MAA JA KANSA.
ALEKSIS KIVI.
Lausuttu Kaunokirjailijaliiton Kivi-iltamassa 23 p. maalisk. 1901.
Syntyi lapsi syksyllä— tuulet niin vinhasti vinkui— tuult' oli koko elämä, nähnyt ei kesää, ei kevättä, eli vain syksystä jouluun.
Syksyn lapsilla kiire on— päre pihdissä sammuu— aatos lentävi, aivot takoo, veri paksuna päähän sakoo, ovella Sylvester uottaa.
[Sylvester, vuoden viimeinen päivä: Kivi kuoli
Uudenvuoden päivänä, syntyi 10 p. lokakuuta.]
»Vuota vielä, oi vanha vuos!»— tuulet niin vinhasti vinkuu— »jouda en viel' sua seuraamaan!» Vanhus ovella nyökkää vaan: »Saat elää syksystä jouluun.»
»Viivy, viivy, oi vanha vuos!»— päre pihdissä sammuu— »niin täysi, niin täysi on sydämein, sen tahtoisin antaa ma kansallein, en vielä jouda ma kuoloon!»
Hetket rientävi, kello lyö— tuulet niin vinhasti vinkuu— »Onko, onko jo keski-yö?» »Päätä, lapsi, nyt päivätyö, jo aamun tähtöset tuikkii.»
»Vielä hetki, oi vanha vuos!»— päre pihdissä sammuu, kannel heikosti helähtää, kääntyvi ovella harmaapää— loppui laulajan vuosi.
»Minne viet mua, vanha vuos?»— tuulet niin lauhasti tuoksuu— »minä niin pelkään ja vapisen». »Rauhoitu, rakas lapsonen, ovella taivaan jo ollaan.»
Astuvi sisähän vanha vuos— taivaan kynttilät loistaa— saattavi laulajan Luojan luo: »Tässä poian ma pienen tuon, jok' eli vain syksystä jouluun.»
Virkkavi Herra Jumala— tuulet niin lauhasti tuoksuu— »Etkö kesää sä nähnytkään?» »Näin vaan syksyn ja talven sään», laulaja vavisten vastaa.
Kyyneltyy silmä Jumalan— taivaan kynttilät loistaa— »Siis suvi sull' olkohon ikuinen! Mut virka, poikanen poloinen, ken olet ja mistä sa tulet?»
»Laulaja olen ma laadultain»— tuulet niin lauhasti tuoksuu— »tulen tähtösestä ma pienestä, min nimi on Maa».—»Mihin kuolit sä?» »Kurjuuteen kuolin ja nälkään.»
Vihastuu Herra Jumala— taivaan kynttilät sammuu— »Sano kansas, niin kostan ma kuolosi sun!» »Ei, ei, hyvä, suuri on kansani mun, et sille saa sinä kostaa.
Mut hiukan hillitse viimojas, ne liian vinhasti vinkuu mun uraani armahan aukeoilla. Suo päivän paistaa sa Suomen soilla!»— Näin laulaja tuskassa huutaa.
Hymyilee hyvä Jumala— taivaan kynttilät loistaa— »Voi oikein olla. Ehk' koetin ma sun kansaas liiaksi tuulilla. Taas kukat kummuille nouskoon!»
MÖKKILÄINEN JA HÄNEN POIKANSA.
»Noh, pojat, päivä valkeaa, on aika työn ja toimen. Jo aura pelloll' odottaa ja hepo eessä soimen.»
On sääli heitä herättää, ois hyvä maata heidän, mut säälittää myös kaunis sää ja pien' on mökki meidän.
Ken nuorna tottui nukkumaan, ei vanhanakaan herää. Vain työttömyys se ruostuttaa, ei kyntö auran terää.
Ja näin ma heitä rohkaisen, kun väsyvät he milloin: tuo aika uuden huomenen ja parempi on silloin.
Ja usein huomen valkeaa
ja työ on yhtä kovaa.
Ma silloin koetan lohduttaa:
Nyt saatte hetken lomaa.
Ja tyytyväisnä työhönsä he nousee nukkumasta. Oi, heitä siunaa, Herra sä, oi, siunaa mökin lasta!
GRANIITTI.
Hakataan, hakataan
Suomen vuorta harmajaa.
Peikot pienet nakuttaa: kirpoo tulikipunat, kivilaatat lohkeevat, lastatahan laivoihin, viedään suuriin kylihin, pannaan muistopatsaiksi, palatseiksi, linnoiksi, kuninkaille, keisareille, vierahille jumaloille, joille vuori harmaja vain on lasten tarina.
Hakataan, hakataan. Pojat, pienet varokaa! Lasten tarut uudistuu, kuori kylmä ohentuu, vuoren sydän tulta on, nousta voipi raivohon, kulon suuren kulkemaan päästää pitkin maailmaa, polttaa kaikki poroksi palatsit ja linnatki keisarten ja kuninkain, vierahien jumalain.
Vuoressa on tulta myös.
Nähkää kipunoita yöss'!
TERVEHDYS KAJAANIN KAUPUNGIN 50-VUOTISJUHLAAN
6 p. maalisk. 1901.
Ämmän kuohut, Koivukoski,
Pöllyvaara, Kyynärpää!
Kaikki tunnen, kaikki tiedän,
kaikki mieleen lennähtää.
Täällä tehtiin Kalevala, täällä sodan soihtu nous kauvan vielä, vaikka vaipui muualla jo miekka, jous.
Ehkä myöskin tunnet nimen: Juhana Messenius, josta niin on kaunihisti tarinoinut Topelius.
Ja jos vielä etäisempään aikaan, aatos, meitä viet, kohtaa meitä kainulaiset, karjalaisten kauppatiet.
Niistä tietköön tiedemiehet!
Minä muita laulelen.
Ei meit' auta entismuistot
ellei aika nykyinen.
Min' oon lapsi tämän ajan.
Terve sulle, rautatie!
Kulje kohta korven halki,
Kajaanihin viesti vie:
Loppui puute Pohjolasta,
Sampo saatiin takaisin.
Kauan oot sa tyytynytkin
muun jo Suomen muruihin.
Valitelkoot vanhat herrat kaupunkia katoovaa, ruikutelkoot rukkamielet linnan muurta harmajaa.
Minä laulan, laulattelen Kajaania tulevaa, tiedon pesää, taidon pesää, jauhon, viljan jakajaa.
Hyvinvointi! kansan onni!
Ensin sinä, sitten muu.
Missä syödään petäjäistä,
siell' ei paljon naura suu.
Meijerit ja kansakoulut!
Toinen toistaan tukekoon.
Rahvas lukee raamattua.
Myöskin muuta lukekoon.
Ei oo pelko, että kansa isäin tavat unhottaa. Jos ne joku unhottaiskin, kyllä Ämmä muistuttaa.
Ämmä tulee korpimailta, korven voima nuorta on. Vuottakaa, kun Kuhmo nousee ynnä poiat Paltamon!
Sotkamoss' on suuret kylät, siellä täyttyy tähkäpää. Kiannalla kilvan vielä pettuleipää pistetään.
Täyttyvä on kerran tähkä koko kauniin Kainuunmaan. Kunpa täyttyis, kohta kaikki korven voima tarvitaan,
tarvitahan päivän työlle vasten valtaa pimeyden. Kenpä tietää, ehkä toistuu tarut ajan entisen?
Kenpä tietää, ehkä kerran Kajaanissa taistellaan, kun jo unta uupunutta nukkuu suuri Suomenmaa?
LAULU VANHOISTA AJOISTA.
Haastavi hongat harmaapäät: Ei ennen tääll' ollut tälleen, ei leikitty, tanssittu päivät pitkät ja herätty leikkihin jälleen.
Päivät raskaasti raadettiin ja kelpas uni yöllä. Pyhät ne pyhinä pidettiin ja arki alkoi työllä.
Tervaa täällä poltettiin ja pettuleipää syötiin; terva vietiin kaupunkiin ja porvarille myötiin.
Saatiin säkki suoloja ja toinen leivänlisää. Totteli vaimo miestänsä ja poika kuuli isää.
Aivan toinen aika on nyt meillä siitä asti, kun herrat ruukin laittoivat ja mittar' metsät rasti.
Pyhä oli ennen lemmenliitto, vakainen sen vastuu. Kirkkomäellä kaulakkain nyt nämä nuoret astuu.
Tytöt juoksee ruukilla ja pojat myllärillä. (Kolme mamsseli heilakkaa on näätsen miehellä sillä.)
Pojat työnsä unhottaa ja tytöt kunniansa. Viina virtaa tulvanaan ja turmeltuupi kansa.
LAULU VALON SODASSA.
(Kun Kalevalan sankarit ennen muinen valon sotaan suorivat, kerrotaan heidän ennen lähtöään marssineen Ukon puun ympäri laulaen seuraavaa laulua:)
Kuule nyt meitä, ilmojen Ukko, aukaise eestä auringon lukko, päästäös päivä pilvien takaa, kussa se Louhen vankina makaa.
Valoa me vaadimme emmekä muuta, siksi me kierrämme, nyt Ukon puuta, siksi me laulamme laulua sodan, nostamme taivaalle tapparan odan.
Meill' oli päivä:
He meiltä sen peitti.
Meill' oli kansa:
He yöhön sen heitti.
Meill' oli vapaus:
Nyt meill' on orjuus.
Meill' oli onni:
Nyt meill' on kurjuus.
Meill' oli lapset siveät ja suorat, nyt meillä pauhaa hurtat ja huorat, kaikki jo katoo: kunnia, kunto, tarmo ja tavat ja oikeudentunto.
Jos nyt et auta, niin hukka jo perii. Kuolla jos pakko on, kuolkaamme veriin! Eespäin veikkoset! Tapparat tanaan! Voimamme laulu ja luottamus sanaan.
Astuvi urhot, ukkonen jyskää. Katso, jo Pohjolan portit ne ryskää, sortuvi, murtuvi, kaikuvi soitto, sankarit laulaa: päivän on voitto.
EERO ERKKO.
Kävi myrsky, kun lippusi tankohon tartuit, nous taistelon lainehet korkealle, mut et sinä sortunut aaltojen alle, vaan vaahdossa seisoit ja kasvoit ja kartuit.
Tuli tyyni,—ja moni, jot' ei murtanut myrsky, nyt sortui tyynessä, veltossa veessä, mut ainapa Erkko ol' joukkonsa eessä, oli aurinko mailla tai hyökäsi hyrsky.
Näin seisoi hän kohta jo kymmenen vuotta.
Nyt kaatunut on hän. Ken hänet kaasi?
Sa ääneti seisot. On vastaus suotta.
Sun puolestas vastaa kansas ja maasi.
Keväällä 1900.
HELSINKI HELMILÖISSÄ.
Kuulkaa Luonnotarten kuiskausta, nähkää Suomen talven suuri taika!
Koko Helsinki on helmilöissä, puistot kaikki kuurakaunehissa, kaasut palaa, sähkölamput loistaa, esplanaadi on kuin taikalinna, peikkoin palatsi ja vuoren hovi, jossa Hiiden neien häitä juodaan.
Mutta kattoin yli sähköverkot mahtavina niinkuin maantiet käyvät, valkoisina, valon rautareitit, sakeoina, sanan ohjoajat, sillat sielujen ja ihmismielten, valistuksen suuret valtaväylät.
Mistä tämä rikkaus ja tenho? Eilen vielä sumu maita peitti, puut ol' paljaat, kadut kauppaa varten, lyhdyt tuikkivat kuin tulitikut, sähkölangat, yli kattoin käyvät, venyi velttoina kuin riippumatot rantamilla kesäsiirtoloiden— mukavuuden, laiskuudenkin langat.
Astun alla jumalaisen holvin, pääni päällä kuurahelmet helkkää, helmet helkkää, runot kauniit kaikuu, tanssii talven immet ihanaiset; käyskelen ja kysyn itseltäni: Mistä tämä rikkaus ja tenho?
Tyttö tietä pitkin tepsuttaapi, valkea kuin vaahti myrskyn jälkeen, pysähtyy ja minuun kauvan katsoo. Mitä minusta sa tahdot, tyttö?
Kuiskaa tyttö tuskin kuuluvasti: »Olen talvi, Suomen taikaneiti, tuntenethan minut vanhastaankin, liat peitän, saastat maahan kaivan, sumut kaikki kudon helmivöiksi, joilla koristan ma uraani armaan odottamaan uutta kevättänsä. Kautta oman rintas kammioiden usein unohduksena ma kuljen.»
Vielä kerran mulle viittas tyttö, hälveni kuin uni heräävältä. Yksin seisoin keskell' esplanaadin, öinen Helsinki ol' heräämässä, kahden puolen ihmiskarjat kulki, karjat sekä karjain kaitsijatkin, herrat heilui, vilkkui naiset nuoret, vaan ei valkeat kuin talven immet; silloin multa silmäkulma kostui, sanat nämä nousi huulilleni: Mitä taitaa pimeys tälle maalle? Ampukohot myrkkynuoliansa, nostakohot suosta suuret usmat, peittäköhöt taivaat talmallansa, laskiessaan Suomen laaksoloihin sentään helminä se sataa alas,— laulun helminä ja hengen töinä.
Kiitos unhoitus, sa Luojan lahja, kiitos sulle, Suomen suuri talvi.
8/1 1901.