KASIMIR LEINO
s. 17/11 1866.—Runokokeita, Emmalan Elli (1885), Elämästä (1889), Ristiaallokossa (1891), Väljemmillä vesillä (1893), Prosper Mérimée (1895), Brand (Ibsen, 1897), Nykyaika (1898-99), Runoja (1899), Jaakko Ilkka ja Klaus Fleming (1901), Lehtolapsi (1905), Testamentti y.m. kertomuksia (1905), Hovimaalaaja Aleksander Lauréus ja hänen ympäristönsä (1908) y.m.
Ei ainoastaan kirjallisuuden, vaan myöskin kaikkien muiden taiteiden aloilla esiintyy nuorsuomalaisen herätyksen elahyttävä, uudesta-luova henki meillä: musiikin, maalauksen, kuvanveiston, näyttämötaiteen ja lopuksi arkkitehtuurin. Kaikkien niidenkin aloilla voitaisiin kenties näyttää samoja kehitys-asteita, osoittaa samoja ajanhengen ja kansallishengen hedelmällisiä yhtymiä, kuin kirjallisuuden. Mutta sehän ei ole meidän asiamme. Riittäköön siis vain viittaus siihen, miten realismi kirjallisuudessamme vastaa samanaikaista realistista suuntaa myös kuvaamataiteiden ja näyttämötaiteiden tekotavassa, miten jälleen sen pyrkimys tyylittelyyn ja monumentalisuuteen on yleinen koko nuoren taiteilijapolven keskuudessa, samoin, miten kansallisen realismimme maalaileva kirjallinen esitystapa 1880-luvulla on yhteydessä varsinaisen maalaustaiteen erikoisen nousun kera samalla vuosikymmenellä, ja 1890-luvun uusromantinen tunnelmarunous jälleen saman-aikaisen säveltaiteen varsinaisen kukoistuksen kanssa. Mikään ilmiö luonnon, yhtä vähän kuin ihmishengen historiassa, ei seiso irrallaan. Kaikki yhtyvät, kaikki liittyvät toisiinsa lujaksi, elimelliseksi kokonaisuudeksi.
Ei ole sattuma, esim. että kansallinen romantiikkamme oli niin suuressa määrin omiaan suomalaisia kirjailijoita juuri runopukuiseen muotoon houkuttelemaan, ei sattuma sekään, että realistinen aika meillä oli niin edullinen suorasanaiselle kirjallisuudelle, eikä jälleen sattuma, että realismin ohimentyä ja uusromantisen aikakauden alettua myöskin varsinainen laulurunous meillä taas uuteen eloon raikahtaa. Muodon vaihtelut vastaavat tässä suhteessa uskollisesti vaihteluja ajanhengen sisällyksessä, jonka jälleen määräävät saman-aikaiset ilmiöt koko Europan tieteellisessä, taiteellisessa, valtiollisessa, yhteiskunnallisessa, taloudellisessa, sanalla sanoen henkisessä ja aineellisessa ilmakehässä. Nuorsuomalaisen herätyksen jälkeen ei suomenkielinen kirjallisuus enää hetkeksikään lakkaa ottamasta vaikutuksia samanaikaisista yleismaailmallisista virtauksista. Sen kehitys vastaa kirjallisuuden kehitystä kaikkialla suurissa sivistysmaissa, sen ilmiöt liittyvät siihen kansallista suurempaan kokonaisuuteen, jota meidän on tapana yleis-inhimilliseksi maailmankultuuriksi nimittää.
Kasimir Leino on meidän realistisen aikakautemme ainoa varsinainen laulurunoilija, nuorsuomalaisen herätyksen ranskalaisin, pariisilaisin henki, Päivälehden piirin ainoa johdonmukainen esteetikko ja kaunosielu.
Hän on sitä jo niin varhain kuin ensimmäisestä teoksestaan: Runokokeista ja Emmalan Ellistä, harvinaisen luonnontuoreesta ja kansanomaisen kielen raikastuttamasta maalaisnovellistaan. Romantisia aineksia on olemassa, kuten kaikissa hänen polvensa kirjailijoissa, mutta selvästi huomaa, minnepäin tekijän pyrkimys jo tähtää ja miltä älylliseltä pohjalta hänen runoutensa kohoaa. Sisältyyhän jo kokonainen kirjallinen ohjelma tuohon pieneen runoon Lukijalle, jolla hän Runokokeensa alottaa:
»Luonnon kaiken tutkijalle ain' on yhden arvoinen, onko vuokko, onko kielo vaiko ruusu kaunoinen.»
Luonnontutkija harrastaa kaikkea, jatkaa tekijä, hän tarkastelee ja tutkii, sillä hän tahtoo saada selville sen eri ilmaukset. Luonto on suuri, taivas on suuri, monet piilevät ihmeet niissä, kuitenkin on ihmis-sydän ja sen tunteet niihin verrattavat. Ja siksi, joka pyrkii ihmis-sydämen ja ihmis-sielun ongelmoita selittämään:
»ei se etsi lauleluja mainemiesten yksistään».
Siis jo näin varhain psykologisen estetiikan henki, joka ei tutki taidetta mieskohtaisen mielihyvän taikka mielipahan tunteita silmällä pitäen, ei myöskään aseta mitään ennen määriteltyjä kauneuden mittapuita sille, vaan käsittelee sen ilmiöitä ennen kaikkea sielullisina, inhimillisinä todistuskappaleina. Ikävä kyllä, ei sellaista luonnontieteellistä arvostelijaa, jota Kasimir Leino tässä itselleen toivottelee, suomenkielisen kirjallisuuden kentällä silloin vielä ollut olemassa. Taikka ehkä oikeammin: hauska hänelle, sillä tätenpä oli juuri hänellä tilaisuus tulla meillä tuon toivomansa, nykyaikaisen kritiikin ensimmäiseksi uran-uurtajaksi.
Näyttää jo hetken siltä kuin hänkin, kuten koko aika hänen ympärillään, saisi suorasanaisessa muodossa parhaiten sanotuksi, mitä hänellä on sydämellään. Silla hänen seuraava teoksensa on Elämästä, kokoelma realistisia kertomuksia, joista eräät, kuten esim. Härmänmäkeläisten markkinareissu, kuuluvat tämän suunnan luonteenomaisimpiin ennätyksiin. Itä-Pohjanmaan runsas, sointuva kansankieli, maalais-elämän ja maalaispsykologian syvä tuntemus, tarkka, yksityiskohtainen tekotapa, kaikki antavat lukijan aavistaa tulevaa »aikansa lasta» eikä »lapsipuolta» s.o. suorasanaista eikä runomuotoista kirjailijaa. Pienet, siellä täällä ilmenevät vienon, herkän ja runollisen tunteen pilkahdukset vain vielä väittävät vastaan tätä olettamusta.
Kansankielen käytäntö oli silloisen uuden suunnan peruskysymyksiä. Realistinen kirjailija johtui siihen tietysti aivan suorastaan, ja kun useimmat uuden suunnan miehistä olivat kotoisin Itä-Suomesta ja Pohjanmaalta tuli realismin nousu meillä merkitsemään juuri näiden maakuntien murteiden ylitse-vuotavaa vivahdusrikkautta kirjallisuudessamme. Ei ollut ihme, jos suomalaisen kirjakielen vanhat viljelijät, erittäinkin ne, joiden kielellinen pohja oli Länsi-Suomi, alkoivat huolestuneina pudistaa päätään tälle, heidän mielestään, raakalaiselle synonyymien paljoudelle, tälle kuvaavien, kansanomaisten, deskriptivisten ja onomatopoetisten sanojen purkautuvalle kevät-tulvalle, joka välitti Lönnrotin sanakirjasta yhtä vähän kuin jo vakiutuneesta, hiukan akateemisesta ruotsinkielen runtelemasta, kreikan ja latinan pohjalle rakentuvasta tyylitaidostakaan. Jos kuka tahansa nuori mies saattoi »porhaltaa» Pariisiin, panna »karvareuhkan» päähänsä ja harjoittaa mielensä mukaista kielellistä vallattomuutta, niin kuinka silloin oli käyvä suomalaisen isänmaan ja sen isiltä-perityn kansallisromantisen viljelyksen? Sitä ei ollut sallittava eikä todellisen isänmaanystävän suinkaan sopinut katsoa ristissä käsin sitä.
Ainakaan A. Meurman ei voinut sallia sitä. Ja kun hän ei myöskään ollut tottunut ristissä käsin istumaan, milloin hän näki jotakin hänelle pyhää ja kallista loukattavan, nousi hän tuohon sangen epäkiitolliseen taisteluun vasten koko nuorta, esiin-astuvaa kirjailijapolvea. Tässä taistelussa, jota aluksi käytiin »vanhojen» suomenmielisten äänenkannattajassa Uudessa Suomettaressa, sittemmin vuoden 1890-n jälkeen myös »nuorten» omassa äänenkannattajassa Päivälehdessä, ansaitsi myös Kasimir Leino ensimmäiset kannuksensa kirjallisena kriitikkona ja poleemikkona.
Nykyään, jolloin kirjallisuutemme kehitys jo on sangen toisille urille suuntautunut, voimme me katsoa tuota taistelua jotenkin objektivisesti, sivistyshistoriallisena ilmiönä, jonka syyt me ymmärrämme ja jonka seuraukset, kuten tavallista, ovat omiaan asiaa monelta uudelta näkökannalta valaisemaan. Periaatteellinen voitto jäi tässä mieltäkiinnittävässä »kielikiistassa» epäilemättä nuoren polven puolelle: kenenkään kirjallisuuden viljelijän ei meillä pistäne päähän enää evätä kansankielen oikeutta kirjakielen alituisesti pulppuavana, ikinuorena alkulähteenä. Mutta käytännössä juuri silloinen nuori polvi itse, etupäässä Juhani Aho ja Kasimir Leino, edellinen proosan, jälkimmäinen runomuodon alalla, piankin rajoittavat, kehittävät, seulovat ja siivilöivät suomenkielensä siihen määrään, että sen moitteetonta siloutta vastaan ei itse Meurmanilla ole myöhemmin muistuttamista. Se itsetietoisesti valikoiva, tyylittelevä pyrkimys, joka 1890-luvulla astuu suomenkieliseen kirjallisuuteen luonnollisena seurauksena sekä yleensä muuttuneesta ajanhengestä että eritoten realismin tuomasta runsaasta aines-varastosta, tuli tässä mitä menestyksellisimmin vaikuttamaan myös puhtaasti kielellisen tekotavan täsmällistymiseen ja kiteytymiseen kirkkaaksi, selväksi, klassilliseksi.—Sen taistelun meillä voi jo todellakin pitää aikoja sitten loppuun suoritettuna.
Samoin on oikeastaan niiden yleisten kirjallisten ja esteettisten taisteluiden laita, joissa A. Meurman ja Kasimir Leino aikoinaan peistään taittelivat. Teoreettinen voitto jäi niissäkin nuoren polven puolelle, sitäkin helpommin, kun se puoli ei koskaan ollut Meurmanin vahvimpia eikä hän itse mikään esteetikko. Mutta käytännössä siirtyy Päivälehden kirjallinen piiri, yksi toisensa jälkeen, kuten jo ennen olemme nähneet Ahon, Järnefeltin ja Ivalon yhteydessä, yhä kauemmaksi siitä realismista ja naturalismista, joka juuri oli ollut A. Meurmanin silmätikku. Panun jälkeen ei hänen, yhtä vähän kuin muidenkaan vanhan romantiikan miesten, tee enää pahasti mieli leimata esim. Juhani Ahoa »lantakirjailijaksi», kuten ennen.—Nämäkin taistelut voi siis jo hyvällä syyllä katsoa aikoja sitten loppuun suoritetuiksi.
Toisin on niiden aatteellisten taisteluiden laita, joissa silloisen nuoren ja vanhan polven uskonnolliset ja siveelliset maailmankatsomukset törmäsivät vastakkain ja jotka myöhemmin olivat omiaan niin moneen valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen erimielisyyteen johtamaan. Niiden alun olemme jo nähneet Oksasessa ja Yrjö-Koskisessa, niiden kiristymisen inhimillisenä todistuskappaleena me voimme pitää esim. Arvi Jänneksen runoa Inhuuden ihantelijalle, jonka hän Minna Canthin kirjallista tuotantoa vastaan linkoaa, niiden täytenä sodanlieskana taas Päivälehden ja Uuden Suomettaren leirien yhteen-iskemistä 1890-luvun alkuvuosina. Edellisen yksilöllis-luonnontieteellinen, jälkimmäisen kansalliskristiilinen kanta seisoo kumpikin vielä koko suomalaisessa kansansielussa jyrkästi, joskaan ei aina johdonmukaisesti, vastakkain.—Meidän ei ehkä olisi tarvis mainita, että juuri nämä olivat myös Kasimir Leinon ja A. Meurmanin kirjallisten taisteluiden syvemmät, aatteelliset alkutekijät.
Psykologinen estetiikka on johdonmukainen seuraus luonnontieteellisestä maailmankatsomuksesta. Ja senpä Kasimir Leino korkealle kuuluttaakin käänteentekevässä lyyrillisessä runokokoelmassaan Ristiaallokossa, jonka hän julkaisee Pariisista palattuaan. Yhdessä Ahon Yksin-kirjan, Järnefeltin Isänmaan ja Ivalon Aikansa lapsipuolen kanssa se on silloisen nuoren polven suuria ohjelmajulistuksia.
Sen erikoisuus on siinä, että se on—lyyrillinen.
Mutta se oli aikoinaan ennen-kuulumatonta lyriikkaa suomalaisessa kirjallisuudessa, uutta sekä muodoltaan että sisällykseltään. Muodoltaan siksi, että suomenkieli ei runomuotoisena ollut koskaan ennen kaikunut sillä keveydellä, vapaudella ja siroudella, sisällykseltään taas siksi, että kukaan laulurunoilija meillä ennen häntä ei ollut eritellyt sielunsa vaihtelevia liikkeitä niin terävästi, käsitteellisesti, itsetietoisesti ja yksityiskohtaisesti. Se oli realistin tekotapa sovellutettuna runomuotoiseen esitykseen, mitä laulavimman poljennon kannattama runollinen tunne yhtyneenä järjen jäiseen, murtelevaan mietiskelyyn.
Musset on se nimi ranskalaisesta kirjallisuudesta, joka Kasimir Leinon ohella mieleen juolahtaa, aivan kuin Ahon tämän-aikaisia teoksia selaillessa Maupassant.
Jo Runokokeissa oli Kasimir Leino nykyaikaisena vapaa-ajattelijana esiintynyt. Tuossa kauniissa runossa Sunnuntaina hän jo oli ylpeästi tunnustanut, että maailman avaruus oli hänelle armaampi kuin kirkon kolkkous, luonnon hiljaisuus rakkaampi kuin virret messu-rahvaan. Runossa Kaksi vaalia hän taas yhtä ylpeästi oli arvioinut totuuden etsinnän sen löytämistä korkeammalle, taistelun edestä vapauden jalommaksi sen omistamista. Vielä hän oli runossa Totuutta huudat antanut katkeran, varoittavan opetuksen sille, joka meillä vaatii
»totuutta toimeen, elämään, totuutta uskoon, rakkauteen, totuutta käytökseen»,
sekä vapautta tieteen, aatteen, sanan ja uskonnon. Meillä ei ole niinkuin muilla, selittää tekijä, tälle intoilijalle yksinkertaisesti: meillä ei saa olla vapaa, meillä ei saa aatettaan paljastaa, meillä ei suvaita elämäntotuutta, meillä on oma usko ja vakaumus kansan kauhistusta, suora puhe loukkausta ja seuran pahennusta. Mistä apu sitten? Kasimir Leino on jo Runokokeissaan liian suuri epäilijä uskoakseen J.H. Erkon tavoin paljoakaan hyvää kansanvaltaisen kehityksen siunauksista. Tuossa huomattavassa runossa Hengen tasavalta hän jo oli asettanut vastakkain yksinvaltiaan tyrannin sorron ja sen sorron, jota valtaan päässyt kansa harjoittaa, sekä tullut jälkimmäisen suhteen siihen sangen pessimistiseen tulokseen, että
»oli ennen sortaja yksi vaan, nyt joukkiot suuret, tuhannet lyö vangiksi aattehet».
Siksi tunnustautuukin tekijä vain »hengen tasavallan», vain »älyn yksivallan» tahtojaksi ja taistelijaksi.—Siis melkein Björnsonin oppi »toisesta taikka toisesta roskaväestä», Ibsenin henkisellä ylimyksellisyydellä ja »kansanvihaajan» katkerilla mielipiteillä höystettynä.
Varmaan on Kasimir Leino, samoin kuin Minna Canth ja Juhani Aho, tähän aikaan saanut tuntuvia vaikutuksia norjalaisesta kirjallisuudesta.
Ristiaallokossa tulee lisäksi vapauttava ranskalainen vaikutus, jonka ilmassa yllämainitut aatteelliset ainekset tekijän sielussa täyteen kukkaansa puhkeavat. Hän on nyt jo esteetikkona Tainen ja Brandesin oppilas, tuottavana kirjailijana etenkin Musset'n ja Mérimée'n harras ihailija: edellisen romantinen, sydäntä-hiukaiseva ja sentään niin realisella voimalla vaikuttava idealismi, jälkimmäisen viileä, koskematon nolime tangere -taide ovat tulleet hänen kirjallisiksi johtotähdikseen. Mutta ranskalainen vaikutus ei Ristiaallokossa suinkaan esiinny sellaisenaan, vaan aivan omaperäiseksi ja itsenäiseksi elämän-sisällykseksi sulatettuna.
Tekijä on nyt jo täydellisesti vakuutettu luonnontieteellisen maailmankatsomuksen oikeudesta. Milloin hän siitä puhuu, putoelevat hänen sanansa kirkkaasti ja varmasti kuin jäätikarit:
»Nimiä vain on jumala ja luonto, olemus yksi, eri silmin nähty, ihmisten töit' on kirkko, dogmi, oppi, ihmisten lailla harhateitä käypi, ikuista vaan on maailmoiden mahti, ikuiset lait ja niiden vaarin-otto.»
Sama ajatuksen kylmäverinen tosiasiain merkitseminen voi muuttua hänellä myrkylliseksi ivaksi, milloin hän näkee tältä luonnontieteelliseltä pohjaltaan nousevien totuuden, oikeuden ja ihmisyyden ihanteiden joutuvan tappiolle ympäröivässä elämässä. Ja hän näkee niin käyvän aina, sillä: Kasimir Leinon runouden pohjavirta on, samoin kuin Kaarlo Kramsun, syvimmältä sisällykseltään traagillinen, vaikka se hänellä vuoroin eleegiseksi kauneudeksi, vuoroin pistäväksi pilkaksi soinnahtaa.—Mutta nehän juuri ovat synnynnäisen romantikon tunnusmerkilliset ominaisuudet!
Kasimir Leinon runoudessa esiintyy sama sielullinen kahtia-jako, minkä ennen olemme Juhani Ahon ja koko sen polven miehissä havainneet, ristiriita pään ja sydämen, järjen ja tunteen, realismin ja romantiikan välillä. Se suorastaan sankarillinen taistelu, jota he edellisen puolesta käyvät jälkimmäistä vastaan sekä ulkopuolella itseään että omassa olennossaan, on kirjallisuutemme kenties rohkaisevin ja riemastuttavin eetillinen ilmiö, jolla varmaan on oleva pitkä kantovoima koko suomalaisen kansallishengen vastaiseen kehitykseen.
Aatteellisesti on Ristiaallokon tekijä täysi realisti, täysi uuden ajan mies, totuutta hehkuva, vapautta vaativa, aina pyrkivä ja aina—epäilevä. Myrskylintuna hän tahtoo laulaa, voitollisen, dityrambisen tunteen virsiä hän myös eräitä virittää: Mun vuodenaikani ei ole syys, Jos tohdit ja tahdot, Tuommoinen tyttö on mieleeni mun, Mi orjuutta, se kurjuutta j.n.e. Mutta Yksin ollessa käy hänen mielensä sangen surulliseksi: hän huomaa epäilijän vaaran, hän tuntee ivan ilkamoivan odan jäytävän elämänjuurtaan. Ja silloin voi entisyyden eheä usko kangastaa hänelle niin utuisen ihanalta, että hän puhkeaa Päivän laskiessa liikuttaviin säveleihin lapsuus-onnen pilvettömille maailmoille. Kuitenkaan hän ei vaivu niihin. Hän ei tahdo vaipua niihin, hän tahtoo tuntea olevansa Parantumaton: kokoelman ja kenties koko Kasimir Leinon tuotannon syvimmin traagillinen sielun-purkaus. Silloin hänen sielullinen hätänsä voi pukeutua niinkin epätoivoisiin säkeihin kuin Surutonna suolla sorsa, jossa hän syyttää kohtaloa sen kauneimmista antimista hänelle:
»Miksi annoit hengen hellän, vapautta vaativaisen?» j.n.e.
Toisia avuja olisi hänen mielestään tarvittu täällä: mielen malttia, kovaa luontoa, vanhan mieltä, valhe-kieltä. Silloin hänkin olisi käynyt »tietä tarvottua», syönyt kiltisti »ennen syötettyä», ollut sekä »mieleen mahtimiesten» että »ikiriemuks isänmaalle».—Muuten hän ei yleensä suinkaan tahtoisi vaihtaa kohtaloaan noiden elämän-kylläisten, itseensä tyytyväisten kanssa, joiden symbolin hän näkee esim. Valtion syöttiläässä. Heitäpä vastaan hän myös mestarillisen pilkkarunonsa »Kunnon mies» linkoaa. Yhdessä toisen, ei vähemmän mestarillisen, satiirin kanssa »Kallihin kansan vuoksi!» pitäisi sen tänäkin-päivänä seisoa kultakirjaimilla piirrettynä jokaisen sivistyneen suomalaisen sydämessä.
Eräät kauniit, objektiviset elämänkuvat, kuten Huutolaistyttö kehdon ääressä, Nukkuvalle tytölle vuoristossa, samoin historiallinen runosikermä Valdolaisista viittaavat jo Väljemmille vesille, Kasimir Leinon seuraavaan runokokoelmaan.
Ristiaallokon syvästi tunteellisessa alkurunossa hän oli lausunut liikuttavimman hyvästi-jättönsä lapsuutensa romantiselle taika-maailmalle. Väljemmillä vesillä hän on suorittanut saman kehityksen kuin Juhani Aho Lastuissaan: tunnelma, tuo nykyaikaisen ihmisen oljenkorsi, on tullut vapauttajana ja pelastajana sekä romantisen tunteen ruusuista että jäytävän järjen okaista, hänen kielenkäyttönsä saavuttanut sen marmorisen kauneuden, jota esim. tunnelmarunot sellaiset kuin Hän, Vuoden vaihteella, Syksyinen mieliala, Talvitunnelma, Kuin huolivi kuutamon kultainen vyö y.m. todistavat. Elämän laulu, kirjan kannattava runosikermä, on tämän tyyntyneen, voitollisen tunteen ja ajatuksen hymni maailmankaikkeuden myönteisille voimille, kaiken yksilöllisen tragiikan ohitse ja yläpuolitse. Joskus voi vielä joku katkera, vihlaiseva runo, kuten Ma olen kuin siipehen ammuttu lintu tai Onneton hänen pakahtuvasta povestaan singahtaa. Mutta muuten vaeltaa hän jo niillä jäisillä jyrkänteillä, missä yksilöllinen elämän-tuska sulaa yhteen maailmankaikkeuden siintävien, ilottomien ja suruttomien ilmakehien kanssa.
Kasimir Leinon kehitys käy edelleen samansuuntaisesti kuin koko hänen miespolvensa, mutta omalla tavallaan. Kauneus tulee hänenkin ainoaksi uskonnokseen, kuten Juhani Ahon, tunnustaapa hän jo täysin helleenistä kauneus-palvelusta, kuten Pakanallinen uni, Ma lepään rannalla ruohikossa y.m. tunnelmapalaset hänen Runoissaan todistavat. Historialliseen kirjailemiseen hänkin kääntyy, kuten Ivalo, sommitellen suuren näytelmänsä Nuijasodan ajoilta Jaakko Ilkka ja Klaus Fleming. Uusromantiikan mystillistä virtausta hänkin koskettaa, kuten Arvid Järnefelt: Etsijän palaus, Erakon unelma. Mutta yleisen suunnitelmamme mukaan viehättää meitä tällä kertaa enimmän se kausi kunkin kirjailijan kehityksessä, jossa me näemme suurimman sisällisen taistelun oman kirjallisen ja aatteellisen maailmankatsomuksen saavuttamiseksi tapahtuvan. Siis vähemmän taistelun tulokset sellaisinaan.
Siihen on myös ylläoleva esitys koetettu keskittää, seuraten siinä suhteessa ainoastaan tekijän omaa osviittaa Runokokeista, jossa hän asetti taistelun edestä vapauden korkeammalle kuin sen saavutuksen, totuuden etsinnän hänelle kalliimmaksi kuin sen löytämisen, ja merkiten lopuksi hänen asemansa suomalaisessa kirjallisuudessa J.H. Erkon hiihtämän ladun suoranaisena jatkajana, nuorsuomalaisen runouden ensimmäisenä europalaisena viljelijänä ja edustajana.