SONETTEJA.
1.
YÖ.
Yö saapuu. Päivä on poissa.
Hämy silmiä hämmentää.
Jo kaukana korven soissa
tulet virvojen viriää.
Ypö yksin istun ma koissa, ei armasta, ystävää. Mut oudoissa unelmoissa mun henkeni heläjää.
Ken siellä? Ken lehdossa läikkyy?
Kuka huntua huiskuttaa?
Kuva valkea vierii ja väikkyy,
tutut piirtehet pilkoittaa. Mun aatteeni seisoo ja säikkyy. Sumu silmiä sumentaa.
2.
OLIN NUORI.
Olin nuori ja onnehen luotin, sulosilmien lupauksiin, petin itseni, järkeni juotin utuhienoihin unelmihin.
Opin taas kevätlaulujen nuotin, jonk' kerran jo unhoitin, näin kesästä unta ja uotin— niin syksyhyn heräsin.
Oi, silmät tummat, en teitä toki koskaan ma syytä, en! Te itkitte kyyneleitä
niin kauniisti säälien, kun henkeni helpeheitä suu surmasi punainen.
3.
HUOKAUS.
Olen kävellyt päiviä öitä kuin hullu ja itkenyt sielun pilloja, pimeiköitä, rikkaruohoja kitkenyt.
Olen kutonut kummia vöitä, hiushienoja helkyttänyt utuhaaveita, unten töitä— maassa kiini ma matelen nyt.
Oi, ajat te armahimmat, kun niskan nyykähys yks tai kengän keikahus vimmat
sai syömehen sytytetyks ja tuskatkin tulisimmat suli voittajan hymyilyks!
4.
ILLALLA.
Minä katselen illan taivasta ja muistelen tyttölasta. Minä tahtoisin, tyttö, sun temmata pois turhasta maailmasta.
Sulle tahtoisin keväästä laulella ja kertoa taivahasta, yön tähdistä, päivän paisteesta ja kaaresta korkeasta.
Minä tahtoisin, että sa kaipaisit mun kanssani korkealle! Ja että sä uhrata tahtoisit
mun kanssani taivahalle elos nuoren kukkaset kaunihit, et turhalle maailmalle.
5.
SUA LEMMIN.
Oi, jos sinä tietäisit, tyttö oi, mitä kauniita maailmoita, sun povessas nuoressa unelmoi, sinä hengelläs hellisit noita!
Mut ethän niitä sä tuntea voi. Ne lie vaan haaveita, joita sinne muinoin mun sieluni kaipuu loi— oi, aikoja ihanoita!
Sua lemmin. Sa minua lempinyt et.
Mitä tahtomme taisi sille?
Mitä taidamme ihmiset poloiset
elon lankojen kehrääjille? Me voimme vain olla iloiset ja itkeä unelmille.
6.
EN JAKSA HYMYILLÄ.
Olen koettanut silloin ma hymyillä, kun itkuhun olin pakahtua. Olen laulellut silloin ma keväitä, kun syystuulet tutjutti mua.
Olen laulellut silloin ma lemmestä ja muistellut tyttöni sua. Nyt kevääni kantelo kaunis sä, nyt joudat sa unhottua.
Nyt enää mä hymyillä jaksa en.
Pää painuvi vasten kättä.
Minä halajan metsien povehen.
Nyt itkeä tahdon ma kaiken sen, mitä jäänyt on itkemättä multa vuosina vaivojen menneiden.
7.
KALLIOLLA.
Noin nään sinut vieläkin edessäin: Sinä katselit kalliolla yli ulapan aaltojen siintäväin— ja mun oli hyvä olla.
Sua syrjästä katselin kauvan näin:
Tuul' leikki sun palmikolla.
Mut vihdoin käännyit sä minuun päin
niin vienolla katsannolla.
Oi, silmä suuri ja suruinen, miten saatoit sa olla niin julma! Mut noin sua aina ma muistelen,
sinä tyttönen mustakulma: Silmä ylitse aaltojen siintävien ja tuulessa tukan huima.