JUHO REIJONEN
s. 27/4 1855.—Kertoelmia (1885), Vaihdokas (1886), Uusia kertoelmia (1889), Suuteita (1891), Saarnoja (1891), Kotilukemista Herran päivinä (1895), Filip Melanchtonin elämä (1897), Kertoelmia ja kuvauksia (1900) y.m.
Kansallisen realismin kultakausi lähenee. Suomalaiseen kirjallisuuteen ilmestyy kuin taikasauvan iskusta epälukuinen lauma uusia, lahjakkaita kynänkäyttäjiä, joilla jokaisella on luonnon-tuoreen, kansanomaisen kuvaamisen kyky valmiina sormenpäissään. Kevätvirrat ovat lähteneet vieremään, kevätkosket kuohumaan. Verrattain onnelliset valtiolliset olosuhteet 1870-luvun lopulla ja 1880-luvun alulla vaikuttavat myös osaltaan tämän kirjallisen aikakauden päivänpaisteiseen äänilajiin. Vallitsee vireä toiminta kaikkialla henkisen ja aineellisen elämän aloilla. Suomalaisuus ei ole enää etäinen, pilventakainen asia, jota vain kansallisen romantiikan rohkeimmilla unelmilla voitiin lähestyä: se on tuossa jo käsin koskettavissa. Suomalainen isänmaa ei ole enää vain yksinäisten suurten miesten mielihaave, sitä ei ole tarvis enää Stenbäckin tapaan lähteä vain pietismin korpien ja harmaatakkisten körttiläisten povista etsimään: se lepää tuossa meidän edessämme, kaikkialla ja jokapaikassa, tyyninä järvinä ja kimmeltävinä kirkonkylinä, lempeinä lehtirantoina ja rauhallisina, tutunomaisina ihmisinä. Miksi käyttää niin paljon mielikuvitustaan, kun voi käyttää suoranaista havaintokykyään? Miksi vetää viivoja tietymättömään, epämääräiseen tulevaisuuteen, kun voi jo niin hyvällä menestyksellä maalata kirjavata, elämän-iloista nykyisyyttä? Värit anastavat voitollisen sijansa suomalaisten kirjailijain tekotavassa. Kansallisuus-aatteen antama sisällinen totuus on muuttumassa heille jo ulkonaiseksi todellisuudeksi. He seuraavat ajan virran mukana, he kääntävät huomionsa ulospäin, heistä tulee todellisuudenkuvaajia, realisteja.
Samalla muuttaa koko suomenkieli luonnettaan heidän käsissään. Se on ollut tähän saakka koko kansallisen entisyyden hengen mukana karua, yksivakaista, harrasta ja ytimekästä. Se muuttuu nyt vilkkaaksi, joustavaksi, sointuvaksi ja väririkkaaksi. Sen entinen spartalainen leima häviää uuden, niin sanoaksemme, ateenalaisen tieltä: suomalaisista kirjailijoista tulee kaunopuhujia. Sen sijaan, että ennen on ollut vaikea lausua tällä kielellä julki ajatuksiaan, käy se nyt helpoksi: kuka hyvänsä henkisesti vireä nuori maisteri tahi ylioppilas osaa pian sommitella sillä mukiinmenevän novellin tahi kansankertomuksen. Sanomalehtien alikerrat alkavat oikein tulvia niistä. Eikähän nuorella kirjailijalla tarvitse enää niin aivan monta ajatusta ollakaan. Pääasia, että hänellä on hyvä silmä. Muun kaiken, kuten luonnontuoreen kielen, ympäröivän kansan-elämän tuntemuksen ja eritoten kiitollisen, vielä väsähtymättömän lukijakunnan lahjoittaa heräävä kansallishenki hänelle. Hänen kirjallinen menestyksensä ei riipu niin paljon hänen suorittamastaan sisällisestä kehityskulusta ja sen muodostamasta yksilöllisestä kirjailijapersonallisuudesta, vaan hänen hilpeästä, rattoisasta tekotavastaan, siitä, että hän uskaltaa käyttää silmäänsä ja kuvata ympäröiviä olosuhteita sellaisina kuin ne ovat s.o. sellaisina kuin ne todellakin hänen sielun-silmäänsä kuvastuvat. Miksi ei siis käyttää silmäänsä, miksi ei siis kehittää tekotapaansa, miksi ei siis luoda niin selviä ja todenmukaisia kuvia kuin mahdollista, isänmaalle iloksi ja oman kalliin suomenkielensä kaunistukseksi?
Kielen luusto peittyy toisin sanoen sen yhä pyöristyviin, yhä taitehikkaampiin _liha_skudoksiin, joiden alta outo tuskin enää Mikael Agricolan länsisuomalaista raamatunkieltä aavistaisikaan. Jo ennen, Lönnrotin ja Kalevalan kautta, olivat itäsuomalaiset kielimurteet tehneet ensimmäisen voitollisen rynnäkkönsä suomalaiseen kirjakieleen, kylväen uutta elämää, uusia kansanomaisia sanoja, uusia mielikuvia ja niiden kiteyttämiä kielimuotoja kautta koko runopukuisen kirjallisuutemme. Toinen rynnäkkö tulee kansallisen realismin mukana, kohdistuen tällä kertaa johdonmukaisesti suorasanaisen kirjallisuuden alalle. Sillä proosa on ajan luontainen kirjallinen muoto, samoin kuin runo oli ollut edellisten vuosikymmenien. Miksi kirjoittaa epäpitkiä rivejä, kun kerran voi kirjoittaa yhtä pitkiäkin? Jos kerran oli kysymys vain kuvaamisesta, ja varsinkin kansanelämän kuvaamisesta, niin jäi runopukuinen muoto jo itsestään tois-arvoiseen asemaan. Eiväthän suomalaiset kansanmiehet toki kuusmitalla puhuneet! Runebergin aika on mennyt, Aleksis Kivenkin aika on jo menemässä. Pietari Päivärinta, niin alkeellisesti ja patriarkallisesti kuin hän sen tekeekin, viittaa tietä eteenpäin aina realistisempaan kansan-elämän kuvaukseen.
Juho Reijonen on tämän aikakauden luonteenomaisia ilmiöitä.
Niitä on muuten hänen rinnallaan useampiakin. Niitä on nimimerkki Kah (K.A. Heman), niitä on nimimerkki Pii (Vilho Soini), jonka Kirjavia kuvia pölkkyjen historiasta viehättää pirteällä, tuoreella esitystavallaan, niitä on nimimerkki Samuli S. (Kaarle Suomalainen), jonka Novelleissa niiden keveä, pakinoiva, niin sanoaksemme hiukan herrahtava tyyli heti kiinnittää lukijan huomiota. Niitä on vielä useampiakin. Yhteistä heille on uusi, eloisa tekotapa, joka samalla helppoudella taipuu nykyaikaisen kansankuvauksen, historiallisen kertomuksen, leikillisen pikkujutun taikka myös lyyrillisen tunnelmapalasen tulkintaan. Onpa historiallinen kertomus saanut jo pari varsinaista, kyvykästä edustajaakin: E.F. Jansson, jonka Hatanpään Heikki ja hänen morsiamensa vielä tänäkin päivänä on mitä miellyttävintä kansan-lukemista, ja J.A. Bergman, tunnettu vilkkaasta Simo Hurtan aikoja käsittelevästä novellistaan Nevalaiset. Edustavin heistä on kuitenkin Juho Reijonen jo siksi, että hän seisoo lähimpänä kansan-elämää ja samalla sitä ajan keskeistä taidekäsitystä, josta yllä huomautimme.
Ei niin, että hänkään vielä olisi mikään puhdas realisti, siinä merkityksessä, minkä tämä sana myöhemmin 1880-luvun lopulla saa. Hänkin kertoo oikeastaan vielä yhtä paljon kuin hän kuvaa, tekijän oma personallisuus astuu hänen Kertoelmissaan vielä usein hänen henkilöittensä ja lukijan välille selittelevänä, välittelevänä, ja jos tarvitaan, myös sovittelevana puhemiehenä. Tekijä tahtoo vielä sangen usein olla sukkela omien henkilöittensä kustannuksella, muistuttaen siinä suhteessa jonkun verran Samuli S:ää, jonka kanssa hänellä ilman äsken mainittua maalaista piirrettään olisikin useimmat yhtymäkohdat. Hänellä on vielä sangen paljon kansallista romantiikkaa veressään ja hän katselee suomalaista kansan-elämää vielä jonkun verran pappilan kuistilta, joka sivumennen sanoen ei olekaan huonoin paikka tämäntapaisten havaintojen tekemiselle. Hän voi vielä esim. keskellä pohjoiskarjalaista luonnonkuvausta ottaa vertauskuvansa Danten Jumalaisesta näytelmästä, esittää romantisen juonen tuiki realistisella tekotavalla ja päinvastoin, hän pyrkii vielä tyylittelemään saamansa voimakkaimmatkin vaikutukset tuohon keveään, sujuvaan pakinamuotoonsa, ja hänen oman yksilöllisen kielensä ynnä hänen käyttämiensä kansanomaisten mahtisanojen ja lauseparsien välille on vielä siksi suuri juopa kiinnitetty, että hänen täytyy ne lainausmerkeillä varustaa. Tekijä ei tahdo täysin sulaa aineesensa: hän tahtoo pysytellä ikäänkuin pari vaaksan mittaa sen yläpuolella.—Kaikki nämä ominaisuudet eivät suinkaan ole tekijän kansallisesta romantiikasta johdettavia. Ne eivät ole enemmän realistin kuin romantikonkaan, vaan taiteellisen dilettantin, jolle taide ei ole mikään elämän-vaatimus, vaan joutohetken huvi. Ja myönnettävä on, että Juho Reijosessa on sangen paljon dilettantismia. Hän on yhtä paljon taiteenharrastaja kuin todellinen taiteilija, kuten ovatkin ylipäänsä useimmat hänen aikalaisistaan. Kirjaileminen on käynyt helpoksi heille, siksi että se on siirtynyt tekijän ulkopuolella olevaksi asiaksi.
Mutta Juho Reijonen on erittäin lahjakas taiteenharrastaja. Hänellä on »silmää», hänellä on kieltä, hänellä on värejä, hänellä on itäsuomalaisen, s.o. savolaisen, pohjoiskarjalaisen ja itäpohjanmaalaisen kansan-elämän tuntemusta. Hän tekaisee tuollaisen klassillisen kansantyypin kuin kirkon kuudennusmies kertoelmassa Koskelan ukko samalla näppäryydellä kuin hän sommittelee pitemmän, pirteän ja sattuvan kuvauksensa Vaihdokas. Hän voi pyöräyttää tuollaisen viehättävän lastentarinan kuin Ensimäiset ystäväni yhtä havainnollisella ja humoristisella kynällä kuin eläintarinan Maisteriko vai kirkkoherra?, jossa uskollisen Mustin kokemukset ja mietelmät tämän maailman menosta ovat mitä elävimmin esitetyt. Hänen huumorinsa voi joskus kohota miltei Aleksis Kiven tapaiseen monumentalisuuteen, kuten tuossa pienessä mestarinäytteessä Kaaperin kosinta, jossa suomalainen kansanomainen ja samalla sangen materialistinen käsitys rakkaudesta ja avioliitosta on todellisella taiturin ylemmyydellä hahmoteltu. Samaan huvittavaan aiheesensa, jota hänellä seurakunnan sielunpaimenena epäilemättä onkin ollut mitä paras tilaisuus tutkistella, tekijä palaa usein. Että salon kansan keskuudessa kuitenkin romantisemmatkin rakkaustarinat voivat syntyä ja sijaita, siitä on taas tuo raikas, runollinen kertoelma Lautta-Jussin tyttö, samoin kuin Muistelma Savosta, meillä todistuksena. Erikoisen huomion Reijosen tuotannossa ansaitsee historiallinen kertomus Tuulivaaralaiset, jonka läpi pohjoiskarjalaisten heimosotien ja heimovihojen vinha tuuli tekijälle aivan odottamattomalla voimalla puhaltaa.
Juho Reijosen merkitystä suomalaisen kansanelämän kuvaajana täysin ymmärtääksemme täytyy meidän kääntää silmämme taaksepäin. Mitä oli ennen häntä—ja hänen aikalaisiaan—suorasanaista suomenkielistä kaunokirjallisuutta olemassa? Oli Aleksis Kivi, oli Pietari Päivärinta. Samoin vielä suomenkielisen novellikirjallisuuden varsinainen alkaja K.J. Gummerus, jonka pääasiallinen merkitys kuitenkin lienee hänen toimittamansa kansantajuisen ja laajalle levinneen Kyläkirjaston ja Kyläkirjaston Kuvalehden piiristä etsittävä, samoin Theodolinda Hahnsson, jonka sujuvasti kerrotut Kotikuusen kuiskehia y.m. kuitenkin vielä ovat kokonaan kansallisen ja kansaa ihannoivan romantiikan lapsia, lähinnä Suonion Kuun tarinoita muistuttaen. Heistä Juho Reijoseen on jälleen pitkä askel kohti kansallista realismia tapahtunut.
Se on tapahtunut ensiksikin henkilökuvaukseen nähden, joka Kivellä vielä on yleensä tyypillistä, suurpiirteistä, pääasiallista, Päivärinnalla samoin, vaikka hänen huomionsa jo onkin enemmän kohdistettu yksilöllisiin elämänkohtaloihin. Juho Reijonen on heidän rinnallaan jo täydellisesti pienten piirteiden mies: elämän tuhannet, vivahdukselliset sivuseikat vaativat jo hänen mielenkiintoaan osakseen, vaikka hän vielä koetaakin pysyä pääpiirteissä, esittämällä meille yhtä usein kokonaisia elämäntarinoita kuin osia niistä. Mutta myös maisemakuvaukseen nähden on kehitys realismiin päin ottanut aika harppauksen eteenpäin. Kiven fantastinen ja Päivärinnan niin sanoaksemme »sankarillinen» maisema on Reijosella käynyt jo isosti yksityiskohtaisemmaksi. Se on saanut enemmän värejä, enemmän silmänräpäyksellistä eloa ja iloa olemassa-olostaan. Pohjois-Karjalan ja Pohjois-Savon koristeellinen luonto laulaa ja välähtelee jo voimakkaasti kaikkialla Juho Reijosen tuotannossa.—Kielen kehityksestä samaan suuntaan on jo yllä ollut puhe.
Reijonen ja hänen aikalaisensa raivaavat tietä uudelle. He muokkaavat ja valmistavat sitä mehevää maaperää, josta kansallisen realismimme ihanimmat kukkaset pian tulevat puhkeamaan.