II
Helmikuun manifesti
Helsinki sumussa.
Sumu Suomenlahden päältä hiipii, peittää kaupungin ja kadut, kirkot, ilma myrkyllinen maata myöten kulkee, vierii, suun ja keuhkot sulkee, kansa astuu katuvieriänsä, astuu hiljalleen ja hiljaa kuiskii: tullut turman on ja taudin aika.
Yhä paisuu paksut myrkkypilvet, rintaa outo paino ahdistaapi, usmaan uppos Nikolain jo kirkko, sumu Säätytalon ukset sulki, harja uljas Ritarhuoneen peittyi, Senaatinkin seinät harmenevat, Yliopisto vain yksin enää sekä Suomen pankki paikoillaan on.
Eipäs! Onpa muutakin! Kas, vielä patsas seisoo Aleksander toisen, seisoo sumun kesken keisar-vainaa kansan lempimänä, kaipaamana. Katso, oikeuden jalopeuran silmä kirkas sumun halki säihkyy, vielä leyhyy rauhan palmulehvä, lyyra helkkää sekä sirppi suihkii — kaikki Suomen, kaikki kansan eestä.
Kansa astuu katuvieriänsä, astuu toivoen ja toivein kuiskii.
Silloin torin halki askel kaikuu, askel marssivaisen asejoukon, tyyni, säännöllinen, raudanraskas, huudetaan: smirnaa! ja takit harmaat hetken häilähtää ja sumuun häipyy — sitten kaikki taas on ennallansa.
Kansa äänetönnä tuijottaapi, peittyy patsas Aleksander toisen.
17. II. 99.
Runoilija.
Yli Suomen purjehti pilvet, lumi verhosi joka puun. Yö selkes. Ja yhdeksästoista se yö oli helmikuun.
Ja Pakkanen, Puhurin poika,
läks jäisestä linnastaan,
läks kädessä viikate käyrä,
rautaruojuet jaloissaan.
Ja kussa sen kolisi askel,
siinä ihmiset heräsi,
ja kussa sen viikate välkkyi,
siinä toivehet nukahti.
Läpi kylien, kaupunkienki
kävi Puhurin poikasen tie,
ja ollut ei tölliä maassa,
jossa silloin ei väristy lie.
Tuli tumman Tuonelan herra
myös mökkihin laulajan
ja laulaja silmänsä nosti:
Mitä täältä sä tahdotkaan?
Ei tääll' ole kukkia kevään,
ei toukoja, toivojakaan,
tääll' asuvi tuska ja nälkä
ja kurjuus ja köyhyys vaan.
Ei mull' ole äitiä, isää,
ei armasta, ystävää,
ja maa, jota lemmin ja lauloin,
mua kiljuen kivittää.
Tää kansa, min nostaa ma tahdoin
maan valtojen mainesehen,
mua polkevi, pilkkaa, tallaa —
haa, vielä mä kärsisin sen.
Mut katsele kansoa Suomen!
Maassa laulun ja kanteleen,
papit, piispat ohjia pitää,
pikku bismarckit hallitsee!
Ovat poissa jo vanhojen parhaat
ja ne, jotka jälellä on,
ne tomussa harmaassa seisoo
jo hyllyillä museon.
Ja nuoret, jotk' oli luotu
ajan nousevan armeijaks,
ne palkoista, arvoista haastaa,
miss' yhtehen tulevi kaks.
Haa, tumman Tuonelan herra!
Yli käykösi Kalevan maan,
lyö tomuksi linnat ja töllit,
että säästy ei ainoakaan.
Tää kansa ei viel' ole kypsä
pää pystyssä käymähän,
siks käydä sen köyryssä täytyy
ja oppia ryömimähän.
Vasta koska sen ylitse kulkee
sotavaunut sortajien,
se ehkä jällehen muistaa,
mihin määräsi Jumala sen.
Näin hurjana laulaja huusi,
alas painoi hehkuvan pään.
Mut Pakkanen seisoi ja hymyi
vain hyisintä hymyään.
Mitä odotat vielä sä täällä?
Miks luotani lähde et?
Niin syvältä syöntäni viiltää
sun silmäsi tuikkehet.
"En muuta ma viivy täällä,
vain sanoa tahdoin ma sen:
Tuo kaikki, jot' toivotit juuri,
jo käynyt on totehen."
Hän irvisti ikeniänsä
ja viittas vielä ja läks.
Mut laulajan poski lensi
niin kuoleman kelmeäks.
Ja oli kuin ois omat tuskat
nyt ollehet varjoja vaan,
sana yksi nyt vaan salamoinut:
Kaikk' edestä kansan ja maan!
Ja veri se pilkattu, lyöty,
se tallattu tomuhun,
nyt hymninä suurena hyrskyi:
Herra, suojaa maatani mun!
Herra, suojaa kansoa Suomen,
sen lakeja, lauluja sen!
Herra, suojaa sen äitien kieltä
ja mieltä sen lapsien!
On orjuus kauhea vieras,
se ei tule yksinään,
sen jäljissä käy petos, vilppi,
selän köyryys ja kumarrus pään.
Sen jäljissä käy rikos, rutsa
ja tuijotus toiveheton,
sen jäljissä käy tuhat turmaa —
Herra Suomea suojelkohon!
1899.
Suomen laululinnut.
Me laulamme laulua vapauden sulon Suomemme taivahalla, ja vaikka Suomi on suruinen ja kansa on kaipuun alla, me laulamme vaan, emme muuta me voi, miten raitis on metsän tuuli, miten rakas on taivahan vapaus, oi, ken kerran sen kuiskehet kuuli.
Me olemme lintuja pieniä vaan, mut suustamme Jumala puhuu, Hän käskevi kansansa valvomaan, kun turmion huuhkajat huhuu, me lennämme, laulamme ilmoille, missä piilevi petturi, konna, mut sen maankuuluks me kiitämme, joka vaarass' on vankkumatonna.
Me lennämme, laulamme ympäri maan, me lietsomme pyhää tulta, me istumme linnojen ikkunaan, joista kiiltävi päärlyt ja kulta, maan mahtavilta me kysymme näin: "Laps Suomen, sulla on kansa, sit' oletko vienyt sa päivään päin vai tallannut tuskassansa?"
Me istumme vierelle opin tien,
jota tietoviisahat astuu:
"Muru anna, sen lohduks ma heille vien,
joiden silmät nyt surusta kastuu."
Ja kyntäjän korvaan me kuiskimme:
"Oi kynnä, oi ystävä, kynnä!
On kuolohon tuomittu kansa se,
jonk' aura on väsähtänynnä."
Mut kuullessa impyen huokaavan suvilehdossa, leppien alla, me laulamme laulumme vienoimman: "Oi, impynen leppien alla, miks huokaat? Sulla on tehtävä myös, kas, tuho on kansasi nieltä, tytär Suomen, nouse jo, suuri on työs, sytä sulhossas sankarin mieltä!"
Ja nähdessä poikasen istuvan liki liikkuvan virran laineen, me laulamme laulumme uljaimman: "Oi, kauniit on laakerit maineen! Ovat sorjat ne umppuset unelmain, mut sorjemmat tekojen tertut. Käy, poikanen, poimi, ja haudallas ain on laulava kevään kertut."
Me veisaamme laulua vapauden, me Herran tahtoa teemme, ja soipa korvissa sortajien öin, päivin on säveleemme, se on ulvova niinkuin ukkonen, se on kasvava kansan voimin, ja kaikuva laulu on vapauden täällä kerran töin sekä toimin!
1. III. 99.
Herran kansa.
Me suomalaisia olemme ja suomalaisiks jäämme, ken muuta meiltä tahtovi, se erehtyypi suuresti, me Suomen tavat pidämme ja suomalaisen päämme.
Nää tavat suomalaisen on: lain kuuliaisuus vankka, työ, tyyneys, Luojaan luottamus ja aina uusi uskallus, kun tulee tuulet kohtalon ja lankee sade rankka.
Tää kansa Herran kansa on, on kansa kalliolla, sill' onpi oma määränsä, tää kansa ei saa epäillä, vaan liitossaan kanss' auringon sen täytyy luja olla.
On tähtiin kirjoitettu se: jos tämä kansa kaatuu, niin kaatuu portti pohjolan ja esivahti Europan, jää soittamatta kantele ja laulun mahti maatuu.
Ei meidän töistä menneisyys, ei aikakirjat tiedä. Mit' tehty täällä suurint' on, se tehtiin Suomen peltohon, ja senkin uhkas synkkä syys jo usein meiltä viedä.
Mut kestävä on Suomen mies ja sitkeä sen selkä, ja harmaa vaikk' on pinta sen, niin sydän sill' on punainen ja punainen sen kotilies, ei pakkasta se pelkää.
Me emme usko aseisiin ja emme kalvan kahvaan, me uskomme vain aurahan ja kahteen kovaan kourahan, me uskomme vain sydämiin ja valon työhön vahvaan.
On kerran päivä koittava, kun Suomen suuruus tutaan, kun mitataan sen hurmehet ja luetaan sen kyynelet ja valtakuntain saleissa sen vuoksi kokoonnutaan.
Ja kerran lintu laulava on Suomen akkunalla: "Oi laske, laske tupahan, ma tiedän viestin vienoimman, jo Jumalall' on kunnia ja rauha maailmalla."
Ja silloin Suomen enkeli on hymyilevä hiljaa, ja katso, musta multa se, min kastoi kansan kyynele nyt helmastansa kantavi vapauden kultaviljaa.
Oi, kuulkaa, eikö Suomellein jo suihka rauhan siipi? Ei, ei se vain ol' tuulonen. Mut tullos, tuuli vapauden, niin lauluin, huiluin, kantelein sua Suomi tervehtiipi!
5. III. 99.
Äl' horju.
Äl' horju, suora Suomen mies, isäisi polulta, on raskas kantaa orjan ies ja ruoska katkera.
Et horjununna silloin sä,
kun maassa sota soi,
kun kylät seisoi kylminä
ja hurme huppeloi.
Vaan leivoit leivän pettuisen,
kun loppui rukihit,
ja koska puuttui aapinen,
sen puuhun leikkasit.
Ei kuollut kunto Suomenmaan —
se oisko kuollut nyt,
kun maa on vauras, valveillaan
ja kansa herännyt?
Ei koskaan! Sanat salamoi
mökistä mökkihin:
Se maa, min meille Herra soi
on meille rakkahin.
Se laki meille laatuisin,
jonk' isät rakensi;
se kieli meille kallehin,
jonk' äiti opetti.
Ja katso, kansa yhtyvi kuin vuori yhtehen: ken tästä päästä tahtovi, hän käyköön läpi sen!
1899.
Molok.
Käy kauhun huudahdus halki maan:
"Taas Molok vaativi uhrejaan!"
Molok on herra, Molok on mahti, Molok on jumala Foinikian, raudasta rakettu, hehkuva-helma, suu suden, pää pedon kauhistavan, taas kita Molokin ähkyy ja aukee, taas sodan henget on hereillään, lapsia tänne, pientä ja suurta — Molok on, näättehän, nälissään!
Ja äidit ne lastansa hellemmin sydäntuskassa sulkevat sylihin: "En antaa voi minä viimeistäni, jään onneton orvoksi, yksinäni!"
Auta ei itku, auta ei parku, aika on Molokin armoton, taivas on outoja merkkejä täynnä, kuussa nyt kummia nähtynä on. Haa, miten korvessa huuhkaja huutaa, hyena hiipii ja shakaali käy! Tuokatte miestä ja neitoa nuorta — lapsiin nyt tyytyvän Molok ei näy!
Näin kansamme miehuus kuoleutuu —
oi suuri, oi suuri on Molokin suu!
Ja rannoilla vaimojen valitus soi —
mut vuorilta uusi jo koittavi koi.
Kansamme voima, kansamme mahla näin sodan uuniinko uhrattais? Taivahan merkit, kuuhuen taiat, meiltäkö mehumme ahmia sais? Ei, tämä kansa on nuori ja norja, kuolla ei tahdo, kun elää se voi, ei olla herra ja ei olla orja, vapaa se olla vain tahtovi, oi!
Ja huudot ne kulkee ja huudot ne käy,
mut vielä ei vapauden aamua näy.
Yhä Molokin yössä on kansa ja maa —
ja murhe se murtavi Foinikiaa!
10. IV. 99.
Myö kalliista henkesi!
Myö kalliista henkesi, nuori mies,
pian laantuvi elämän laine,
yli vuorien ylhien käyköhön ties,
missä kukkivi kunnia, maine!
Kas, kotkat ne luotihin ilmojen teille
ja alppien ruusut ne kukkivi meille —
myö kalliista henkesi, nuori mies,
iankaikkinen ei ole aine!
Myö kalliista henkesi, nuori mies,
jos vaativi syntymämaasi,
vain orjalle kova on kohtalon ies,
siks seiso kuin myrskyssä paasi!
Ja vaikkapa vihdoin sa sortuisitkin,
niin sortuos säilien kärkiä pitkin —
myö kalliista henkesi, nuori mies,
hyvin kaadut, jos kalpa sun kaasi!
Myö kalliista henkesi, nuori mies,
kun kuolema ylläsi häilyy,
kun ympäri suitsevi surman lies,
vain pelkuri pettää ja säilyy!
Kenties väkivalta on voittava kerta,
mut totta täss' ensin on vuotava verta —
myö kalliista henkesi, nuori mies,
vain kerran sun päiväsi päilyy!
1899.
Kansa kalliolla.
Tää kansa vakavanha on kuin kallio. Sen kalliolle Luoja loi, se elää ja se kuolla voi eest' esivallan, ruhtinaan ja isiensä maan.
Tää kansa myrskyt seisovi kuin kallio. Sen onni vain on tyyni työ, se ennen pettuleipää syö maan vapaan, vaikka hallaisan, kuin vehnää vierahan.
Tää kansa tunkee syvyyteen kuin kallio. Sill' on vain yksi, yksi maa tää kansa kieltään rakastaa ja lakejaan ja laulujaan ja isäin muistojaan.
Tää kansa katsoo ylöspäin kuin kallio. Se pyrkii päivään, valohon, sen valta valtaa hengen on, ei valtaa tykkein tuiskuvain, ei miesten miljoonain.
Tää kansa syntyi vapahaks kuin kallio. Se seisoo pohjan lumessa kuin valon rintavartia, se talvitöissä taistelee tai kaatuu paikalleen.
Tää kansa voidaan musertaa kuin kallio. Se voidaan pirstaks pilkkoa ja voittaa väkivoimalla, mut sentään juurta kallion sen pienin pirsta on.
1899.
Vapaa sana.
Sen näön ijät kaiket muistan ma: Ylhäällä ikkunassa vanha herra, yö musta, katu täynnä kansoa.
Pää päässä kiini siinä seisottiin ja tuijotettiin tummaan varjovyöhön, ei toistaan tunnettu, mut tunnettiin, yks veri kuinka virtas sydämiin, kun sanat kaunihit ne kaikui yöhön:
"Voi paljon voima. Se voipi sortaa maat, kansat, kaupungit, kylät, puut, voi naiset raiskata, miehet murtaa ja tuskan huudoilta tuketa suut, mut viel' ei syntynyt sitä miestä ja synny ei alla taivahan, ken ihmis-aatteen voi vangiks piestä, sen mailman valloista suurimman."
Kävi humaus kansassa kuin suuri tuuli, yön kauhu väistyi, orjan kahleet katkes ja toivo tuikahti kuin tulen patsas, mi kansat johdattaapi halki korven.
Hänt' oli kohdannunna ruoskan isku, hänt' itseänsä painoi orjan ies.
Siks näön ijät kaiket muistan ma: Ylhäällä parvekkeella vanha mies, yö musta, katu täynnä kansoa.
1899.