liitto, ei unhotu Waterloo, Wellington, ei Moskovan surmaniitto, ne painuivat maahan ja hurmeeseen, ne nousevat aikojen takaa kuin muistelot murheiden, vapauden, kuin kansojen vartio vakaa.
Ne sortui ne soturit urheat, se kaatui se vanha kaarti, mut raukesi pilvetkin raskahat, jotka Europan taivaan saarti, jos hukkuikin hankihin Grande armée, jos Vive l'Empereur ei soinut. jäi kansoille usko vapauteen, jota murtaa ei vuossata voinut.
Taas surmaa pauhaavat tykkien suut, rajat maiden ja kansojen siirtyy, nyt Kitchner, Shilinski, Joffre ja muut nimet Klion kirjahan piirtyy, taas kärsivät, kuolevat miljoonat, taas vaarass' on kansojen vapaus. Mitä eessä on? Vaiensi profeetat tää aikojen ankarin tapaus.
Koko Europa vaieten vartoo niin, vain miekoilla on puhevuoro, soi Ranskan virroilta Weikseliin nyt vuossadan jättikuoro, maat järkkyvät alla armeijain, sota soi meren yllä ja alla, ja päällä kirkkojen korkeain käy taistelo taivahalla.
Mut kansain on vapaus loukkaamaton! Miten vaihtuukin tappio, voitto, ijät kaiket taivahan kaarista on tuo kaikuva syyttävä soitto: Itävalta hyökkäsi Serbiaan, meni Saksa Belgian sotaan, on häpeä iskeä heikompaan, ken kaatuukin miekan otaan.
VALKEAT HANGET.
Valkeat hanget mustan maan, toitteko rauhan maailmaan?
—»Emme, me peitimme vain veret, rauniot, ruhjotut ruumiit, asunnot autiot'»
Valkeat hanget mustan maan, teidät ken tänne kutsuikaan?
—»Tulimme tuulien, tähtien teiltä tuomahan valkeita viestejä heiltä.»
Kuinka kuuluvi
viestinne?
—»Näe ja katso ja kuuntele!»
Ymmärrä teidän en kieltänne mykkää, vaikka se tuhanten tuskia sykkää.
—»Tulimme tuomahan unhoitusta, kaivannee sitä maailma musta.»
Liian on viestinne
varhainen!
—»Varromme, siks kuin on hetki sen.»
Taidatte saada vartoa kauan, aika on myrskyn, aika on rauan.
—»Myrskyn ja rauan on tehtävä ratkaista, ei elon ijäisen kulkua katkaista.»
Voi suvi tulla
ja talvi uus—
—»Palaamme jälleen kuin ikuisuus.»
SURMA HIIHTI SUOTA MYÖTEN
1.
KIMMELSI KITEET.
Kimmelsi kiteet, miekkoina iskivät mielipiteet, välkkyi aattehen ankara teräs, nukkuva nousi, hengetön heräs, kasvoivat kansat jo oikeutta kohti, kullakin vapaus tähtenä hohti.
Niin silloin tulikin Surma.
Välkähti rauta, aukesi myös monen aattehen hauta, haihtuivat ilmahan tuulien tuvat, lempeät haaveet, kaunihit kuvat; taas oli taivas kirkas ja seijas, kuoleman henki vain kummuilla leijas.
Kimmelsi kiteet.
2.
RATSUMIES.
—Minne riennät, ratsumies?
»Kuolemahan kukaties.»
—Sinnekö niin kiire sulla?
»Tahdon eellä muiden tulla.»
—Tuonelaanko tummaiseen?
»Vievät voitonseppeleen.»
—Tuonko riennät riemun tähden?
»Seppelpäänä täältä lähden.»
—Vaan jos kaadut etkä voita?
»Tahtoani kunnioita!»
—Tahtoasi tuhkaks tulla?
»Ei lie vaalin valta mulla!»
—Jos ei sulla, kellä sitten?
»Tutki juoksut jumalitten!»
—Tutkin poves pohjaan asti.
»Sinne Luoja tiensä rasti.»
—Rakkaus on Luojan rata.
»Oppinut en parempata.»
3.
ÄITI JA LAPSI.
Tuli tuvan ovelle Surma.
Äkkäs äidin lapsinensa istumassa ikkunassa, viittas, nosti viikatteensa: »Lempeä lepo Manalan.»
Liikahda ei äiti, lapsi.
Tutki Tuoni tarkempahan: kuolleet kumpikin olivat!
Tuumi tuota hetken, kaksi, jop' on muistui mielehensä hiihtäjätoveri toinen, Tauti, käyjä talviteiden.
Paukahteli kiuas kylmä:
»Nää ei Taudin tappamia.»
Tutki Tuoni tarkempahan:
»Niinpä Nälkä ne näversi.»
Hanki haastoi ikkunalta:
»Viel' oli kapea kakku.»
Tutki Tuoni tarkempahan: näki reijän pienen-pienen puhki äityen povesta, halki lapsen hartioista.
Jop' on tunsi tuttavansa, irvisti ikeniänsä: »Sota, sorja veikkoseni, aina eelleni ehätät, kuljet tuulen teitä myöten, riennät sa ratoja myrskyn, isket inhat, isket vanhat, poiatkin emon povelta.»
Läksi tuosta läylimielin saloa samoamahan, kentän poikki potkimahan, eilisen kahakan kentän.
4.
PÄÄKALLOT.
Jo hanki haihtuu, lähtee jää, pääkallot suosta irvistää, ne kysyy toinen toisiltaan: —»Mink' olet mies sa vieraan maan?»
Ei tunne toinen toistansa, mut kaikki korjas kuolema, nyt kaikk' on samankaltaiset: —»Sua tunne en, mua tunne et.»
—»Ma sodin vuoksi synnyinmaan.»
—»Ma pyrin sankarkunniaan.»
—»Ma eestä ihmisyyden löin.»
—»Ma sotamiehen leipää söin.»
Suo sulaa, hanget haipuvat, pääkallot mutaan vaipuvat, vain poreet sieltä täältä käy, ei kohta heitä ketään näy.
5.
NYKYAIKAINEN IKARUS.
Sain ma siivet aurinkoon, itse ilman herra oon, ukkoselta vaajat vienen; jumalaksi luotu lienen.
Minkä tahdon, sen ma voin: päiden päällä salamoin, isken maihin ihmisien, katot särjen kaupunkien.
Suitsen surmaa helmastain, tapan, ketä tahdon vain, aseellista, aseetonta— niitä jo ma niitin monta.
Vuosisatain unelman, toivon pitkän toteutan, niinkuin lintu lennän, liidän, kimppuun ihmiskunnan kiidän.
Kunniaani laulakaa kaikki kansat, kaikki maa, kiitostani veisatkaatte, silloin tekin siivet saatte!