PROLOGI.
Näyttämö esittää aukeaa ahoa, jonka perällä kumpu. Vesi kiertää pitkin kumman oikeaa rinnettä. Ahon laiteilla metsää.
Väinämöinen istuu kumman kukkulalla kannel polvillaan. Hänen oikealla puolellaan seisoo Ilmarinen vasara kädessä, toisella Lemminkäinen sota-asussa. Aho täynnä Kalevan kansaa. Etualalla yksin Marjatta, suuren hongan juurella.
Mutta eivät ainoastaan ihmiset, vaan myöskin koko suuri luonto on saapunut Väinämöisen soittoa kuulemaan. Siinä Metsän, siinä Veden, siinä Ilmankin väki. Ylinnä taustassa näkyvät Kuutar ja Päivätär lankojaan kehräten.
Esiripun kohotessa kajahtelevat viimeiset kaiut Väinämöisen kanteleesta.
VÄINÄMÖINEN: Päivä jo maillehen menevi yli suuren Suomen niemen, illan on punerrus puissa, vesillä hämärän verkot. Tullut on eloni ilta, mennyt voima Väinämöisen, sammunut sytö sydämen, kielen kannin kangistunut. En minä väsynyt ennen laulun nuoren laulannalta, nyt olen väsynyt, vanha. Aika on laulajan levätä.
KANSA:
Nuoret on virret Väinämöisen.
Katso: kansas kuuntelevi.
Laula Väinö!
VÄINÄMÖINEN: Laulaisin ma, jos ois aiat niinkuin ennen, sormi soitti sankar'töitä, sydän suuria uneksi. Näinp' on nuorna. Valkopäänä, hämärien hämmetessä, tupa mielehen tulevi, tuvan alla armas niittu, niittu maata matkamiehen, keto laulajan levätä.
KANSA:
Väinökö väsynyt, vanha?
Kansa työtäs kaipoavi.
VÄINÄMÖINEN: En ole minä ikuinen kuin on Luonnotar emoni. Kerran on kesä tuleva, kun on kuollut Väinämöinen, linnut laulavat lehossa, minä Kalman kartanoissa. Nuo kun aatokset tulevat, silloin maatani murehin. (Painaa pään käsiinsä.)
VANHA MIES: Kuka silloin tiedot toisi, kansan kohtalot sanoisi?
NUORI MIES: Kuka vasten vainolaista johtaisi Suvannon joukot?
NUORI NAINEN:
Kuka käet kukutteleisi?
VANHA NAINEN:
Kuka kaatais kontiomme?
VÄINÄMÖINEN (puoliääneen): Yhä kasvaa kaupin voima Osmon peltojen perillä, miehet vierahat melovat Suvantolan virran suilla. Ruotus ruotsien kylässä kohottavi kokkoansa, juutit turkuja tekevät, saksat maita matkoavat; viel' on valta Nougoroodin iskevi idästä meitä, konsa kalvoin, konsa kaupoin, konsa naisin naurusuisin. Kestääkö Suvannon saari tyrskyjä ajan tulevan?
KANSA (polvistuen):
Kyyneleet valahtelevat
Väinön poskelta vetehen —
nyt on maassa tuskan tunti.
VÄINÄMÖINEN (päänsä kohottaen): Onko tässä nuorisossa, kansassa kasuavassa, kyynelteni poimijata alta selvien vesien?
KANSA vaikenee.
VÄINÄMÖINEN: Onko tässä nuorisossa, kansassa kasuavassa, virteni virittäjätä tuskissa ajan tulevan?
KANSA:
Selitä sanasi, Väinö!
Emme ymmärrä sinua.
(Hälinää rannalla. Huudetaan: Ihme! Ihme! Väinämöisen käteen saatetaan lipas täynnä kalliita helmiä ja päärlyjä.)
KANSA:
Katso Väinö! Kyyneleesi
Sotkottaren poimimina.
VÄINÄMÖINEN (päärlyjä ihastellen): Munko murhekyyneleeni helmiksi heristyneinä? Kiitos Luonnotar emoni! Jo nyt tunnen tutkelmani. Aatos uusi aukeaapi sielun silmäni etehen, sana ankara samoopi sydämeni syövereistä, syvä niinkuin kuolon kuilu, pyhä niinkuin päivän koitto: Mahti ei mene maan rakohon, vaikka mahtajat menevät. (Äkkiä kansan puoleen kääntyen.) Kansani kalevalainen! Katso, kuink' on viisas luonto. Synkimmät sydänsurumme heristyvät helmilöiksi, mustimmat murehen päivät päättyvät iki-iloihin. Ei ollut minulle saita Luoja suodessa suruja, en ole ahne antamahan päärlyjä ilon ihanan — ota kansani Kalevan, ota Väinön onnen helmet, ota kaikki, muuta ei mulla antamista päivien vastaisten varalle.
(Heittää helmet kansan sekaan. Kansa rientää riemuiten niitä poimimaan.)
ILMARINEN:
Heitit helmesi koreat?
VÄINÄMÖINEN:
Tuntekohot lauluniekan!
LEMMINKÄINEN:
Hyvin teit, hyvin osasit.
Noin oisin minäkin tehnyt.
KANSA: Anna vielä, anna vielä, heitä helmiä enempi!
VÄINÄMÖINEN (itsekseen): Helmet he tajuuvat kyllä, eivät mielen murheitani.
(Kaksi miestä joutuvat joukon keskellä riitaan eräästä helmirihmasta.)
HÄMÄLÄINEN:
Helmyet Hämettärelle!
KARJALAINEN:
Kaunihimpi Karjalatar.
HÄMÄLÄINEN:
Tahdotko sotisavuja?
KARJALAINEN:
Tahdon tietä tapparalle.
(Riitaan yhtyy muita. Huutoa ja rähinää. Kansa jakautuu kahtia; miekat paljastuvat.)
VÄINÄMÖINEN: Miks rähinä miekallinen luonnon suuressa salissa?
KANSA:
Väinö riidan ratkaiskohon!
(Helmirihma saatetaan takaisin Väinämöisen käteen.)
VÄINÄMÖINEN: Sano, Seppo Ilmarinen, kelle nää heleimmät helmet?
ILMARINEN: Yks oli impi ylpeyttä, kenokaulan kantajata, koko suuressa suvussa. Pois on mennyt Pohjan neiti, maiden kuulu, vetten kukka, häntä aattelen alati. Anna helmes, kelle tahdot!
VÄINÄMÖINEN: Suru urholle sopivi. — Noh, sie lieto Lemminpoika tietänet sanan sitovan: Kuka Suomen kukkapäistä tääll' on muita muhkeampi?
LEMMINKÄINEN: Kauniit on minusta kaikki; tuo kaunis tulen valolla, tämä päivän paistehella, kolmas pilkkoisen pimeessä — miten milloinkin, näetkös.
VÄINÄMÖINEN (hymyillen): Ahdin tuumat tunnetahan, — kelle nyt koreat helmet?
KANSA: Itsepä valitse Väinö joutsenparvesta parahin!
VÄINÄMÖINEN (hetken mietittyään): Muistan, kun murehissani kerran astelin ahoja, puuttui kielet kanteleesta, ilo laulajan elosta, näin minä immikön aholla, kultakassan kankahalla, sain hältä anelemahan: »Anna impi hapsiasi kieliksi ilon ikuisen!» Antoi impi hasta viisi, viisi kuusi kultahasta, siit' on kielet kanteleessa, ilo laulajan elossa. Hälle helmeni sopisi. Ollut lie Hämehen impi?
HÄMÄLÄISET vaikenevat.
VÄINÄMÖINEN:
Taikka kaunis Karjalatar?
KARJALAISET:
Kassat on tummat Karjalassa.
HÄMÄLÄISET:
Liinaiset Hämehen linnut.
VÄINÄMÖINEN:
Kenp' oli neiti kultakassa?
HÄMÄLÄISET:
Ei meidän maan väkeä.
KARJALAISET:
Eikä meidän.
VÄINÄMÖINEN:
Merkillistä.
ERÄS NAINEN (joka on hetkisen syrjästä Marjattaa tarkastanut): On täällä osaton tyttö, joll' on kassa kullankaunis.
VÄINÄMÖINEN:
Tyttö tänne tuotakohon.
MARJATTA (saatetaan Väinämöisen eteen):
Minne te minua viette?
VÄINÄMÖINEN:
Tunnen impeni aholta. —
Älä pelkää kaunis tyttö!
Mi nimesi?
MARJATTA:
Kotona mua
Suomettareksi sanoivat —
Marjataksi muilla mailla.
VÄINÄMÖINEN:
Kussapa kotisi tyttö?
MARJATTA:
Mierolla minun kotini.
VÄINÄMÖINEN:
Miks vapiset? Lähemmä astu!
Muistatko minua vielä?
MARJATTA: En.
VÄINÄMÖINEN: Etkö?
MARJATTA: Ajatukseni harhaavat sinisaloilla — Antakaa minun jo mennä!
VÄINÄMÖINEN:
Ota ensin onnen helmet!
MARJATTA: Ei, ei helmiä minulle — karkea poloisen paita.
VÄINÄMÖINEN: Minä sun käärin kultavöihin, silkkipantoihin sitelen.
MARJATTA:
Orpo olen, osaton tyttö —
VÄINÄMÖINEN:
Olet laulajan ihanne.
Istu impi vierelleni.
(Vetää Marjatan vierellensä.)
Vilusta värisit kauvan, onnen nyt välkkeestä värise!
(Ripustaa helmet hänen kaulaansa ja suutelee häntä otsalle.)
Katsokaatte miehet, naiset, Kanteletarta Kalevan! Hänpä se hivuksillansa lohdutti sydänsurumme yksin illoin istuessa; hänpä myöskin nosti riemun raikumahan Karjalan kevätkisoissa, karhun kun peijaiset pidettiin, taikka häitä tanssittihin. Tuntenet omasi kansa, tervehtiös tuttuasi!
KANSA: Terve laulajan ihanne, terve kaunis Kanteletar!
VÄINÄMÖINEN: Valon on valta Väinölässä. Valon me lapsia olemme. Tässä luonnon suuren nähden, iltana pisimmän päivän, vannokaamme vala ikuinen aina palvella Panua, ajatella aurinkoa näillä mailla, mantereilla, Suomen suurilla tiloilla! Vannokaatte!
LOUHI (näkymättömänä):
Vannokaatte!
1:NEN MIES: Kuulitko?
2:NEN MIES:
Kuka saneli?
3:S MIES: Selkäni kylmäksi karahti!
4:S MIES: Hui, miten hampaani lokattaa!
VÄINÄMÖINEN:
Kuulittenko kuin sanelin:
Aina palvella Panua,
ajatella aurinkoa.
Vannokaatte!
LOUHI (kuin edellä):
Vannokaatte!
1:NEN MIES: Se oli ääni kuolon ääni. Vannokoon, ketä haluttaa!
2:NEN MIES: Ei minua.
3:S MIES:
Eikä mua.
4:S MIES: Tunnen jo hajua kalman.
KAIKKI:
Auta, vanha Väinämöinen!
Tääll' on Lempo leikkimässä.
VÄINÄMÖINEN: Kautta kaiken luomakunnan, kautta tietoni pyhimmän, liet Lempo, esihin astu, liet Mana, manalle joudu!
LOUHI (lappalaisen noita-akan hahmossa astuu esiin):
Terve, vanha Väinämöinen!
Vieläkö minua tunnet?
VÄINÄMÖINEN:
Pois katala silmistäni!
LOUHI:
No, noh, ei niin nopeesti!
Miksi niin minua säikyt?
VÄINÄMÖINEN:
Mitä tahdot?
LOUHI: Tahdoin nähdä taasen kansoa Kalevan. Tässähän ko'olla kaikki, tässä piiat, tässä poiat, tässä koko Jumalan luonto, myöskin vanha Väinämöinen oman siippansa sivulla — terve teille Suomen suuret!
LEMMINKÄINEN:
Verta miekkani janoopi.
Salli, Väinö!
LOUHI: Katso, Kaukokin korea! Kiitos viime käynnistäsi. Siinä vasta mielen miesi. Näki kerran käydessänsä Pohjan peltojen perillä, varesten ruista syövän, talon viljan talloavan heti Kauko keinon keksi: Isännältä pään pudotti, nosti seipähän nenähän. Ei varekset siitä asti syöneet Pohjolan ruista.
VÄINÄMÖINEN:
Se oli sotien aika.
Nyt on aika rauhan aika.
LOUHI: Olet varsin oikeassa. Eläkäämme siis sovussa, rauhassa rakastelkaamme kuin yhden emosen lapset, sukulaisin, suukotellen. Miksi miekka?
VÄINÄMÖINEN: Jos tulit sovun tekohon, kera käyös juhlimahan, saavuitko sanasotahan, pois paha pakene meistä!
ILMARINEN: Tuonko Turjan käsket juhlahan keralle!
LOUHI: Kuinka, kullainen vävyni? Häpeetkö anoppiasi? En ma silloin Turja ollut, kun kosit tytärtä Pohjan, kynnit mulle kyiset pellot, Sammon taitavan takelit lapseni lunastimeksi. Toisin silloin sanat sulivat: »Pohjan ehtoisa emäntä!» »Armahin anoppimuori!» »Louhi, sie laveakämmen!» — Kuinka niin korea eukko nyt jo Turjaksi turistui?
ILMARINEN vaikenee.
VÄINÄMÖINEN: Itse sen tietänet parahin, tiedät taistosi sokean vasten päivän valkeutta, vasten kansoa Kalevan.
LOUHI: Ohoh, sie vanha Väinämöinen! Tahdot sie tarinan kuulta Lapin laajoilta periltä, mailta kyntämättömiltä? Louhi oli Pohjolan emäntä Turjan tunturin takana, tuntija tuhannen petran, haltia sadan majavan; meri antoi, metsä myönsi, kansa kauniisti kasusi. Tuli miehet muukalaiset mailta päivän paistamilta keihäs kiljuva kädessä, mielessä halu vetävä, himoitsivat hirviämme, katselivat kaunojamme, veivät riistamme veroina, kassapäämme kaupan päälle — viistohon venähti silmä, ennen suora, suon urohon, polvi lynkäksi lysähti, synkäksi sydän iloinen, sylkäsivät Suomen urhot Lapin miehen nähdessänsä.
VÄINÄMÖINEN (puoliääneen):
Synkkä on satu Lapista.
Paljon voisi toisin olla.
LOUHI: Mutta kosto on tuleva. Katso talvistaivahalle, näet pohjaisen palavan, tiedätkö, mitä sinulle kertoo ne tuliset kirjat: »On tuleva Osmon turma, Väinön on kunnia katoova, laulu mailta lankeava. Vieras on lyöpä Suomen urhot, naurattava Suomen naiset, kahlehissa Suomen kansa alla armon muukalaisen, alla vierasten jumalten polkevi isäinsä maata!» Kuule kostoni sanoma Lapin lasten tanterilta.
VÄINÄMÖINEN: Kuulen ämmän ärjyväisen. Ei minua peloita peikot. Vielä seisoo Suomen saari vasten vaahtoja ulapan, laulaa Väinön laaja kansa laulua ikuisen luonnon, tuopi uhreja Ukolle, maan ja metsän haltioille. Viel' on elossa itse, vaka vanha Väinämöinen, tuki sulhojen Suvannon, vahti neitten valkeuden, tiedän ohjata omani, suojata Suvannon rauhan, niin säilällä kuin sanalla taikka laulun taistelolla. Saattaos tämä sanani Lapin lasten tanterille.
LOUHI: Sanasi perille saatan. Toki virka viime lause: Lienet suoja Suomen miesten, vahti neitten valkeuden, miksi et ohjannut omoas, suojellut Suvannon neittä Ruotsin rautaisen sylistä?
VÄINÄMÖINEN:
Mitä tarkoitat?
LOUHI: Hah, hah, hah! Kysy tältä impyeltä, jota sä polvella pitelet, kuka on sulhonsa sorea tuolla puolen Lemmenlahta?
VÄINÄMÖINEN: Kaunis on Suomen Kanteletar, häntä polvella pitelen, ei hän etsi maan iloja, etsivi taivahan iloja.
LOUHI:
Terve kaunis Kanteletar!
Anteheksi, luulin sua
Ruotuksen sylitytöksi.
VÄINÄMÖINEN: Kautta kuun, lävitse päivän, ylitse taivahan yheksän, — herjaatko hävytön Louhi Kanteletarta Kalevan?
LOUHI: Kautta kuun, lävitse päivän, ylitse taivahan yheksän, — kysy tältä impyeltä, kenen lasta kantaa hän povensa alla? (Marjatta hätkähtää kuin kyyn purema.) Noh, miksi punastut pulmu? Ethän liene ensimmäinen, ken joutui revon ritahan.
VÄINÄMÖINEN:
Vastaa hänelle, vastaa!
Puhu, uskomme sinua.
Valkea olethan?
LOUHI:
Vastaa!
Nukahitko nurmen päälle
kerran ruotsien kylässä?
Nousiko mäeltä marja?
Valahtiko vatsahasi?
Tuliko häpeä, tuska?
Puhele ihana pulmu:
katso, kansa kuuntelevi.
MARJATTA suurimman tuskan vallassa vääntelee käsiään.
KANSA:
Vastaa hänelle, vastaa!
MARJATTA (itkuun purskahtaen):
Totta hän puhuvi, totta!
(Riistää helmet kaulaltaan ja karkaa metsään. Ukkonen jyrähtää, ilma pimenee, luonnon väki katoaa, kansa juoksee hätääntyneenä eri haaroille. Louhi pois pilkkanauruun rähähtäen.)
KANSA:
Voi, voi
Kanteletarta Kalevan!
VÄINÄMÖINEN (syösten alas kummulla):
Vielä en mies manalle jouda.
Valo on tuotava takaisin.
(Kädet taivasta kohden ojennettuna.)
Valon hankin Väinölälle
vaikka Hiiden hinkalosta.
Vahvista Jumala miestä!
Nyt on Suomen suurin taisto!
Esirippu.