ARVI JÄNNES
s. 1/7 1848.—Matkamuistelmia Venäjän Lapista (1877-79), Lautphysiologische Einführung in das Studium der westfinnischen Sprachen (1877), Versuch einer Karelischen Lautlehre (1877), Tutkimus Venäjän Karjalan kielestä (Suomi II, 14), Tutkimus Aunuksen kielestä (Suomi II, 17), Kielellisiä muistoonpanoja Kaakkois-Karjalasta (Suomi III, 3), Hirvenhiihtäjät (Runeberg, 1884), Neuvoja Suomen kielen opettajille (1886), Ruotsalais-Suomalainen sanakirja (1887) Muistoja ja toiveita (1889), Suomen partikkelimuodot (1890), Wörterbuch des Kola-Lappischen nebst Sprachproben und Grammatik (1891), Ensi tavuun vokaalit suomen, lapin ja mordvan sanoissa (1896) y.m.
Suomen isänmaallisen runouden juuret käyvät kauas taakse kansallisen herätyksen, vaikka se tästä perinjuurisesta henkisestä liikkeestä saikin luonnollisesti ennen-tuntemattoman vauhdin ja virikkeen. Mutta on aina muistettava, että kansallinen herätys alkuaan koski etupäässä maamme ruotsinkielistä vallas-säätyä, tapahtui suurimmaksi osaksi ruotsinkielellä ja saavutti ruotsinkielisen Snellmanin ja ruotsinkielisen Runebergin elämäntyössä korkeimman kukkulansa. Suomenkielisten runoilijain ei koskaan ole ollut tarvis jälkimmäisen tavoin »herätä» jonakin kauniina päivänä tuohon kansallisen hämmästyksen huudahdukseen: »olen suomalainen!» He ovat olleet sitä jo aikoja ennen kuin kansallisuus-aate oli kansalle julistettukaan.
Mutta isänmaallinen tunne, itsetietoisena, käsitteellisesti määriteltynä voimana, astuu Suomen runouteen oikeastaan vasta viime vuosisadan alulla, jolloin Juteini pukee sen noihin liikuttaviin, patriarkallisiin säkeihin Arvon mekin ansaitsemme ja Kallio laulaa ihanan elegiansa Oma maa, klassillisen niin muodoltaan kuin sisällykseltään, täyden rinnan täyteläisen tunnepurkauksen »rakkaita rantoja» muistellessaan. Juteinin huomio käytännöllisenä miehenä on enemmän keskittynyt itse kansaan, Kallion taas enemmän sitä ympäröivän luonnon ihanuuteen. Molemmat runot ovat siitä merkillisiä, että isänmaallinen tunne niissä esiintyy jo ainakin yhtä voimakkaana kuin Maamme-laulussa, vaikka ne ovatkin niin paljon ennen sitä kirjoitetut. Puhtaasti suomalaisina isänmaallisina hymneinä ne olisivat aivan erinomaisesti sopineet kansallislauluiksemme, joita ruotsinkielinen vallas-säätymmekin olisi voinut Flora-juhlassa 1848 sydämensä pohjasta kaiuttaa.
»Kansallisen» herätyksen jälkeen se oli jo liian myöhäistä, suomenkielinen isänmaallinen runous kulki ruotsinkielisen runouden vanavettä, missä se nimittäin ei, kuten Oksasen mahtavassa runossa Suomen valta, astunut poliittisesti itsetietoisen suomalaisen kansan tulkiksi vaatimaan sille isäntävaltaa omassa maassaan ruotsinkielisen vallas-säädyn uhallakin. Suomenkielisissä ylioppilaspiireissä kuohuva kansallinen mieliala tuli tämän runouden runsaaksi lähdesuoneksi, joka purkautui ilmoille eri osakuntien y.m. ylioppilas-yhdistysten toimittamissa albumeissa, muistolehdissä ja juhlajulkaisuissa. Sieltä ovat m.m. Kaarlo Kramsun isänmaallisen runouden syntysanat etsittävissä, mikäli hänessä nimittäin on juhlarunoilijaa. Suomen herääminen on yhteinen, aina uusi ja aina yhtä innostava aihe tälle runoudelle. Sieltä ottaa sen Suonio, sieltä ottaa sen J.H. Erkko, päästyään maan sivistys-elämän tasalle, ja antaa saman sävelen vieriä edelleen kautta kaikkien laulujuhlien, nuorisoseurojen ja kansan-opistojen. Alkaen Oksasesta tämä sävel saa kiihkeimmän kaikunsa 1870-luvun lopulla ja 1880-luvun alussa, tietysti silloisten tulisten ylioppilastaistelujen vaikutuksesta, mutta jatkuu kauas vielä nykyisempiinkin aikoihin, hälveten hiljakseen kesäisten nuorisojuhlien laululavoille ja toverikuntien käsinkirjoitettuun sanomalehdistöön.
Tämän runouden luonteenomaisimpia ilmiöitä on K.P.T:n marssi (»Jos sydän sulla puhdas on on…»), mutta sen huippuna on Arvi Jänneksen imponeeraavaa yövartio-huutoa Herää Suomi pidettävä.
Sen sukulaisuus Oksasen Suomen vallan kera on helposti havaittavissa: sama tunnelma on kehitetty vain ylpeämmäksi ja itsetietoisemmaksi. Heräävästä Suomesta on tullut jalopeura, joka jos nousee, »maahan lyö» jokaisen, joka sitä »kieltävi, sortaa, syö». Kärsityn vääryyden tunto on tämän aste-eron aikaan saanut. Oksanen, joka itse seisoi niin lähellä maamme ruotsinkielisen vallas-säädyn kirjallisia ja kansallisia ihanteita, ei olisi koskaan voinut kehoittaa näin väkivaltaiseen vallankaappaukseen. Hän voi korkeintaan sanoa: »kelläs täss' ois äänen vuoro?» ja lingota tunnuslauseen »yksi mieli, yksi kieli», ollenkaan sen lähempiä keinoja tämän päämäärän saavuttamiseksi osoittamatta. Arvi Jänneksen aikaan on jo täydellinen kahtiajako maan suomenkielisen ja ruotsinkielisen sivistyneen säädyn kesken tapahtumassa. Hän voi pukea runomuotoon silloisten ylioppilas-puhujien leimuavan paatoksen jalopeurasta, jolla on jalopeuran oikeudet, jonka tarvitsee vain herätä ja käyttää kämmentään, ollakseen vapaa, suuri ja itsenäinen.
Oksasen isänmaallinen, sytyttävä sävel saa Arvi Jänneksellä kansallisen suuttumuksen, suomalaisen pyhän vihan syvemmän kaikupohjan. Säkeet sellaiset kuin:
»Poikas myös, moni kunnoton, oi, pöyhkänä päätäsi tallaa…»
ovat jo hiukan sukua Kaarlo Kramsun synkälle, yhteiskunnalliselle säveleelle, kuitenkaan kärjistymättä tämän tuonen-tyyneen johtopäätökseen »herran» ja »talonpojan» vastakkaisista tehtävistä Suomen muinaisessa viljelyshistoriassa. Arvi Jännes on aivan liian leveä ja hyväntahtoinen luonne sellaista virttä virittääkseen. Kärsityn vääryyden tajunta voi iskeä tosin hänen isänmaallisesta tunnelmastaan esille sangen kansanvaltaisia sointuja, kuten:
»Kun kuka kansoa halveksuu, sortuvi niinkuni juureton puu, silloin on Suomessa huomen»,
kuten: mutta tästä on matka vielä pitkä Kramsun traagilliseen kansallisuuskäsitykseen. »Sortajat» ovat hänelle vain pilvi suomalaisuuden suuren päivän tiessä, joka on poistuva—ja varsin helposti poistuva—samassa silmänräpäyksessä, kun Suomen kansa todella tahtoo sen poistuvaksi.
Myös Arvi Jänneksen Väinölän lapset, tuo kaunis, sointuva, suomalais-ugrilaisen heimotunteen kannattama elegia, johtaa juurensa Oksaseen. Mutta tässäkin esiintyy Jännes edeltäjänsä kansallisen sävelen itsenäisenä kehittäjänä. Oksaselle olivat »surkeat sukulaisemme» Venäjällä olleet etupäässä varoittavina esimerkkeinä siitä, mihin »ominainen raakuus» olisi voinut Suomen kansankin viedä, ellei sillä olisi ollut onnea joutua ruotsalaisen kultuurin siunauksellisen vaikutuksen alaiseksi. »Äänisjärveen» ja »Vienansuuhun» saakka tosin hänkin suomalaisuuden mahdin ulottaa ja saattaa haltioituneena hetkenä sanoa: »sillä maalla sie oot vahti», mutta hänen toinen runonsa Meidän vieraissa käynnit todistaa kyllin selvästi, kuinka turha hänestä oli mitään uutta kultuuri-yhteyttä tältä pohjalta toivoakaan.
Jännes on jo paljon toivorikkaampi. Hänestä ei kaikki vielä olisi suinkaan mennyttä, jos vaan »heimoushenkeä» olisi. Sillä edellytyksellä voisi hänen mielestään vieläkin syntyä silta, joka toisi yhteen Aunuksen, Vepsän, Viron, Karjalan ja Kainuun: siis siinäkin suhteessa melkoinen laajennus suursuomalaisuuden houkuttelevien haaveiden maailmassa, jotka juuri tähän aikaan olivat suomalaisuuden muun riennon keralla nuorten patrioottien povissa heränneet. »Suomen silta!» Mikä liikuttava kaiku vanhoilta ajoilta sisältyykään noiden kahden sanan tulkitsemaan kansallisen eheyden ikävöimiseen, ainoaan, mikä meillä ei ole perustunut kansalliseen kompromissiin, joskin ehkä pieneen, helposti ymmärrettävään itsepetokseen!
Edellisessä ei suinkaan ole jätetty huomioon ottamatta myöskään Oksasen »kansatieteellistä unelmaa», jossa hän jo niin varhain kuin vuonna 1847 lausuu tämän suursuomalaisuuden syntysanat, vieläpä sulkee sen piiriin, paitsi Suomea itseään, Vatjan, Perman, Aunuksen ja Ukrin, viisi sisarta, joiden kaikkien kaivattu sulho on vapaus. Kuitenkin osoittaa Oksasen myöhäisempi tuotanto niin selvää siirtymistä tästä kannasta, että Arvi Jänneksen suursuomalaisuus esiintyy jälleen aivan uutuuden voimalla suomenkielisessä runoudessa.
Arvi Jänneksen kolmas suuri isänmaallinen uskontunnustus on Karjala, jonka ensimmäiset iki-ihanat säejaksot epäilemättä ovat sen taiteellisesti pätevimmät, mutta jonka sielullisesti mieltä-kiinnittävimmän ytimen sen sangen subjektivinen keskiosa muodostaa. Paitsi Ruotsin lakia ja »puhdast' uskoa Lutheeruksen» suosittelee runoilija nimittäin siinä Raja-Karjalan kansalle koko oman kristillis-ihanteellisen maailmankatsomuksensa aseeksi elämäntaisteluun, silmin-nähtävällä poleemisella kärjellä 1880-luvun luonnontieteellistä maailmankatsomusta vastaan. Tässä juhlallisessa yhteydessä vaikuttaa polemiikki aivan toisella voimalla kuin runossa Inhuuden ihantelijalle, jossa tekijä jälleen pukeutuu sotisopaan saman aikakauden kirjallista realismia kurittaakseen.
Arvi Jännes on runoilijana kansallisen romantiikan myöhäsyntyinen lapsi ja sellaisena epäilemättä paljon menneisemmän ajan ilmiö kuin esim. J.H. Erkko tahi Kaarlo Kramsu. Mutta hän alleviivaa tämän aatesuunnan puhtaasti fennomaanista piirrettä niin voimakkaasti, että hänen karjalainen profiilinsa jo sen vuoksi heti pistää silmään maamme kirjallisuushistoriassa.
Hänen mieskohtainen laulurunoutensa ei tarjoa samaa mielenkiintoa nykyaikaiselle lukijalle.