UUDEN SUOMEN LAULU.
Ei silloin paistanut päivän kulta, kun puhkes kukkahan Suomen puu, jäät järkkyi, tunturit iski tulta, veet verta vyöryi ja maat ja multa, oli kansojen yö, oli surman suu, surupilvessä maailma muu.
Eik' ollut oikeuden valta vankka kun syntyi Suomesta laulu uus, oli vainon vuossata synkkä, sankka, rae lankes, rangaistus kulki rankka, monet heimot ja kieletkin Herraansa huus, paha voitti ja maan mataluus.
Se vaappui Salliman vaskivaaka, kun arpa lyötihin kansan tään, jo riemuin raivosi lauma laaka, jo uhkas hirmu ja rauta raaka joka kukkaa, mi tääll' oli reunalta jään vain pälvestä nostanut pään.
Sen tunsi lapsi kuin valkotukka, —nyt lankes kohtalon kolkoin yö, ses aukes ain yhä kuolon kukka, tuo ulvoi ain yhä Manalan hukka, se hiipii, se saapuu, se saartaa, se syö, mitä loi tuhatvuosien työ.
Jo kuuli kuolonsa kellot kansa. Nous silloin valkea Suomenmaa; nyt huoahtain hurmeesta, haavoistansa se seisoo jylhässä voimassansa, nyt miekoin, nyt miehin se valloittaa, mit' ei auroin, ei aattehin saa.
Ei ollut outo se taiston tiellä, sen muinen ruotsi kuin ryssä ties, miss' iski yhteen ne miehen miellä, teki totta Suomenkin säilä siellä, mut missä, miss' oli Ruotsin mies, kun meill' oli orjuuden ies?
Myös hengen taistoa hehkuvinta tää kansa kauan jo käynyt on: kun valtaa kahta sen kantoi rinta, sen raskas ollut on rauhan hinta. Nyt itsensä voittaja voittamaton valon vuoresta päästänyt on.
Taas tunnen kansani: kalliolla sen valtakunnan on kulmapaas, taas synnyinmaassa on armas olla, ois ilmaa kaikua kantelolla, kun loihtisi laulu vain elohon taas sen kaiken, min kuolema kaas!