I00.
RASKAALLA HETKELLÄ.
Maailma kulkevi kulkuaan. Hanki jo paksulta peittää maan ja kesä on jo keikkuen mennyt. Minun mieleni on kuin talvinen kuutamo-yö, niin kylmä, niin kirkas ja rintani lyö, kuin muistoja murskaten nyt.
Hanki jo paksulta peittää maan. Ihmiset ne uurtavat kukin alallaan ja ystävill' on ylimpänä hyöty. Ol' liian avo sydämein, sen suljen ma työss',— ja lapsesta mieheksi vartutaan myös, vaikk' kauvan on leikkiä lyöty.
Maailma kulkevi kulkuaan. Hyve ynnä usko ovat unelmia vaan ja savua jo miehen sana lie nyt. Sen kaiken tiesin ammoin ja senhän kaikki ties. Mut sinust' että myös tulis mulle vihamies, sit' en ma viljon ystävä tiennyt.
101.
LAULAJAN LAULU.
En, enhän muuta ma tahdokaan kuin laulaa, laulaa, niin laulaa, kun laulut mun helkkyvät rinnassain ja pyrkivät pitkin kaulaa.
Mitä voin minä sille, jos maailma vain mulle se virsinä helkkää, jos rytmejä on ilot ihmisten ja surut on sointua pelkkää.
Ja minkä mä taidan, jos elämä tää vain mulle on suuri runo, mihin saimme me Luojalta langat vaan ja Luojalta käskyn: puno!
Me punomme kehdosta hautahan, me punomme, puramme jälleen, kunis laulumme kuolema katkaisee ja sen viemme me virittäjälleen.
Kuka viepi viisahan päätelmän, kuka piirteli pilkkataulun, kenen pivoss' on pieniä runoja vaan, kenen kädessä sankarilaulu,
Mut olkoon se tunnelma, kompa vaan tai miehen mietelmä syvä, runot kaikki Luojalle kelpaavat, jos runo on muuten hyvä.
Ei huoli hän siitä, jos jossakin ei yhtynyt tahto ja voima, kun tahto vaan oli oikea ja aattehen aateloima.
Ja katso hän ei, jos kompastuit sinä joskus nimien kiviin— kun loppu se oikein sointuvi vaan, ei kulje hän rivistä riviin.
Oi, auttaos Luojani sointumaan mun lauluni loppu hyvin! Oi, auttaos yhtenä heilumaan mun lauluni latva ja tyvi!
Me laulamme kehdosta hautahan.
Kuink' kauvan, tiedä me emme.
Paras aina ois sointunsa sommittaa
kuin oisi se viimeisemme.
Runon hyvän jos mistä sen katkaisee, niin runo on sentään runo— näin ystävä aina sa yhdeks puuks ne sielusi säikeet puno!