HYMNI.
I. HÖYHENSAARET.
Mitä siitä jos nuorna ma murrunkin tai taitun ma talvisäihin, moni murtunut onpi jo ennemmin ja jäätynyt elämän jäihin. Kuka vanhana vaappua tahtoiskaan? Ikinuori on nuoruus laulujen vaan ja kerkät lemmen ja keväimen, ilot sammuvi ihmisten.
Mitä siitä jos en minä sammukaan kuin rauhainen, riutuva liesi, jos sammun kuin sammuvat tähdet vaan ja vaipuvi merillä miesi. Kas, laulaja tähtiä laulelee ja hän meriä suuria seilailee ja hukkuvi hyrskyhyn, ennen kuin käy purjehin reivatuin.
Mitä siitä jos en minä saanutkaan, mitä toivoin ma elämältä, kun sain minä toivehet suuret vaan ja kaihojen kantelen hältä. Ja vaikka ma laps olen pieni vain, niin jumalten riemut ma juoda sain ja juoda ne täysin siemauksin— niin riemut kuin murheetkin.
Ja vaikka ma laps olen syksyn vaan ja istuja pitkän illan, sain soittaa ma kielillä kukkivan maan ja hieprukan hivuksilla. Niin mustat, niin mustat ne olivat; ja suurina surut ne tulivat, mut kaikuos riemu nyt kantelen vielä kertasi viimeisen!
Oi, kantelo pitkien kaihojen, sinä aarteeni omani, ainoo! Me kaksi, me kuulumme yhtehen, jos kuin mua kohtalot vainoo. Me kuljemme kylästä kylähän näin, ohi kylien koirien räkyttäväin, ja keskellä raition raakuuden sävel soipa on keväimen.
Me kaksi, me tulemme metsästä ja me metsien ilmaa tuomme, me laulamme nuoresta lemmestä ja lempemme kuvan me luomme, me luomme sen maailman tomusta niin kuin Luoja loi ihmisen Eedeniin ja korvesta kohoitamme me sen kun vaskisen käärmehen.
Te ystävät, joiden rinnassa kyyt yön-pitkät pistää ja kalvaa, te, joita jäytävi sydämen syyt ja elämä harmaja halvaa, oi, helise heille mun kantelein, oi, helise onnea haavehein ja unta silmihin unettomiin mun silmäni suljit sa niin.
Kas, ylläpä mustien murheiden on kaunihit taivaankaaret ja kaukana keskellä aaltojen on haaveiden höyhensaaret ja ken sinne lapsosen kaarnalla käy, ei sille ne aavehet yölliset näy, vaan rinnoin hän uinuvi rauhaisin kuin äitinsä helmoihin.
Mitä siitä jos valhetta onkin ne vaan ja kestä ei päivän terää! Me uinumme siksi kuin valveutaan ja vaivat ne jällehen herää. Moni nukkui nuorihin toiveisiin ja heräsi hapsihin hopeisiin; hän katsahti ympäri kummissaan ja—uinahti uudestaan.
Miks ihmiset tahtoa, taistella ja koittaa korkealle? Me olemme kaikki vain lapsia ja murrumme murheen alle. Miks emme me kaikki vois uinahtaa ja hyviä olla ja hymytä vaan ja katsoa katsehin kirkkahin vain sielumme syvyyksiin?
Oi, unessa murheet ne unhottuu ja rauhaton rauhan saapi, oi, unessa vankikin vapautuu, sen kahlehet katkeaapi, ja köyhä on rikas kuin kuningas maan ja kevyt on valtikka kuninkaan ja kaikki, kaikki on veljiä vaan— oi, onnea unelmain!
Oi, onnea uinua uudelleen ne lapsuen päivät lauhat ja itkeä jällehen yksikseen ne riemut ja rinnan rauhat; taas uskoa, että on lapsi vaan ja että voi alkaa uudestaan ja uskoa uusihin toiveisiin sekä vanhoihin ystäviin!
Taas uskoa riemuhun, keväimeen ja lippuhun pilvien linnan ja uskoa lempehen puhtaaseen taas kahden puhtahan rinnan, taas uskoa itsensä rikkahaks ja maailman suureks ja avaraks— voi, kuinka se sentään on ihanaa, kun sen nuorena uskoa saa!
Voi, kuinka se sille on ihanaa, joka kaiken sen kadotti kerran, joka häkistä katseli maailmaa ja näki vain vaaksan verran, joka etsi kauneutta, elämää, ja näki vain markkinavilinää, ja näki räyhäävän raakuuden, tyhmyyden— niit' aikoja unhota en.
Kun muistelen, kuinka ma kerjännyt olen koirana lempeä täällä, miten rikasten portailla pyydellyt olen tuiskulla, tuulissäällä, vain lämpöä hiukkasen, hiukkasen vain ja kun minä muistelen, mitä mä sain ja mitä mä nielin ja vaikenin ja mitä mä ajattelin!
Miten olen minä kulkenut, uskonut, ett'eivät ne unhoitukaan! Ja sentään ne olen minä unhoittanut kuin unhoittaa voi kukaan. Ja sentään se nousi, niin kohtalot kaas, ja sentään ma seppona seison taas ja taivahan kansia taon ja lyön— oi, onnea tähtisen yön!
Ne saapuvat, saapuvat uudestaan mun onneni orhit valkeet, ne painavat vanhalla voimallaan mun rintani jättipalkeet. Ja kirkas on taivas ja kukkii maa ja säkenet suustani suitsuaa ja ääneni on kuni ukkosen— oi, onnea unelmien!
Mitä siitä jos haaveeni verkot vaan on verkkoja hämähäkin! Mitä siitä jos omieni viittova vaan on laulua laineiden näkin! Moni nukkui nuorihin toiveisiin ja heräsi hapsihin hopeisiin tai herännyt täällä ei milloinkaan. Missä? Milloin? Helmassa maan.
Minä tahdon riemuja keväimen ja onnesta osani kerta! Olen imenyt rintoja totuuden, mut niistä vaan tuli verta. Siis, tulkaa te utaret unelmien, minä vaivun riemunne rinnoillen ja uskon päivähän, aurinkohon. Unen maito on loppumaton.
Oi, kauniisti mulle te kaartukaa, mun syömeni sateenkaaret! Mua hiljaa, hiljaa tuudittakaa, te haaveiden höyhensaaret! Mua katsokaa: olen lapsi vaan, olen riisunut päältäni riemut maan ja pyytehet kullan ja kunnian. Uni onni on laulajan.
Minä tahdon vain uinua yksikseen.
En tahtois vielä mä kuolla.
Mut kuulkaa, jo äitini huhuilee
Tuonen aaltojen tuolla puolla.
Oi, odota hetkinen, äityein!
En viel' olis valmis ma matkallein,
mun syömeni on niin syyllinen.
Suo että mä pesen sen.
Suo että mä ensin huuhdon vaan nämä synkeät, huonot aatteet, suo että mä päälleni ensin saan ne puhtahat, valkeat vaatteet, jotk' ompeli onneni impynen, hän, hämärän impeni ihmeellinen, min kuvaa kannan ma sydämessäin siit' asti kuin hänet mä näin.
Me tulemme, äitini armahain! Oi katso, meitä on kaksi! Oi katso, mik' on mulla rinnassain! Niin oisitko rikkahaksi sinä uskonut koskaan kuopustas? Ja katso, me pyydämme siunaustas, sun poikasi synkeä, syyllinen, ja mun impeni puhtoinen.
Katso, kuin hän on kaunis ja valkoinen ja muistuttaa niin sua! Hän on niin hellä ja herttainen, vaikk'ei hän lemmi mua, Elä kysele hältä, miks tänne mun toi, mut usko, se niin oli parhain, oi! Ja usko, nyt ett' olen onnellinen kuin aikoina lapsuuden.
Elä kysele multa sa laaksoista maan! Ei olleet ne luodut mulle. Mut jos sinun silmäsi tutkii vaan, voin laulaa ma laulun sulle kuin lauloin ma lapsen aikoihin— kas, lauluna sujuu se paremmin ja kyynelet kuuluvat kantelehen. Niitä muuten ma ilmoita en.
II. LAULU METSÄSTÄ.
Voin laulaa ma laulun yhden vaan: »Oli lahden rannalla talo ja kauvaksi yöhön kaameaan sieltä vilkkui ikkunan valo. Mut kaikista, kaikista kauvimmaks ne loisti sen huonehen ikkunat kaks, joss' äiti se valvoi vuoteellaan ja vuotteli kuopustaan.
Tuli kuopus se kerran kotihin. Oli sammunut ikkunan valo. Oli autio huone se armahin ja tyhjä, tyhj' oli talo. Mut kirkkomaall' oli kumpu uus ja kummulla humisi koivu ja kuus ja kasvoi kukkaset tuttavat, emon ennen kastelemat.
Ja poika se matkasi maailmaan. Ei vilkkunut ikkunan valo. Oli ympäri huojuvat hongat vaan ja synkkä, synkk' oli salo. Kävi yksin kulkea raskahaks. Hän löysi ystävän, löysi kaks ja löysi maantien mahtavan, tien kullan ja kunnian.
Oli kylmät ne mieron nuotiot. Ei vilkkunut ikkunan valo. Oli ympäri korvet autiot ja synkkänä huokasi salo. Ja tulilla öisillä kuulla sai niin paljon, niin paljon pahaa vain ja maailman markkinarähinää— vain harvoin ystävää.
Ja poika se erosi yksikseen. Ei vilkkunut ikkunan valo. Mut oli kuin korpehen yölliseen olis kohonnut pikkunen talo. Ja oli kuin kaukaa hän katsellut vaan olis riemuja, murheita mustan maan ja elellyt pienessä mökissään, yön seljässä, yksinään.
Oli pimeä mökki se erakon. Ei vilkkunut ikkunan valo. Oli kolkko se humina hongikon ja synkkänä huokasi salo. Ei viihtynyt erakko tuvassaan, hän metsiä hiihti ja harhaili vaan, ja kylmä, kylm' oli mökin lies— ja kylm' oli mökin mies.
Mut kerran kun palas hän töllilleen, kas, vilkkuvi ikkunan valo! Oli hongikko huolittu hopeiseen ja kullassa kulisi salo. Ja kun hän astahti mökkihin, oli permanto peitetty kukkihin ja lämmin, lämmin ol' mökin lies ja lämpeni mökin mies.
Ei yksin hän töllissä ollutkaan. Siks vilkkui ikkunan valo, siks hongat kaikk' oli hopeissaan ja kullassa kulisi salo. Ei olleet ne kultia kunnian, ei helyjä mammonan, maailman, oli linnunlaulua sydämen, oli riemuja rakkauden.
Mökin lasilla lintunen lauleli. Ja vilkkui ikkunan valo. Ja katso! Katto se kohosi ja mökistä suur' tuli talo. Katso! Mökki laajeni maailmaks ja maailma suureks ja avaraks ja laulua täys oli avaruus ja aurinko oli kuin uus.
Se lauloi laulua kotoista, miten vilkkuvi ikkunan valo, vaikk' ympäri korpi on kaamea ja synkkänä huojuvi salo. Se lemmen lämpöä lauleli, oman kodin se onnea ylisti, ja joulua kuusten ja kynttiläin ja lapsien leikkiväin.
Se lauloi pienestä kädestä, joka sytyttäis ikkunan valon, joka hoitelis liettä lämmintä ja kukkihin kylväis salon, joka kädelle toiselle tukena ois ja pyyhkisi otsan ryppyjä pois, kun surut ne yölliset saapuvat ja aavehet kolkuttavat.
Mut laulu se muuttavi muotoaan. Yhä vilkkuvi ikkunan valo. Mut erakko tölliä kiertävi vaan, jost' tullut on suuri talo. Ne saapuvat, aavehet yölliset, ne tunnon tuskat ja pimeydet, ne pistot syyllisen sydämen— ja ne pistävät syvällen.
Ja erakko tutkivi itseltään:
Mulle vilkkuisko ikkunan valo?
Se ei mulle vilkkunut ennenkään.
Munko ois tämä suuri talo?
Ei, ei, minun mökkini pieni on vain.
Tää lienevi linnoja unelmain?
Mill' oisin ma ansainnut, onneton,
näin kirkkahan auringon?
Taas muuttavi laulu se muotoaan. Yhä vilkkuvi ikkunan valo. Mut erakko metsiä hiihtää vaan ja synkkänä huojuvi salo. Hän yksin hiihtää ja harhailee, hän kanssa peikkojen kamppailee ja kanssa syömensä syyllisen. Hän tahtoisi pestä sen.
Niin suurina surut ne saapuivat. Mut vilkkuvi ikkunan valo. Mökin lasit on suuret ja valoisat ja mökki on suuri talo. Ja katso! Hän katsovi mökkiin päin ja katso, hän aavehet voittaa näin, saa rauhan ja uskoo ja riemuitsee— ja hän saapuvi mökilleen.
Taas muuttavi laulu se muotoaan. Oli valhetta ikkunan valo. Oli härmää ne honkien hopeat vaan ja synkkänä huojuvi salo. Mut erakko yksin hän vuoteellaan vain kattohon katsoo ja katsoo vaan ja liettä kylmää hän koittelee ja hymyy ja hyräilee:
»Mitä siitä jos minulle ilkkui vaan sen ihanan ikkunan valo! Jos hongat ne härmässä olikin vaan ja valhetta jos oli talo! Toi valhe voiton mun sydämehen. Siis uskon, siis uskon ma valheesen ja suljen jällehen silmät kiin— taas onneni näen mä niin.»
Ja laulu se muuttavi muotoaan. Kas, loistavi ikkunan valo. Taas hongat ne helkkyvi hopeissaan ja kullassa kuultavi salo. Taas katto se kaartuvi taivaihin ja permanto peittyvi kukkihin ja lämmin, lämmin on mökin lies— ja lämmin on mökin mies.
Hän uneksii pienestä kädestä, joka sytytti ikkunan valon, joka hoiteli liettä lämmintä ja kukkihin kylvi salon. Hän uskoo ja toivoo ja uinuvi vain ja kiittävi onnea unelmain, kun surut ne yölliset saapuvat tai aavehet kolkuttavat.
Ja näin hän kiittävi onneaan: »Oi, vilkkuos valheen valo! Mitä siitä jos pieni on mökkini vaan, kun mulle se suuri on talo! Mitä siitä jos lieteni kylmä on, kun mulle se antavi auringon, ja muut jos ei lintua kuulekaan, kun mulle se laulavi vaan!»
Hän istuu ja hymyy ja hyräilee.
Yhä vilkkuvi valheen valo.
Mikä lie, joka kaukaa humisee?
Vai onko se vaan sinisalo?
Ja onko mökkiä ollenkaan?
Ja onko mökissä istujaa?
Ja onko valhekin olematon?
Kuka tietää, se vastatkoon.»
III. HYMYILEVÄ APOLLO.
Näin lauloin ma kuolleelle äidillein ja äiti mun ymmärsi heti. Hän painoi suukkosen otsallein ja sylihinsä mun veti: »Ken uskovi toteen, ken unelmaan,— sama se, kun täysin sa uskot vaan! Sun uskos se juuri on totuutes. Usko poikani unehes!»
Miten mielelläin, niin mielelläin hänen luoksensa jäänyt oisin luo Tuonen virtojen viileäin, mut kohtalot päätti toisin. Vielä viimeisen kerran viittasi hän kuin hän vain viitata tiesi. Taas seisoin ma rannalla elämän, mut nyt olin toinen miesi.
Nyt tulkaa te murheet ja vastukset, niin saatte te vasten suuta! Nyt raudasta mulla on jänteret, nyt luuni on yhtä luuta. Kas, Apolloa, joka hymyilee, sitä voita ei Olympo jumalineen, ei Tartarus, Pluto, ei Poseidon. Hymyn voima on voittamaton.
Meri pauhaa, ukkonen jylisee, Apollo saapuu ja hymyy. Ja katso! Ukkonen vaikenee, tuul' laantuu, lainehet lymyy. Hän hymyllä maailman hallitsee, hän laululla valtansa vallitsee, ja laulunsa korkea, lempeä on. Lemmen voima on voittamaton.
Kun aavehet mieltäsi ahdistaa, niin lemmi!—ja aavehet haihtuu. Kun murheet sun sielusi mustaks saa, niin lemmi!—ja iloks ne vaihtuu. Ja jos sua häpäisee vihamies, niin lemmellä katko sen kaunan ies ja katso, hän kasvonsa kääntää pois kuin itse hän hävennyt ois.
Kuka taitavi lempeä vastustaa? Ketä voita ei lemmen kieli? Sitä kuulee taivas ja kuulee maa ja ilma ja ihmismieli. Kas, povet se aukovi paatuneet, se rungot nostavi maatuneet ja kutovi lehtihin, kukkasiin ja uusihin unelmiin.
Ei paha ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista. Paljon hyvää on rinnassa jokaisen, vaikk' ei aina esille loista. Kas, hymy jo puoli on hyvettä ja itkeä ei voi ilkeä; miss' ihmiset tuntevat tuntehin, siellä lähell' on Jumalakin.
Oi, antaos, Herra sa auringon, mulle armosi kultaiset kielet, niin soittaisin laulua sovinnon, ett' yhtehen sais eri mielet. Ei tuomitse se, joka ymmärtää. Mut laulukin syömiä selittää ja ihmiset toistansa lähemmä vie. Sen kautta käy Jumalan tie.
Oi, onnellinen, joka herättää
niitä voimia hyviä voisi!
Oi, ihmiset toistanne ymmärtäkää,
niin ette niin kovat oisi!
Miks emme me kaikki yhtyä vois?
Ja yksi jos murtuis, muut tukena ois.
Oi, ihmiset toistanne suvaitkaa!
Niin suuri, suuri on maa.
Tääll' on toki tilaa kaikillen. On ketoja auran kääntää, on lehtoja laulella neitojen ja saloja sulhojen vääntää. Kas, lempi se maailman levittää. Oi, ihmiset toistanne lempikää ja kohti taivasta tavoittakaa! Niin pieni, pieni on maa.
Niin pienet, pienet on piirit maan, mut taivas on suuri ja laaja ja taivas on kuultava korkeuttaan ja taivas on tähtinen, taaja. Yks vaan on taivas, yks Jumala vaan, on jokaisella se sielussaan, ja taivas on rauha täytetyn työn. Se estävi aavehet yön.
Sun mieles jos kääntyvi murheisaks elon pitkillä pientaroilla, niin aitaa sarka ja aitaa kaks ja onnes sa löydät noilla. Ja maailma kuinka se muuttuukin, käy elosi päivään tai pilvihin, niin yksi, yksi on varma ain: työn onni on oikea vain.
Oi, kaikuos kantele kautta maan, soi soittoni kodasta kotaan, niin mökkiin kuin linnahan kuninkaan kaikk' kutsuen suurehen sotaan! Oi, kaikuos kauniisti kantelein, oi, helise hellästi sydämein, oi, sykkiös kerrankin päivähän päin työn onnea ylistäin!
Se talo, min portilla kilpi on: »Tässä talossa tehdään työtä.» Se talo on pyhä ja pelvoton ja pelkää ei se yötä. Työs olkoon se suurta tai pientä vaan, kun vaan se työtä on oikeaa ja kun sitä palkan et tähden tee! Työ riemulla palkitsee.
Se raatajan riemulla palkitsee ja tekijän terveydellä, työ himoja huonoja hillitsee niin puhtaalla sydämellä. Oi, rauha päätetyn päivätyön! Hyvät enkelit suojaavat työmiehen yön ja nuorena, vankkana nousevi hän taas uutehen päivähän.
Oi, antaos Herra sa armas sää, kun raatajan ilta raukee! Hyvät enkelit kauniisti hymyilkää, kun työmiehen hauta aukee! Oi, nouskosi kirkasna päivyt uus, kun loppuvi raatajan rauhattomuus ja päättyvi pitkä päivätyö! Herra, valkase vaivamme yö!
On monta uskoa päällä maan ja toinen toista kiittää, mut laulajalla yks usko on vaan ja hälle se saapi riittää: Min verran meissä on lempeä, sen verran meissä on ijäistä ja sen verran meistä myös jälelle jää, kun päättyvi päivä tää.
Ja yhden ma varman tiedän sen, kun löydy ei tietä mistään: On työtä tehtävä jokaisen. Puu tutaan hedelmistään. Se usko, ken sitä ei opeta, sitä uskoa täällä ei tarvita, se on uskoa usmien, haamujen, ei uskoa ihmisten.
Kuka tietävi, mistä me tulemme ja missä on matkamme määrä? Hyvä että me sitäkin tutkimme. Ei tutkimus ole väärä. Mut yhden me tiedämme varmaan vaan: Me olemme kerran nyt päällä maan ja täällä meidän on eläminen, miten taidamme parhaiten.
Me olemme kaikki nyt laivalla ja kynnämme suurta merta. Me synnytettiin vaivalla ja vaivalla kuolemme kerta. Mut se, mikä siinä on välillä, se olkohon lämpöä, lempeä! Kas, tuiskussa yhteen kun yhtyvi kaks, käy kulkukin helpommaks.
Mut emmehän tuiskussa kuljekaan, kun oikein me aattelemme. Vaikk' elämme kaikki me päällä maan, niin maassa tok' kiinni emme. Tääll' onhan niin paljon muutakin kuin multaa, on kaunista, kultaakin, kun oikein, oikein me etsimme vaan. Niin kaunis, kaunis on maa.
Oi, katsokaa, miten lainehet niin kauniisti rantoja kaulaa! Oi, kuunnelkaa, miten lintuset niin kauniisti lehdossa laulaa! Oi, ootteko nähnehet illan kuun ja kuullehet kuisketta metsän puun, min ylitse valkeat hattarat suvitaivaalla vaeltavat?
Tai ootteko koskaan te painaneet pään kesäistä nurmea vastaan, kun heinäsirkat on helisseet ja raikunut laulu rastaan? Sinikellot tokko ne keinuivat, lepinkäiset tokko ne leijuivat, ja tuoksuiko kukkaset tuhannet? Sitä tuoksua unhota et.
Ja ootteko mennehet milloinkaan te aamulla järven rantaan, kun aurinko noussut on aalloistaan ja paistanut valkosantaan? Vesi välkkyikö tyynenä heijastuin, sumun keskeltä nousiko seijastuin sadun saaret, niemet ne terheniset?— Sitä utua unhota et.
Oi, ootteko silloin te tunteneet maan luonnossa maailman Luojan? Oi, ootteko silloin te löytäneet yön aaveilta armahan suojan? Ja ootteko silloin te itkeneet ja hyviä olleet ja hymyilleet, oi, ootteko silloin te lempinehet?— Sitä lempeä unhota et.
Oi, ootteko silloin te lempineet sitä tyttöä tummatukkaa ja ootteko silloin te rakastaneet joka puuta ja joka kukkaa? Ja oliko veli joka ihminen? Ilo loistiko silmistä jokaisen? Ja oliko kaikilla kasvoillaan: Niin kaunis, kaunis on maa.
Ken yhtä ihmistä rakastaa, se kaikkia rakastaapi. Ken kerran voi itsensä unhoittaa, se unten onnen saapi. Ken kerran itse on onnellinen, se tahtois onnehen jokaisen ja antaa ja antaa ja antaa vaan oman onnensa aarteistaan.
Mitä siitä jos hän sua lemmi ei, sa jolle lempesi annoit! Hän antoihan sulle elämän ja kuvaa sa kaunista kannoit. Ja vaikka hän vaatisi elämäs taas, niin kulkeos riemulla kuolemaas ja julista virsillä Jumalaa, kun kaunis niin oli maa.
Oi, kiitos sa Luojan armollinen joka hetkestä, jonka ma elin, kun annoit sa ruumihin tervehen ja syömen mi sykähteli, kun annoit sä tervettä kättä kaks, kaks silmää sieluni ikkunaks, ja hengen herkän ja avoimen joka tuutia tuulosen.
Sua kiitän mä Luojani armollinen, kun annoit sa kodin hyvän, soit äidin niin hellän ja herttaisen ja taaton niin tarmoa syvän, kun annoit sa myös pari ystävää ja ne hyvää, en pyydä mä enempää, ja annoit sa armahan isäinmaan, jota kyntää ja rakastaa.
Ja kiitospa vihdoin viimeinen, kun laulun lahjan sa annoit, kun riemut ja murheet lapsosen näin sävelten siivillä kannoit, sen sulta, sulta ma yksin sain ja sulle siitä mä vastaan vain ja leiviskästäni tilin teen, miten käytin mä kanteleen.
Soi, helise kulkijan kannel vain! Halo aaltoja laulajan haaksi! Käy purjehin täysin ja pullistuvain, jätä välkkyvä jälki taaksi! Ja vaikka mun nuorena laineet vei, niin eipä se hukkahan vaipunut, ei, joka upposi laulujen laineisiin ja lempensä unelmiin.
Se soutavi seljässä delfiinein ja sen lempeä lainehet laulaa ja kanssa Vellamon impyein se aikojen aalloilla kaulaa. Oi, viritä virtesi, nuori mies! Voi, pian se riittyvi rinnan lies ja vanhuus jo sauvoilla hoippuen saa. Anna kanteles kajahtaa!