J.H. ERKKO
s. 16/1 1849 k. 16/11 1906.—Runoelmia, I-III (1870, 1872, 1876), Kokkimajuri ja Sotalaiset (1873), Ilmari (1875-76), Paimenet (1878), Valittuja runoja (1881), Ilmiö (1881), Kotoisia tarinoita, I-II (1881, 1883), Uusia runoelmia (1885), Havaittuani (1886), Tietäjä (1887), Uskovainen (1890), Kuplia (1890), Aino (1893), Kullervo (1895), Ajan varrelta (1896), Runoelmia ja ajatelmia (1899), Pimeän tullen (1900), Suomalainen huoneentaulu (1900), Pohjolan häät (1902), Nuorten runoja (1903), Ilmojen lauluja (1904) y.m.
Suomalainen laulurunous ei suinkaan ala Oksasesta, vaikka hän on sen ensimmäinen selväpiirteinen, nykyaikainen kirjailijapersonallisuus. Paitsi kalevalaista ja kantelettarelaista laulurunoutta, ikivanhaa kuin Suomen kansa itse, paitsi papiston—ainoan suomenkielisen sivistyneen säädyn, mikä oli olemassa—viljelemää hengellistä ja historiallista runoutta 1600- ja 1700-luvulta saakka, oli uudempi kansanlaulu vuosisatojen vieriessä löytänyt yhteisen kansan keskuudesta aina uusia ja aina monipuolisempia käyttäjiä. Voipa sanoa sekä tämän »oppineen» että »oppimattoman» esikansallisen kirjallisuuden juuri saavuttaneen huippunsa Elias Lönnrotissa. Hänen kirjallisessa toiminnassaan yhtyivät toiselta puolen ne Suomen kansan kirjalliset perinnät, jotka Mikael Agricolasta, Juhana Cajanuksesta, Gabriel Calamniuksesta, y.m. johtavat Juteiniin, Gottlundiin, Kallioon, Poppiukseen, Ticklén-veljeksiin y.m., toiselta puolen taas ne, jotka itse »Kalevalan kaskesmailta» uudemman kansanlaulun kautta jatkuvat kauas 1800-luvulle, Paavo Korhosen, Pietari Makkosen, Antti Puhakan, Pentti Lyytisen y.m. tuotantoon. Oksasen kautta oli tähän jo ennen häntäkin varsin kukoistavaan kansalliseen laulurunouteen, paitsi muuta, tullut lisäksi sytyttävä »sakene» valtiollisesti itsetietoista suomalaisuutta, Kiven kautta taas sen alla asuvan raamatullisen ja kalevalaisen suomalaisuuden ensimmäinen suuri, yksilöllinen elämäntunnustus. Mutta jo ennen heitäkin oli suomenkielinen taidelaulu liikkunut mitä erilaisimmilla aloilla. Ei puuttunut siitä kauniita virsiä, yhtä vähän kuin liikuttavia valitusrunoja ajan ahdingoista, ei hyödyllisiä ja järkiperäisiä opetusrunoja, yhtä vähän kuin hilpeitä hää- ja pöytälauluja, ei mietelmiä elämän ja ijäisyyden ongelmista, yhtä vähän kuin alkavan kansallisen tietoisuuden aamusarastuksia. Ensimmäisenä ja enimmän viljeltynä suomalaisen kirjallisuuden haarana heijastelee juuri laulurunous uskollisimmin koko suomalaisen kansallishengen kehitystä, kunnes kertoma- ja näytelmärunous vihdoin 1800-luvulla astuvat tähän kunniakkaasen tehtävään omilla objektivisemmilla taidekeinoillaan.
Olemme ennen merkinneet suomalaisen metsänhengen Kalevalassa, suomalaisen kylänhengen Aleksis Kivessä humahtaneeksi. Jos me yhä jatkamme samaa vertauskuvaa, voimme sanoa, että Oksasen runous silloin merkitsee pitäjän vallas-säädyssä tapahtuvaa kansallista herätystä, Pietari Päivärinta taas sitä henkistä vallankumousta, minkä ensimmäiset suomenkieliset sanomalehdet talonpoikaisen kansan keskuudessa synnyttävät. Sitten seuraa vallankumous vallankumousta: kansakoulu, raittiusseura, nuorisoseura, lauluseura, monenmoiset taloudelliset yhdistykset, ja vihdoin kaiken tämän viriävän valistusharrastuksen ja kunnallisen elämän kukkana: kansanopisto. Eletään yhdistysten aikakaudella, Suomen kansa tempautuu pohjiaan myöten kohottamaan aineellista ja henkistä hyvinvointiaan. Yhteistoiminta tulee ajan tunnus-sanaksi. Yhteisvoimin on uuden Suomen perustava työ kaikilla aloilla suoritettava.
Ollaan J.H. Erkossa. Jälleen on suomalainen kansallishenki astunut jättiläis-askeleen eteenpäin.
Ensimmäinen piirre, joka pistää meidän silmäämme J.H. Erkon harvinaisen laajasta ja monipuolisesta kirjailijaluonteesta—aina myönteisestä, ei koskaan kielteisestä—on hänen henkinen joustavuutensa ja tavaton sielullinen kehityskykynsä. Hänen suorittaa omassa olennossaan kolmen vuosikymmenen mitan suomalaista sivistyshistoriaa, 1870-luvun alusta uudelle vuosisadalle saakka, aina yhtä avoinna ajan aatteille kuin niiden aiheuttamille kirjallisille, valtiollisille ja yhteiskunnallisille virtauksille, sulattaen ne kaikki itseensä sopusointuisesti ja omaperäisesti. Puhtaasti kirjallisena ilmiönä hän valmistaa runoudessa, niinkuin Päivärinta suorasanaisen kertomuksen alalla, tietä uudelle, 1880-luvun murroskaudelle, suorittaa senkin täysin oman luonteensa mukaisesti, ja seisoo jälleen lähempänä 1890-luvulla esiin astuvaa kirjailijapolvea kuin kukaan hänen aikakautensa kirjallisista edustajista. »Nuori» ja »vanha» Suomi lyövät hänessä kättä toisilleen.
J.H. Erkko kuuluu »vanhaan» Suomeen siinä merkityksessä, että hänen runoutensa aluksi rakentuu kaikille niille kansallisromantisille aines-osille, jotka ovat olemassa ennen häntä. Hänen Paimenlaulunsa ovat lemmen ja luonnon helkähdyksiä, tuoreita ja tunnepuhtaita kuin Kanteletar itse, hänen Hämäläisen laulunsa yhtyy vilpittömänä Oksasen Savolaisen laulun raikahuttaman kotipaikka-rakkauden säveleesen: jälkikaiku Runebergin Maamme-laulusta, jonka koko isänmaata käsittävä tunnelmapohja vielä puuttuu hänen suomenkielisiltä virkaveljiltään. Hänen harvat personalliset ajatuksensa jumalasta, ihmisestä, isänmaasta ja maailmanjärjestyksestä kokonaisuudessaan ovat idyllisen, tyynen, eikä aivan syvän suomalaisen metsälähteen laikähdyksiä, jonka yli joskus »pilvin varjot vaeltavat», mutta joka enimmät aikansa peilikirkkaana taivaan sineä ja ympäröivien puiden latvoja kuvastelee.
Tästä aallottomasta ja uneksivasta umpivedestä, jonka hänen 1870-luvulla julkaisemansa Runoelmat muodostavat, löytyy J.H. Erkolle pian hänen luonteensa mukainen—ja samalla hyvin koko suomalaisen kansanluonteen mukainen—tie väljempiin maailmoihin: mietiskely. Keveiden, utuisten mielialain sijasta, jotka vielä Uusissa runoelmissa 1880-luvun alkupuolella ovat merkitsevimpänä osana, elämän suuret kysymykset alkavat yhä enemmän askarruttaa hänen aina korkeampiin päämääriin pyrkivää henkeään. Ajattelijan ryppy painuu ennen niin päivänpaisteisen laulurunoilijan otsalle. Havaittuani, vihko runoja ja virsiä, Tietäjä, 5-näytoksinen, raamatun-aiheinen mieterunoelma ja suorasanainen kuvaus Uskovainen seuraavat toisiaan. Epäily, ensimmäinen »nuoren» Suomen piirre, astuu Erkon runouteen. Hän ei enää tahdo uskoa sitä, mitä hänelle lapsuudesta saakka on uskoteltu. Hän ei tahdo enää pitää pyhänä mitään, jonka totuutta hän ei itse ympärillään ja omassa povessaan ole saanut tarkistaa. Jo hänen Uudet runoelmansa kohoavat omituisen tummalta pohjalta, vaikka ne useimmat niin aurinkoisiksi ja sopusointuisiksi laulelmiksi laikahtavat. Sitä seuranneissa yllä-mainituissa teoksissa Erkko taistelee uuden ja voimakkaamman selvyyden sielulleen.
Hänestä tulee vapaa-ajattelija. Hän ei voi uskoa jumalaan, sellaisena kuin dogmaattinen kristin-oppi sitä julistaa, ei perkeleesen eikä iankaikkiseen tuomioon. Hänestä tulee valistus-ajan mies: usko valoon, usko ihmiseen, usko ihmishengen voittoon raa'an aineen ja ympäröivän luonnon yli, muuttuvat hänen uskonkappaleikseen, yhtä pyhiksi kuin koskaan kolmi-yhteisen jumalan dogmit hartaalle kristitylle. Maa ei olekaan enää hänelle vain murheen laakso ja kauniiden varjojen kotisija. Se muuttuu hänelle aina enemmän ihmisen ainoaksi todelliseksi toimipaikaksi. Hänestä tulee realisti, hän asettaa runoutensa yhä rohkeammin ajan realististen elämän-arvojen palvelukseen.
Aluksi hän tuntee itsensä tässä uudessa, käytännöllisessä ympäristössä hiukan turvattomaksi ja kodittomaksi. Häntä vilustaa. Runokokoelma Kuplia tekee jonkun verran sen vaikutuksen. Hän on vielä liian herkkä, liian haaveellinen tähän uuteen, armottomaan, unelmattomaan aikakauteen. J.H. Erkon, ollakseen oma itsensä ja tehdäkseen oikeutta sydämensä syvimmälle pyyteelle, täytyy saada uneksia, uneksia suuresti, laajasti ja utuisesti. Aika hänen ympärillään tarjoaa varsin vähän tilaisuutta siihen. Hänen täytyy mennä kauas taaksepäin löytääkseen kyllin idyllisen tyydytyksen tälle synnynnäiselle tarpeelleen, ja hän menee Kalevalaan saakka, tavaten sen Aino-tarusta sopivat puitteet sisällisille mielihauteilleen. Hän löytää siitä Väinämöisen, jonka sydämeen hän voi sijoittaa koko oman ikuisen päivän-uskonsa, Ainon, jonka kulmille hän voi painaa muinaisten paimenlaulujensa pehmeimmän, haaveherkimmän seppeleen, ja hän löytää siitä lopuksi Joukahaisen, jonka hahmossa hän voi laulaa suohon kaiken matalan, epäpyhän, surkastuneen ja kelvottoman elämässä ynnä ihmisissä. Mutta unelmakin, kuinka kaunis ja utuinen tahansa, voi olla harhapolku sille, jonka takana seisoo koko kansa kalevalainen. Vasta kun Aino, hänen oman onnensa unelma, on mennyt mereen, voi Väinämöinen täydellä paatoksella väittää itsestään: »Kansa, nyt olen omasi!» Ja silloin vasta hän voi miehekkäässä resignatsionissaan lausua uuden, realistisen Suomen laajakantoiset syntysanat: »Yhteisvoimin yhteistyöhön!»
Aino on J.H. Erkon vieno hyvästijättö nuoruutensa uneksivalle romantiikalle ja samalla sen uuden, yhteiskunnallisen ihmisyyden ensimmäinen rohkea ja reipas ohjelmajulistus, joka on pudonnut kypsänä hedelmänä hänen nykyaikaisen epäilyn kalvamista uskonnollisista mietiskelyistään.
Kullervossa hän on jo kokonaan yhteiskunta-ihminen. Kalevalan traagillisin sankari ei esiinny hänelle niin paljon kohtalon vaskisia valtoja vastaan taistelevana, kuin orjien päämiehenä, joka on syntyperänsä kautta joutunut yhteiskunnan ulkopuolelle ja joka nyt tahtoo taistella siltä ihmis-oikeuksia itselleen. Mutta juuri sehän on J.H. Erkon mielestä myös nykyaikaisen työväenliikkeen lopullinen tarkoitusperä. Siis on Kullervo Suomen ensimmäinen sosialisti, taruhenkilö tosin, mutta juuri siten vielä sopivampi nykyaikaisen yhteiskunnan lapsipuolten laajaksi vertauskuvaksi. Eikä oikeastaan vain sosialisti, sillä sehän tekijä itsekin on jo tähän aikaan ihanteellisessa merkityksessä, vaan suorastaan anarkisti on Kullervo, ja vasta sellaisena voi J.H. Erkko hänet traagilliseksi sankariksi kuvata ja käsittää. Säkeet sellaiset kuin:
»Minut myrkytti elämä, minä myrkytän elämän»,
huomauttavat meille, miltä kannalta tekijä tahtoo Kullervoaan katsottavan. Kullervokin kuuluu niihin suohon-laulettaviin voimiin elämässä, kuten Joukahainen Ainossa, joiden murtuminen on välttämätöntä yhteiskunnallisen elämän vapaalle ja onnelliselle kehittymiselle. Hänestä olisi voinut tulla »suurin sankareista», mutta orjuus oli hänet jo liiaksi myrkyttänyt. Hänestä oli jo tullut vahinko-eläin, vahinko-ihminen, joka ei osannut hillitä intohimojaaan »voiton yhteisen eduksi», ja siksi oli hänen sorruttava. Mutta niin ei ole tarvis käydä kaikkien hänen vertaistensa:
»Yhteisistä tee eduista työväksi osalliseksi, teetpä sen vapaaksi kohta»,
lausuu Tiera, ja vapaat miehet ne vasta voivat muodostaa sen »kesyjen yhteiskunnan», jota Väinämöinen uneksii ja jonka tunnusmerkki juuri on: itsehillitseminen.
Tässä ollaan jo keskellä J.H. Erkon oleellisinta maailmankatsomusta. Luonto, olkoon sillä kuinka suuri oikeus tahansa elämään, ei vielä kelpaa sellaisenaan: se on viljeltävä, kesytettävä. Yksilö, olkoon hän kuinka rikaslahjainen tahansa, ei menesty eikä saa menestyä, ellei hän opi oikein käyttämään vapauttaan ja alistamaan omaa hyväänsä kaiken kansan yhteisen hyvän palvelukseen.
Osa tästä maailmankatsomuksesta sisältyy Topeliuksen »kuninkaan sormuksen» kuuluisaan taikalauselmaan: Rex regi rebellis. Se osa nimittäin, missä turmion voimat käsitetään ihmisen omassa rinnassa asuviksi s.o. hänen intohimoikseen, pedoksi ihmisessä. Mutta Erkon mielestä kuuluvat hänen tällä kehityskaudellaan turmiollisiin voimiin jo kaikki nekin, jotka pyrkivät yksilölliseen onneen ohitse kaiken kansan onnen. Siksi ovat Untamon ja Kalervon heimotkin sortuneet, että ne ovat etsineet »sukuetuja». Siten ovat ne kohtalonsa ansainneet.
Hyvä voittaa Erkon mielestä aina. Siinä hän on täydellisesti »vanhan» Suomen mies, joka on saanut saman valoisan optimismin kristillisestä maailmankatsomuksestaan. Mutta hyvää on Erkon mielestä vain kaikki se, joka yhdistää, pahaa se, joka erottaa, yhteishyvä voittaa jo tässä maailmassa, yksityishyvä, joka ei sitä palvele, on tuomittu sortumaan. Siinä on Erkko taas sikäli »nuoren» Suomen mies, että hän vapaa-ajattelijana siirtää hyvän ja pahan lopullisen taistelun haudan tuolta puolen haudan tälle puolen. Mutta hän on vielä enemmän, hän on sen tulevaisuuden ihanne-yhteiskunnan kannattaja, joka on kaikesta haudantakaisesta puhdistetun kristinopin (s.o. sosialismin) viimeinen johtopäätös.—Luonnollisesti käy kaikki syvempi tragiikka näin päivänpaisteisen maailmankatsomuksen kannalta mahdottomaksi.
Kuinka ovat sitten vaivaiset syntiset ihmiset tätä ihanne-yhteiskuntaa varten kasvatettavat? Erkonkaan mielestä he eivät nimittäin vielä lähestulkoonkaan ole valmiit siihen. Vapaudella ja ainoastaan vapaudella. Kaikki pakko, kaikki sorto on hänelle jo sellaisenaan vierasta ja vastenmielistä. Se ei sitäpaitsi olisi tässä tapauksessa edes mikään tarkoituksenmukainen keino, sillä orjuus kasvattaa vain orjanhyveitä. Taikka toisin sanoen: jos mieli yksilön koskaan oppia yhteiskunnallista vapautta oikein käyttämään, on hänelle ensin tämä vapaus annettava. Jos hän käyttää väärin vapauttaan, hän sortuu. Mutta vapauden väärinkäytöksiltä voi yhteiskunnan turvata vain sen jäsenten sisällinen, siveellinen kasvatus, joka taas on mahdollinen vain vapaudessa. Korkein yksilöllinen siveys-oppi on siis siinä, että yksilö vapaehtoisesti täyttää ja palvelee koko yhteiskunnan ylintä tarkoitusta, s.o. aina korkeampaa ja korkeampaa ihmisyyttä.
Uudestaan ja yhä uudestaan soinnahtaa tämä auringon-uskoinen, vapauttava ja riemuitseva sävel Erkon myöhäisemmästä tuotannosta: Ajan varrelta, Runoelmia ja ajatelmia, Pimeän tullen, Ilmojen lauluja. Hän seisoo nyt keskellä nykyisen ajan kihinää, keskellä isänmaan hätää, keskellä kansan kahtia-menemistä, mutta mikään ei voi enää häntä kerran saavutetulta kalliopohjaltaan häälyttää. Hän on kansallinen ja ihanteellinen kuin konsanaan »vanha» Suomi, hän on vapaamielinen ja kansanvaltainen kuin konsanaan »nuori» Suomi hänen ympärillään, ja hän on lopuksi kansainvälinen ja yhteiskunnallinen kuin konsanaan se sosialistinen Suomi, jonka hän niin kauniina näkee taivaanrannalla kangastavan. Mikään uusi ei enää pelota häntä. Perinjuurisimmatkin reformikysymykset löytävät hänestä aina innostuneen ajajan, usein jo kauan ennen, kuin ne ovat tulleetkaan päiväjärjestykseen. Hän on nyt realisti, realisti sydämensä syvimmästä vakaumuksesta, mutta ei koskaan materialisti. Aineen tulee hänen mielestään aina ja kaikkialla palvella henkeä, hyödyn kauneutta, yksilön yhteiskuntaa, kansan ihmisyyttä. Siksi hän saattaa runoilijana niin vilpittömästi ja palavasti iloita jokaisesta pyrkimyksestä parantaa kansamme taloudellisia elin-ehtoja: mitkä ihanat hengen kukat tulevatkaan tuosta uudesta, viljavammasta maaperästä puhkeamaan! Siksi hän saattaa niin lämpimällä mielenkiinnolla seurata jokaisen vähänkin lahjakkaamman yksilön nousemista suomalaisessa sivistys-elämässä: kuinka hän kerran onkaan koko suomalaista isänmaata kohottava! Siksi hän voi seisoa eturinnassa silloin, kun hänen suomalaista isänmaataan uhataan: tässä ei ole kysymys vain kansan taistelusta vasten kansaa, vaan erään ihmisyyden osan taistelusta vastaan sortoa ja väkivaltaa! Kukaan suomalainen kirjailija ei ole laajemmin käsittänyt uutta kansallisen herätyksen, valistuksen, edistyksen ja lopuksi laillisuuden Suomea. J.H. Erkossa yhtyvät sen kaikki säteet. Hän on yhtä keskeinen ilmiö ajassa kuin ainoastaan Lönnrot oli ollut omassaan.
Tältä pohjalta tulee hänestä sen edistysmielisen, sen valistusjanoisen maalaisnuorisomme mielirunoilija, joka jo varhain on hänen Hämäläisen laulunsa, hänen Kansalaislaulunsa, ja niin monta säveltäjien siivittämää lyyrillisen mielialan tuotetta suorastaan kansanlauluina omaksunut. Hänestä tulee sen pyhimpien ihanteiden tulkki, sen kauneimpien pyrkimysten olennoitu perikuva, »valon sankari väkevä», nuorisoseurain, kansan-opistojen, kansanjuhlien, lomakurssien ja ylimalkaan kaikkien opin-ahjojen ja isänmaallisten tilaisuuksien tietäjä ijänikuinen. Tältä pohjalta hän saattaa haltioitua esim. raittiusliikkeestä siihen määrään, että hänen jalosti mahtipontinen ja Bakkos-vastainen purkauksensa En viinoja juo, en rypäleverta! on dityrambisessa hurmauksessaan todellakin—dionysolainen. Tältä pohjalta hän voi koskettaa myös kaupunkilaiskultuuria, nimittäin juuri sen työväenliikettä ensimmäisessä, ihanteellisessa asteessaan 1890-luvulla, kirjoittaa Työkansan marssin ja runoelmassa Käsitysten (lausuttu »Pellervon» päiviä avattaessa) vihdoin keskittää kansalliset mielipiteensä tuohon täysin johdonmukaiseen lopputulokseen:
»Suomi on tehtävä Amerikaksi, vapaaksi, väljäksi, viljavaksi.»
Ei edes merkantilismin, industrialismin, trustien ja miljardöörien merentakainen peto enää pelota häntä. Pyörikööt koneet! Nekin palvelevat vain ihmishengen kasvamista kohti korkeuksia. Pyörikööt dollarit! Nekin levittävät vain leipää miljoonille ja taas miljoonille.
Epäilemättä ollaan tässä jo hyvin kaukana kansallisesta romantiikasta, jonka tunnusmerkillisimpiä ominaisuuksia oli ollut juuri köyhyyden ihannoiminen. Ne, jotka itse eivät koskaan olleet köyhyyttä tunteneet, saattoivat Runebergin suulla laulaa: »On maamme köyhä, siksi jää», ihailla pettuleivän siveellisesti kohottavaa vaikutusta ja ylistää niitä hyveitä, jotka selittämätön kaitselmus oli määrännyt ryysyissä kulkemaan ja »karstaisen kurkihirren» alla asumaan. J.H. Erkon suulla laulaa Suomen köyhä kansa itse. Siitä hänen myöhäisemmän runoutensa rohkea ote suoraan niihin elämän kouraantuntuviin realiteetteihin, joita vailla hänen mielestään eivät mitkään vapaan miehen hyveet eikä mikään todellinen henkinen hyvinvointi ole maassa mahdollisia.
Epäilemättä ollaan tässä jo hyvin kaukana myös entisestä paimenlaulajasta. Monen mielestä olisi hänen pitänyt ijäti pysyä sellaisena, jos hänen mieli olla uskollinen alkuaan niin hienolle, haaveelliselle luonteelleen. Mutta juuri sepä onkin J.H. Erkon suuruus, että hän uskalsi murtaa haaveensa, missä ne eivät vastanneet hänen tajuamaansa todellisuutta, ja etsiä aina uusia, aina voimakkaampia elämän-arvoja runsaan runoutensa ja kauas kiitävien unelmiensa esineiksi. Hän ei koskaan jäänyt jäljelle ajastaan. Mutta niin ovat jääneet ne, jotka vielä tänäkin päivänä pitävät hänen paimenlaulujaan parhaimpana ja oleellisimpana osana hänen tuotannostaan.
Taiteellisen muodon kannalta merkitsee Erkko entisyyteen nähden ääretöntä vapautumista. Me näemme, kuinka raskaasti ja vaikeasti Oksaselta, samoin kuin Kiveltäkin, pieninkin yksilöllisemmän, intiimimmän sielun-elämän tunnustus ilmi työskenteleikse. J.H. Erkolta se käy kuin karkelo, jokainen vaikutus sulaa hänessä heti säkeiksi, jokainen mielenliike vaatii heti vastaavan ilmaisunsa. Erkko on ensimmäinen suomenkielinen laulurunoilija, joka kasvavasta nuorukaisesta viimeisiin elonpäiviinsä saakka uskoo itsensä kokonaan ja täydellisesti »epäpitkien rivien» houkuttelevalle haltiattarelle. Suomenkielen kirkkaus, sanontatavan selvyys ja täsmällisyys eivät tosin ole hänen vahvimpia puoliaan. Mutta muuten on hänen kielensä sangen tuoresta, sointuvaa ja sanarikasta, ja ottamalla runsaasen käytäntöön vanhan kalevalaisen runomitan hän vaikuttaa suoranaisesti sen kuilun poistamiseen, mikä aikojen kuluessa oli auennut vanhan ja uuden suomalaisen runouden välille. Että hänen oma personallisuutensa ynnä kirjallinen toimintansa kokonaisuudessaan taas oli omiaan tasoittamaan juopaa maalaisen ja kaupunkilaisen, kansanomaisen ja akatemiallisen, suoraan suomalaisen hengen lähteistä kumpuavien ja ruotsinkielisten y.m. esikuvien kasvattamien kauneus-arvojen välillä, lienee jo jossakin määrin käynyt selville edellisestä.
Hänessä on paljon Paavo Korhosta, paljon Oksasta, jonkun verran Kiveä ja Juteinia, vielä lisäksi pisara Ruotsin vallan aikuista hengellistä virsiseppää ja maallista tilapäärunoilijaa sekä kokonainen kauhallinen vanhaa Väinämöistä. Runebergia ja Topeliusta on hänessä vain sikäli, mikäli heissä itsessään on suomalaista. Maamme ruotsinkielinen klassillinen runous ei paina alas hänen itsenäisiä kehittymismahdollisuuksiaan, kuten esim. Oksaselle niin arveluttavassa määrässä oli käynyt: siitä pelastaa hänet nähtävästi hänen syvästi suomalainen, subjektivinen kanteletar-luonteensa. Omalta kansalliselta pohjaltaan kasvaa hänen runoutensa kuin hän itsekin, ruotsalaisen kultuurin ohitse, vaikka ei suinkaan sille vihamielisenä, viitaten kauas nykyaikaiseen, europalaiseen maailmankansalaisuuteen.
J.H. Erkko laulaa yhteen, missä muut erottavat. Ja jos meillä vielä joku kansallinen eheys olisi mahdollinen, olisi se epäilemättä vain sen kansallishengen kehityskauden pohjalta, jonka edustajana hän seisoo kirjallisuudessamme ja joka niin lujasti ja elimellisesti liittyy kansallisen romantiikan pilvettömään päivän-uskoon:
»kesken hankien ja jään kantaa henki tähkäpään.»