IV
Suurlakko
Sekasorto.
Ryskyen kaatuvat suuret puut, vanhat vakaumukset. Tulleeko synkät syksykuut vai kesän kukoistukset? Tiedä en. Nään minä maailman muuttavan muotojansa, ähkyvän, syöksyvän, sortuvan. Karaistuuko kansa?
Tiedä en. Taistelo täyttää maan,
ajan saranat kääntyy.
Suomi on synnytystuskissaan,
vuotehellaan vääntyy.
Kuoleeko vanha kulttuuri?
Tulleeko uusi esiin?
Mennyt on soitto muruiksi
syviin sydänvesiin.
Uudet ainehet pulppuaa,
uudet virrat vyörii.
Joukot sankat johdon saa,
hälisee ja hyörii:
voima terve temmeltää.
Pimeys ympäri uhkaa.
Onneton, joka jälkeen jää!
Pian on vaan pivo tuhkaa.
Näen minä nousevat tulvaveet, tunne en kevättuulta. Lieneekö kullat loppuneet auringolta ja kuulta? Lie tää syksyn myrskyä vaan; perästä halla hiipii, peittää virrat, kattaa maan, kukat kedolta riipii.
Hyvästi haaveet ja kukkaset, terve aika karu, hyvästi nuoret toivehet, runous ja taru! Terve taistelo tasapää! Pimeys meidät saarti. Yöstä pohjolan välkähtää kuolon kamala kaarti.
Astuu miehet piilostaan raa'at niinkuin rauta, ratkaisevat raudallaan, missä ei aatos auta. Tulleeko hurjat huhtikuut taikka talven puhteet? Tiedä en. Ryskyen kaatuu puut, kätkee kaikki suhteet.
Kiitos, Jumala julkinen, että mun elää annoit ajassa suurten aaltojen, kaukaa vaikka kannoit! Vaikk'et voimaa suonutkaan minulle miesnä kuolla, anna voima astumaan elämän myrskypuolla!
Uran-uurtajat.
Ne ei ole nerot. Ne on nerojen eellä-käyjät, ja usein tuskin kykyjä he ovat. Mut hermot heill' on hyvät, ei tyhjän säikähtäyjät, ja kourat sekä omatunnot kovat.
He kulkevat laaksossa, he taivaltavat lokaa,
ja harva vuoren alle edes ehtii.
He haaveksivat ruusuja ja saavat orjanokaa,
mut metsä heidän mentyänsä lehtii.
He halkovat sydämiä, he vakoavat päitä
ja ajan uuden aivoja he kyntää.
Ei säiky kyitä, kytän nuolta, tuskan tuprusäitä,
he horju ei, he torju ei, he ryntää.
Ja usein loassa, veressä he ovat yltä, alta
ja sortuvat soihin pitkospuiksi.
Mut toiset heidän jäljistänsä käyvät korkealta
ja kumartuvat kunnioitetuiksi.
Ja usein he ovat sangen kirjavata seuraa
enkä tahdo heidän taskujansa taata.
Mut missä he käyvät, aika syntyy, meri meuraa
ja ukontulet viileksivät maata.
Teille terve! En teille sitä itsellenne sano — on vaarallista olla ystävänne — mut kansalle, jolla on suurten miesten jano: he ovat teidän suurmiehiänne!
1905.
Kansan henki.
Kansan henki haltioitu, myrsky pitkän pilven alta, päivä päässyt kalliosta, ken voi teljet tehdä sille? Metsä liikkuu, manner järkkyy, jyskää Suomen suuret järvet, merta kohden virran vyöry, kansan kulku vapauteen.
Suolla syntyi suomalainen, kasvoi luona hallan harmaan, korpihongat kehtovirren lauloi mieliin maamme lasten; eipä kuollut kansa, vaikka tahtoi tappaa vieras valta, hirsipuutaan kirjaelee niinkuin nuori Kullervo.
Havuiselta vuotehelta havahtunut seisoo Suomi, viha karsas kulmain alla, sydämessä synkkä kosto, vielä viittaa entis-yöhön otsallansa orjan merkki, räiskyy raivo hedelmätön, katajainen karvaltaan.
Monet kansat parhaat pelkää: "Tuonko oisi maassa mahti? Silloin raukee raunioiksi kaikki valon valtalinnat. Tuo jos lait laatii täällä, silloin sortuu kaikki kaunis, kaikki tieteet, kaikki taiteet, vaipuu vuosisatain työ."
Monet suorat henget suree: "Hukkaan tehdään työtä täällä; turhaan tuli kansan valta, jos ei tullut aatos laaja; suotta maan on itsenäisyys, miss' ei mielet itsenäiset; ellei suuruus sydämissä, vähän mahtaa väljät lait."
Monet säikkyy hienot sielut; "Tää ei kansa kansa meidän, kansa pohjantähden alla, jalo, kiltti, kiitollinen, tyyni, vakaa, tuskan-tuttu, joka kaikki kärsii, kestää; tää on raukka, tää on raaka, ruma, tuhma, röyhkeä."
Tosin kaunis ei tää kansa, sentään oma on se meidän, on sen itkut meidän itkut, on sen riemut meidän riemut; vaikk' ei kansa kalliolla, unelmoitu urhoheimo, sen on pyhät pyrkimykset elontyömme viitanneet.
Kansalaiset! Suur' on aika, lyödään vuosisatain arpa, minkä tääll' on hengen herruus, onko vapaus vaiko orjuus. Suomi vaatii valkeutta, tehkää pirtit päivän tulla, kansakunnan kulmapaadet synnyinmaahan painakaa!
Raudan synty.
Syntymättä Suomen rauta.
Hettehissä kansan hengen heiluu Suomen malmi melto, aaltoo ponneton ajatus niinkuin ruoste rahkasuolla.
Ken heikon herättäjäksi?
Kevätmyrsky, maiden ryske.
Ken raudan rakentajaksi?
Ajan henki, nuorten airut.
Kuka liekin lietsojaksi?
Suuttumus valon-väkevä.
Palkehien painajaksi?
Kaikki Suomen kansan lapset.
On aika tuonnan aika, hetki tehtävän teräksen, hikipäisen päivän tuska, tuokio väkivasaran, että pois kuluisi kuona, karkenisi kansan hammas, seijastuisi summat aivot, jännittyisi veltto järki.
Miksi rauta raikumahan?
Kun on tarvis työkaluja.
Miksi hirret hilkkamahan?
Kun on kiire kynnökselle.
Miksi lempi liekkamahan?
Kun on kaunis manner meillä.
Viha miksi välkkämähän?
Kun ei kirkas kansan kilpi.
Tuli, kuule poikoasi, Luojan helkka, heimoasi, Ukon tuura, tuttuasi, lastasi sinisalama! Tunnen syntysi, sylistä kirposit ajan emojen, piilit maassa piilokkali kaskien kytösavuna, nousit takkahan talojen, kykenit jo kynttilöiksi, korkenit kokoiksi Herran, helaavalkeiksi virisit, hehkuit kansojen kevättä, suitsuit suurta kukkimusta, niin sytyit sotatuliksi, tuprahdit tulipaloiksi, kylvit jo kyventä kuolon, surman siementä sirotit, raiuit suulla rautamyrskyn, kiljuit suulla surmakirnun: isänmaa nimes ihana, toinen: kansan itsetunto; painu nyt pajatuliksi, sepon suostu ahjon alle!
Kivihiili, Kimmon poika, vanhin vuoren veljeksiä, sysi-hattu, synkkä-hahmo, saalas vaivan vuossatojen! Tunnen ma sinutkin, tuska olet rouhitun rotuni, painama petäjäleivän, sotaratsun sortelema, kiristämä kirkon ruoskan, rutistama ruunun miesten, tammikuussa tielle tehty, pakkaskuussa työlle pantu, teurastettu teuraskuussa, unohdettu kukkakuussa. Kuku nyt kullaisna käkenä, helkä sulka-suitsevana, lieka lintuna pajani, laika lauluni säennä, kuki köyhän pihlapuuna, orjantappura-okana, pistä piikkinä poveni, omantunnon tutkaimena, kerro työtä tuonen-tyyntä, tyytymystä, täytymystä!
Panu, poika aurinkoisen, päivän paistavan jumala, leppeämmän hetken herra, laupiaamman tunnin tuoja! Kuule särjetyn säveltä, rikkipiestyn pilpatusta, kansan kahtia menevän, heimon hurja-huudollisen, joka ei seisonut surussa, ei elon kohluissa kohonnut, painui maahan martahana, poistui oikean poluilta! Anna päivä armautta, anna viikko viljelystä, anna vuosi auran tointa, kausi kaunista keseä, saisi korret korttumahan, nuorten varret varttumahan henki uusi heilimähän, aika toinen alkamahan, taisto kaunis kaikumahan, kansanvalta vankumahan, söisi Suomi selvän leivän, jäisi peuroille jäkälä!
Niin kuule, nimetön Luoja, tule, Suuri Tuntematon, uskonnottoman unelma, ihanne ivailijankin! Tule myrskynä mereltä, mailta pilvenpatsahana, jyskä tuomion jylynä, valka maailman valona, tapa tauti juurta myöten, pahan syyt syvältä kynnä! Tyydy työmiehen talohon, katso päälle päiväläisen. loiselle enemmän loista, lohduttele muonamiestä, myös mene mäkitupihin, tule työpajan tomuhun, suorenna selät kumarat, suorita parempi palkka, sulje kurkku kukkarolta, anna ääni ihmiselle, irroita ajatus mykkä, päästä päähän neuvospöydän, kaitse maata kansan kautta, maa on tehty kansan tautta.
Mitkä äänet oudot yössä?
Kaadetahan kirkon kukko.
Mikä pauhu parsikossa?
Kohoavat koulut toiset.
Mikä terhen päivän tiessä?
Pääty, pöyhkä virkavalta!
Miksi tanhu taivahilla?
Maan on varjeltu vapaus.
Näen minä ajan tulevan; kasvavi saloilla Suomen kansa kuin teräslepikko, rautatammikko tanakka, tuhatpäinen peitsilehto, päivässä välähtelevä, härmässä helähtelevä, soinnahtava tuskan tullen, heilahtava hetken tullen, käypä kuolohon hymyten, kuurassa urosten parrat. Seisovi selillä Pohjan vartio vilun-väkevä, Lappi talven-taiallinen, Turja turman-luottehinen, tunturi revontulinen, lonka Louhen-poiallinen, kappa hyytä hartioilla, purnu lunta päälaella.
1905.
Lex.
1.
Suomen säädyt.
Vanhan valtion murene,
yhteiskunnan kulmapaasi
Suomen säädyt, maan perustus.
Varrotte vakavat niinkuin
Luther Wormsissa.
Odotus ei kevyt, kesäinen aamu, ei syksyn pimeä puhde: tyyni Suomen talvipäivä.
"Tässä seisomme."
Takana seisovat sadattuhannet, isät mennehet manalle, sukukunta syntymätön.
Miksi maassa mielten myrsky?
Sana Suomen on sanottu.
22. II. 05.
2.
Oikeus.
Ei viha rakenna eikä rakkaus.
Rakentajamme olkoon Oikeus. Opasta tääll' ei toista taivasalla.
Ei anna anteeksi elämä, älköhön inehmon lapsi, luonto tyynnä tuomitsevi, tuomitkoon inehmon lapsi niinkuin vankka vaskivuori taikka tunturi jumalan.
Soisin Suomen miehen mielen: ankara ajatuksissa, tosi työssä, toiminnassa, vanhurskas viholliselle, vakavanha ystävälle, leppymätön, lahjomaton, oikea itsensä edessä.
1905.
3.
Tietäjän näky.
Nukkui maa.
Tohahti tuuli,
heräsivät henget kaikki.
Mutta myös viha virisi:
"Kostanko isien kohlut?"
Torattihin, taisteltihin.
Taivas sees, siniset järvet.
Myrsky mylvähti.
Jyristen suistui puut pihoilta Suomen, kaatui vallan kukkuloilta.
"Hei", sanoi katajan henki,
"Minä itse Suomen suurin."
Taipui tuulet taittumatta.
Niin välähti veljesvaino.
Suot savusi, tiet tihusi, kärysi katajamieli.
Pitkä yö.
Sarasti.
Poissa oli orjat, herrat.
Kukki mieli vain vapahan miehen, henki hongan lakkalatvan: "Kansan valta kansan maassa".
5. III. 05.
4.
Yö.
Liekuttivat kaikki lamput viime vuossadan lopussa.
Kaikki kynttilät kituivat kautta hengen valtakunnan, kautta myös kotitupien.
Niin tuli pilkkoinen pimeä.
Yö yli kansojen.
Kamala tähdetön, tuleton, tuima, alkusyö maailman, rajaton, pyhä, suuri, synnyttävä.
Ajan uuden alku-äiti.
Seisoi kaikki kansakunta idän yössä ankarassa, seisoi työ, elämä, askar, aika, aattehet inehmon; sydän tuskin sykki, keuhkot tuskin henkeä vetivät, vain veri suonissa punainen soitti suurta luomisvirttä.
Niin hiljaa sarasti päivä.
8. XI. 05.
5.
Kansalliskaarti.
Tiedän kaartin kansallisen; kaarti kulttuurin.
Sotivat siinä kuollehet, elävät, kaikki vallat valkeuden.
Tunnuslause tuo väkevä:
"Sota on soipa hurmeheton
juurella Jumalan tammen!"
Miekat maan alta helähti, toiset paistoi taivahalta, maan päältä elävät iski, vainajat tuvilta Tuonen.
Se oli kaarti kansallinen, armeija alinomainen.
6.
Suomen vaakuna.
Liehui päivän Suomen lippu.
Pyhä valtavaakunamme! Punakeltainen, palava pilvissä pimeän pohjan, maassa kansan marraskuisen.
Kuulin leijonan puhuvan, jalopeuran peljättävän: "Oikeus on nimeni. Missä loistan, leimuaa sydämet, kaikuu kansojen vapaus, Magna Charta kansalaisten."
Miksi käyt terällä miekan?
"Koska kaatui Suomen sorto."
Miekan toisen miks ylennät?
"Koska on yöstä tähti noussut, viitta veljesten välille."
Mikä on merkki meille?
"Suomen suurruhtinaallinen vapaus."
Ääni ärjähti, jyrinä täytti kaiken taivonkannen, pilvet pohjolan repesi, hehkui Suomi suurna kerran.
Päivän liehui Suomen lippu, kukin itsensä unohti, se oli juhla kansan kaiken.
Mutta vaipui vaakunamme: se oli alku arkipäivän, kyntö pitkän, kyisen pellon.
12. IX. 05.
7.
Leo Mechelin.
Motto:
"Tulee mies meren takainen,
ei tule turpehen alainen."
Tunto tyyni, kunto kirkas,
toimi, tarmo taipumaton,
Suomen oikeuden soturi,
Suomen kaunis kansalainen.
Terve, terve!
Ei Sinulle suonehet korkeat jumalat tyyntä juoksua elämän eikä merta aallotonta; antoivat väkevän virran, kosken kuohuvan, kivisen, hyrskyt hyiset, pilvipäiset, pärskyvät, pahat kurimot: viskoivat venettä, miestä, eivät visko miehen mieltä.
Niin koitti kultainen vapaus.
Seisot Suomen kalliolla nyt kuin lakkapää petäjä suoraselkä, tuulten tuttu.
Katsoi kansasi Sinuhun; oli kaikki kallis saatu, pyhä taisteltu takaisin, painoi yksi aatos ange: "Vielä ei kaiu kansan kieli, kansan kieli, kansan mieli, laki jäykkä, järkkymätön, Suomen suuressa salissa."
Katsottihin, kuunneltihin.
Niin Sinä äänesi korotit, kaikui kaunis Suomen kieli; niin Sinä askareet alotit, alkoi kaunis kansanvalta; niin Sinä suuntasi osotit, oli suunta selvä, suora; astuit päähän Suomen pöydän, vuoret Oikeuden jyrisi.
Ajan kääntyi kirjanlehti, kävi kansassa humaus.
4. XII. 05.
8.
Moskova.
Runon raikui kultakannel; "Mitä on myrskystä sanojen, kun soi kansan myrskykellot!"
Vastasi verinen hanki, hukat huuti Moskovasta: "Ruoskikaa runotkin kaikki, sana tuo tekojen myrskyn."
Helkkyi haavehen hopea: "Mitä on usko suurten unten, kun soi kansan kuolinkellot!"
Tykit Tuonelan jyrisi, hukat huuti Moskovasta: "Murtakaa unelmat kaikki, usko on pohja uuden polven."
Vihan vankui vaskikannel: "Mitä on rinnan tuskat, riemut, kun soi kellot keski-öiset!"
Paukkui pakkanen arojen, hukat huuti Moskovasta: "Tappakaa sydämet kaikki, sydämistä päivän synty".
Senp' on sai sanoneheksi: kirkot Moskovan kimalti, humahtivat huomenkellot.
1906.
Kansan valta.
Kansan valta kaikkivalta, Suomi yksi yltä, alta, kansan kieli, kansan mieli, valtioiden valtapieli, seisoo Suomi niinkuin vuori, Suomi vanha, Suomi nuori.
Kauan torkuit talven unta, Väinön vanha kansakunta, jouduit vieraan vallan alle, vierahalta vierahalle, voudit sorti, saarnas pappi, mutta paisui kansan sappi.
Humahtivat suolla hongat, halkes pitkät pilvenlongat, kuulkaa, Suomen korvet ryskää, metsä liikkuu, linnat jyskää, lähtee karhu piilostansa, ärjähtää jo astuissansa.
Syntyi Suomi toisen kerran, varttui kansa kahden verran, päätyi päivä myrsky-yöstä, voitto vuosisatain työstä, vaikk'ei vielä vapaa maamme, rauhan askar alkakaamme.
On nyt tehty ensi rynnös, vartoo vainiolla kynnös, viljelyksen tie on taattu, vaan ei roudan valta kaattu, väijyy väkivalta suolla, sorto uhkaa ulkopuolia.
Rahtianne maassa kielet, monianne miesten mielet, sattuu sana yksi: Suomi, silloin vettyy silmäluomi, muistaa joka äiti lastaan, liekkaa liesi lämmin vastaan.
Siniselkä siellä täällä, niitut alla, pellot päällä, kaivonvintti, viiri, talo, vaara vankka, synkkä salo, sorsa saunan eessä, lahti, saaren takaa airon tahti.
Ken sen kesätyössä eli, hälle autuus hämärteli, on hän outo maailmalla, vieras vieraan orren alla, palaa povessansa soihtu, leimuavan lemmen loihtu.
Tääll' on koti, täällä kehto, taistotanner, hautalehto, tääll' on isän, äidin maasi, Suomi, Luojan laulupaasi, saattaa päivä pilven alta sanat Suomen jumalalta:
"Laki, turva miehen, naisen, vapaus kansan, kansalaisen, ihmis-arvo maassa mahti, kansan valta kansan vahti, maa ei orjan eikä herran, mutta heimon vapaan kerran."