METSÄN KOSIJA.
I.
YKSIN HIIHTÄJÄ.
Minä hiihtelen hankia hiljakseen, jo aurinko maillehen vaipuu, minun mieleni käy niin murheisaks, minun rintani täyttää kaipuu. Latu vitkaan vie. Vai vääräkö lie? Niin pitkä on yksin hiihtäjän tie.
Ja kuusien varjot ne tummentuu. Minä annan aattehen luistaa. Ja jos minä korpehen kaadun näin, mua tokkohan kukaan muistaa? Kylä kaukana on. Nyt lepohon ei aikaa vielä, ei aattelohon.
Olen hiihtänyt metsää, järveä ja rimpeä rannatonta, olen laskenut rinteitä laaksojen ja kohonnut vuorta monta ja vuorien taa mun jäi kotomaa, mut voimani, voimani raukeaa.
Olen vierinyt maita ma vieraita ja ottanut merkkejä puista, olen pyrkinyt, tahtonut, taistellut ja levänneeni en muista. Mut määrän pää yhä loitoksi jää. Mun on niin kylmä, mua väsyttää.
Ne nousevat lapsuusmuistot nuo, ne aukee maailmat armaat, näen silmät mä äitini lempeän taas ja taattoni hapset harmaat. Se vast' oli mies! Se taruja ties, kun joutui ilta ja leimusi lies.
Minä hiihtelen hankia hiljakseen. Tuul' hiljaa heittävi lunta. Koti mullako ollut ja siskot ois vai oisko se ollut unta? Miten korvessa näin nyt yksinäin minä hiihtäisin? Missä on ystäväin?
Ei, enhän mä korpea hiihdäkään, minä hiihdäkään siskojen kanssa, koti tuolla se vilkkuvi kultainen, tuli taasen on takassansa, emo huolella käy, eikö lapsia näy, kun ilta jo hangilla hämärtäy.
Elä murehdi turhia, äitini mun, me tullaan, tullaanhan kyllä, me tulemme poskin niin lämpimin, meill' onhan villaista yllä, ja jos kylmäksi jää sormi yks tai tää, sun suukkosi kyllä sen lämmittää.
Me hiihdämme alta ikkunan, me katsomme salaa sisään: Isä pitkää piippua polttelee, emo takkahan halkoja lisää. Hei, hip hip huraa! kaikk' kerrassaan! Ovi auki ja äidin helmahan vaan.
Ja kuusien varjot ne tummentuu. Tuul' hiljaa heittävi lunta. Joko kotihin korpien hiihtäjä sai vai ollutko lie vain unta? Uni tuskat vie. Päivä loppunut lie ja loppunut yksin hiihtäjän tie.
2.
TELLERVO.
Ken siellä? Ken metsässä huhuilee? Kuka viitakon oksilla vilkkaa? Ken heittävi huntua valkeaa ja puuhun piirtävi pilkkaa? Se Tellervo on, tytär hongikon, opas metsien vieno ja vallaton.
Hän saapuvi, hämärän impeni mun, luo sen, joka vaipui varhain, hän tarttuvi kätehen tarmottoman, hänet ohjaten ohitse harhain. Hän hymyilee ja hän lymyilee ja hän kuusikon lehviltä kuiskailee:
»Mitä mietit sa poikanen poloinen, kun korpehen yöpyä aiot? Ei vastahan Pohjolan pakkasta teho laulajan tieot, ei taiot. Mut tulkosi näin minun jäljissäin, niin menemme Metsolan linnoja päin.
Kas, Mielikki, metsien muori, on minun äitini kultainen, kallis. Ei koskaan hän laulajan uupunehen näin hangelle uinua sallis. Näet lempeä on emo hongikon ja lempeä honkien tytärkin on.
Ja vaikka sa et mua tunnekaan, sun tunsin jo kauvan, kauvan. Kun hiljaa sa hyrisit hiihtäissäs, minä seurasin sompoa sauvan. Ja hiljaa vain vaikka laulelit ain, minä kuulin ja riemusin rinnassain.
Sua eivät ihmiset kuullehet, mut metsä, metsä sun kuuli. Minä laulua lemmin ja laulajaa ja mulla on lämmin huuli. Se suukkosen saa, joka saavuttaa. Tulet Metsolan tuolla jo pilkoittaa.»
Ja Tellervo huntua huiskuttaa ja laulaja kutsun kuulee. Hän sauvahan tarttuu ja tavoittaa, tytön kiini jo saaneensa luulee: Suo suudelmas! Mut kaukana, kas, taas tyttö on petturi, peijakas.
Hän huntua heittää ja häilähtää, hän vierii ja väijyy ja väikkyy, hän milloin vierellä virnakoi, taas milloin loitolla läikkyy. Näet veitikka on tytär hongikon ja tanssi on luontoa Tellervon.
3.
ITKU PITKÄSTÄ ILOSTA.
»Oi, Tellervo viekas ja vienoinen, mihin poikasen polosen veitkään, miks piirtelit syömeeni pilkkojas ja sen hurmaten hulluksi teitkään! Sua vihaa en, sua soimaa en, mut tee minut järkihin jällehen.
Oi, Tellervo huima ja huoleton, en ole ma leikkihin luotu, ei minulle kaunojen karkeloon Lipon liukkahan suksia suotu, minut luotihin vaan pojaks erämaan ja Hiisien hirviä ajelemaan.
En luotu ma vaan huvihiihtäjäks, en käymähän saloa samaa, minut luotihin uria uurtamaan ja oksia osoittamaan. En viipyä saa, pois vuorien taa käy tieni, miss' yhtyvi taivas ja maa.
Ma olen sua pettänyt, onneton; ja pettänyt kauvan liika: minä olen vain ihminen syntinen, sinä metsien sinipiika. Mua lemmi et. Siis kahlehet nämä katkaise kaunihit, utuiset!
Kas, sun on jalkasi keveä ja sulla on mieli nuori, mut mulla on murhe sydämessäin ja harteilla harmaja vuori. Sinä semmoinen, minä tämmöinen— mitä leikistä meidän molempien!
Sa näethän, ett' olen orjasi— mitä vaadit sa enempi multa? Ei mull' ole kultia, hopeita. Oli ylpeys köyhän kulta. Sen' saithan sa jo. Oi, Tellervo, et kovempi liene kuin kohtalo!
Minut kohtalo korpehen tuomitsi ja synkkä on sydämen yöni, mut latuja uusia laulella kylän kansalle kaunis on työni. Ja hankihin jos vaivunkin, niin kuolen ma miehenä kuitenkin.
Näet meihin pannut on muutamiin Isä-Jumala semmoisen vaivan, me ett'emme tyydy tomuhun, vaan tahdomme ilmaa taivaan, ja lennämme vaan ja laulamme vaan ja laulajoiks meitä sanotaan.
Ei leimua meille ne liedet maan, ei vilku ne ikkunan valot, meille tuikkivat taivahan tähdet vaan ja pilkkuvat pilvien talot, ja kuun polut vain yli kunnahain— oi, kauniit on kartanot laulajain!
Olen kyllin jo lyönyt mä leikkiä.
Niin pitkä on taival mulla.
Mun täytyvi kärsiä, taistella.
Oi, suothan mun kotihin tulla!
Siis hyvästi jää!
Yö yllättää.
Taas yksin-hiihtäjä hiihtämään!»
Näin lauleli hiihtäjä hiljakseen, käden hyvästiksi hän tarjos. Mut Tellervo itkuhun purskahti ja hän kädellä silmänsä varjos. Yö hiljainen. Humu honkien. Ja laulaja lauleli jällehen.
4.
KUOLEMAN KANNEL.
»Mut jos mua tyttö sä rakastat, niin vie minut Metsolaasi! Me heitämme maailman herjan tään ja etsimme elomaasi, ja minä olen sun ja sinä olet mun ja me elämme onnea unhotetun.
Me tahdomme kaiken sen unhottaa, mikä maailmassa on väärää, mikä sydämet sykkivät eroittaa ja ihmisten onnen määrää, mik' on likaista, mik' on lokaista sekä orjantappura-okaista.
Me tahdomme kaiken sen unhottaa ja meitä ei kukaan muista. Sun taattosi Tapion linnan luo majan teemme me pienistä puista, ja vuotehen mesinukkaisen, sen päälle peittehen kukkaisen.
Ja viikot ne vierivät hiljalleen ja päivä seuraa toistaan. Mut kauvaksi kuusien lomitse tuli illoin tuvasta loistaa. Ja kulkija, ken luo majan sen yöss' eksyvi, löytävi lämpöisen.
Hän löytävi lieden lämpöisen ja huuruvan hutun, mi maistaa. Mut kun hän on käynyt nukkumaan ja kuutamo sisähän paistaa, niin herää hän sävelhyminään— hän kuulee ja koettavi sydäntään.
Hän kuulevi laulun kummallisen kuin kuoleman kannel soisi eikä se häntä säikytä, vaan on kuin tuttua oisi, se soittavi vaan, mitä kodistaan hän sai sekä unohti matkallaan.
Se soittavi rauhaa maailmaan ja se silmihin utua seuloo, se yhtehen yön ja päivän soi ja hämärän huntua neuloo, yli linnojen, yli töllien, ja ylitse kruunujen kultaisten.
Ja silloin prinssit ja prinsessat ne silmänsä kiinni painaa ja ajatus lentävi aurinkoon, joka valonsa kaikille lainaa, niin hyville kuin pahoille, niin köyhille kuin myös rikkaille.
Ja on kuin lamput ne linnoissa niin heikosti liekuttaisi, ja alla sammalekatonkin sydän särkynyt hoivan saisi, ja on kuin ois surut, riemut poiss' ja elämä kaukana karkelois.
Ja ihmiset tuumivat itsekseen: Mikä on tuo laulu kumma? Miks kullan kiilto kalpenee ja hopean hohto on tumma? Miks herkut nää kaikki pöydälle jää? Mit' tää on? Miks meitä väsyttää?
Ja äidit ne laulavat lapsilleen: Hussa, hussa, lulla, oi, nuku mun nuppuni kultainen, ei eess' ole elämä sulla, vaan Tuonen maat hyvät, autuaat; siellä silmät auki sa uinua saat.
Ja mies, joka tahtoi mullistaa maan kaiken juuriltansa, hän äkkiä seisoo ja hämmästyy: On poissa valtio, kansa, poissa toimi ja työ, ei kenkään myö, ei kenkään osta. On maailman yö.»
Näin laulaja lauleli hiljakseen, käden tervehdyksehen tarjos. Mut Tellervo selin hän seisoi vaan ja hän kädellä silmänsä varjos. Yö hiljainen. Humu honkien. Ja sitten muuta ma muista en.
5.
METSOLASSA.
Mut oli kuin hiihtäjän syömehen ois syttynyt oudot mielet ja oli kuin ilmassa kaartuneet ois korkeat pihtipielet ja ikkunat isot, valoisat— kah, Metsolan linnat jo kangastavat!
Kas, tuossahan Tapio harmaapää jo seisovi portahilla: »Ohoh, mun poikani poloinen, olit jäädä jo suuhun illan. Käy tupahan, niin katsotaan, mitä talossa on sekä tarjotaan!»
Ja. Mielikki, metsien muori, vie minut päähän honkaisen pöydän: »Syö poikani, pistä piirakkaa, mut uota kun oltta löydän.» Kera isännän näin me istumme päin ja rauha on suloinen sydämessäin.
Hän haastavi metsien haluista ja hirvien hiihtäjistä. Minä kerron suurista kylistä ja pienistä ihmisistä. Kuink' ollakaan, niin huomataan, että kumpikin yhtä tarkoittaa.
Ja Tapio tarttuvi kätehein: »Kun ollaan me veljet ja kuomat, niin miks emme yhtenä asua vois kuin yhden Luojan luomat. Talo riittää kai, tytär metsän nai, niin sulla on elo kuin sunnuntai.
On kyllin kystä mun aitassain, on peuroja, kontioita, ja metsän tyttäret kirnuaa kesät meille keltaista voita. Me syödään vaan, me juodaan vaan ja juotua sitten me nukutaan.»
Näin haasteli Tapio harmaapää ja sitte me kättä lyötiin, ja kun oli lyöty tarpeeksi, niin tarpeheksi myös syötiin. Ja syödessä niin, me päätettiin, mikä tyttö se talosta naitaisiin.
Kas, siinähän Tellervo vienosuu jo tuopilla oltta kantaa: »Oi, juo'os mun veioni väsynyt, olut Metsolan onnea antaa.» Minä oltta join, hän katseen loi,— ja niin hän oli minun morsioin.
Ja niinpä jäin minä metsähän ja mull' oli metsän mieli. Mitä kaikkea siellä mä nähdä sain, sitä kertoa ei voi kieli. Minä kerron vaan, miten Metsolaan minä tulin ja kuinka taas maailmaan.
6.
TÄHDET.
En tiedä, kauvanko elellyt lien minä Metsolan mesimailla. Mut syntyi hiuka mun sydämessäin kuin oisin mä jotakin vailla. Meni päivä, kaks, yhä kummemmaks kävi pääni ja mieleni tummemmaks.
Minä astuin Tapion etehen ja lausuin: »Tee mulle sukset! Mun mieleni palaa kotihin, ovat ahtahat linnasi ukset. Mut tyttöni vien minä päähän tien, vaikka tielle sille mä vaipuva lien!»
Teki Tapio sukset ja varoitti: »Toki poikani matkalla muista, kun ilta alkavi hämärtää, maja laittele laakson puista niin tiivis ain, ett' taivahain ei tähtöset lävitse tuikkine vain!»
Se Tapio peijakas puijasi! Tuon huomasin sitten vasta. Mut kanssa kaunihin Tellervon me läksimme Metsolasta. Yöks tehtihin maja tiivis niin ja majassa makeesti nukuttiin.
Ja nukuttu ois kai vieläkin, jos ei olis erhe tullut: Tein kerran ma majani kiireessä, joka ei niin tiivis ollut. Kun heräsin, ma säikähdin,— yö yll' oli tähdin tuhansin.
Ei kenkään voi sitä aavistaa, mitä tähdet ne pienet haastaa, kun niitä ääneti katselee mies yksin miettivä maasta. Mua itketti, mua hävetti— ja sitten mua myös suututti.
Ne kertoivat tarua muinaista, miten isänmaall' oli hätä, miten vieraan miekalla lyötihin ja ristillä maata tätä. Mut kansa nous kuin teräsjous ja sotapurret maassa sous.
Mut tähtien silmät ne hämärtyy. Jo katkesi kansan jousi, ja vesillä Suomeni sorjan tään vain sorron haahdet sousi. Käsi vierahan oli ohjissa maan. Savut hiljaiset korvesta kohosi vaan.
Taas tähdet ne tuikkivat kiivaammin. Jo korven kansa nousi ja kautta Suomeni sorjan tään taas Suomen purret sousi. Maat, kunnahat jo kukkivat. Helavalkeat vuorilla leimuavat.
Ken tohtii ne valkeat sammuttaa? Ken ryöstää soihtusi sulta? Ken kurja uhata uskaltaa tään kansan pyhää tulta? Miks itkette oi, tähdet te, mitä mietitte, miksi te pelkäätte?
Ulos juoksin. Yö oli haihtunut, puut punasi aamurusko. Pois sammui soihdut tähtien, mut mull' oli uusi usko. Ja kun katsahdin, niin huomasin, että kodin jo nurkilla olinkin.
Minä huusin ja hurjana riemastuin. Mut kun minä katsoin taaksi, oli poissa mun metsäni morsian ja maja oli mennyt maaksi. Kaikk' untako? Sen tiesin jo. Toki kiitos kaikesta, Tellervo?