SISÄLLYS:
Maaliskuun mietteitä v. 1918.
I. Tyyni myrskyn edellä.
Kevätkantaatti.
Kun kello seisoo.
Nuorten usko.
Esisuomalaisia kuvia:
1. Nimetön niemi.
2. Suur-Suomi.
3. Ukon juhla.
Legenda.
Taiteemme.
Ajan vanki.
Me kasvamme.
Gladstonen haudalla.
Päivän poika.
Uudenvuoden iltana 1898.
II. Helmikuun manifesti.
Helsinki sumussa.
Runoilija.
Suomen laululinnut.
Herran kansa.
Äl' horju!
Molok.
Myö kalliista henkesi.
Kansa kalliolla.
Vapaa sana.
III. Ensimmäiset routavuodet.
Maamies, mahti Suomenmaan.
Laulu valon sodassa.
Eräänä uudenvuoden yönä.
Helsinki helmilöissä.
Väinämöisen miekka.
Tahtoisin nähdä ma Kartagon naisen.
Lapin kesä.
Temppeliherra.
Halla.
Kumpi on kauniimpi?
Myrsky.
Erotetulle virkamiehelle.
Tottumus.
Syvyyksistä.
Revontulet.
Suurlakko.
IV. Sekasorto.
Uranuurtajat.
Kansan henki.
Raudan synty.
Lex:
1. Suomen säädyt.
2. Oikeus.
3. Tietäjän näky.
4. Yö.
5. Kansalliskaarti.
6. Suomen vaakuna.
7. Leo Mechelin.
S. Moskova.
Kansanvalta.
V. Toiset routavuodet.
Lapin tarkka.
Maan hädässä.
Suora sana.
Karjalan kannas.
Vapaa mies.
Uusmaalaisten laulu.
Viipurin vartio.
Mies mieheltä.
Magna Charta.
Joulu Krestyssä.
Hautaus.
Kansalaisseppel.
Vapaus.
Neljäs käsky.
Kaiken kansan laulu.
Airut.
Suomen päivä.
Suomen linna.
VI. Vallankumous.
Vapauden virsi.
Juhlavirsi.
Pekka Svinhufvud.
Vapaa Viro.
Terve, Ukraina!
Suomen partioväen marssi.
Vapaa kansa.
Tumma päivä.
Valtakunnan marssi.
Maaliskuun mietteitä v. 1918.
Ajanlehden kääntyessä, entisen passiivisen vastarintamme muuttuessa aktiiviseksi, jo parikymmentä vuotta kestäneen oikeustaistelumme vaihtuessa todelliseksi, suureksi, pyhäksi vapaustaisteluksi, lienee syytä palauttaa mieliin tuon pitkän murroskauden eri vaiheita ja varsinkin sitä suomalaisen kansansielun kehitystä, joka näinä vuosina on meissä ja meidän ympärillämme tapahtunut.
Mikä oli Suomen kansallishengetär vielä parikymmentä vuotta sitten?
Nuori, viaton Aino-neiti tai metsien Tellervo, joka huhuili karjojaan. Mikä on se nyt? Onneton Niobe, joka turhaan koettaa suojata lapsiaan salliman rankaisevilta vasamoilta, tai unissakäyjä lady Macbeth, jonka aivoissa kulkevat vain veriset kauhunkuvat.
Elämme Suomen historian huippukohtaa. Kaikki tämän kansan voimat, hyvät ja pahat, kaikki sen verissä vuosisadasta vuosisataan kypsyneet ominaisuudet ja katsantokannat, kunnot ja kunnottomuudet näyttävät nyt, ajan ankaran hengettären niitä koskiessa, kuin kivihiili tuleen leimahtaneen.
Epäilemättä on se Herran viha. Epäilemättä on se kuluttava tuli, jota ei vältä kukaan ja josta kansamme on käypä hoitamaan historiallista tehtäväänsä parempana, jalompana ja puhtaampana, ensi kerran isäntänä oman ortensa alla.
Kuin miekka tunkee tämä taistelo kaiken kansan lävitse. Sillä totisesti tätä sotaa "valkean" ja "punaisen" Suomen välillä ei käydä ainoastaan meidän ulkopuolellamme, ei vain Karjalan metsissä tai Pohjanmaan lakeuksilla, sitä käydään myöskin kunkin meidän sieluissamme ja sydämissämme.
Sielläkin taistelevat valon ja pimeyden vallat, samoin kuin ne ovat taistelleet kautta kansamme historian ja jo sen esihistoriallisena aikana Kalevalassa.
Mutta samalla käydään täällä myöskin suurta, henkistä ja aineellista, aseetonta ja aseellista maailmantaisteloa idän ja lännen välillä, suon hengen ja graniitin hengen välillä, ihmisen alkuperäisten vaistojen ja ylemmän, ohjaavan, järjestävän järjen välillä, josta jälkimmäinen varmaan on voittajana suoriutuva.
Mutta milloin? Kuinka kauan on kestävä tämä verinen tilinteko? Miten paljon täytyy tämän poloisen heimon kärsiä siitä orjanmerkistä, jonka Jumala kaikkivaltias nähtävästi on sen otsaan piirtänyt sen ensimmäisestä veljesmurhasta saakka, jolla se jo luomisen aamussa maat ja taivaat kauhistutti?
Sillä Kain, joka surmasi veljensä Abelin, oli kaikesta päättäen suomalainen!
Kummako, jos olivat suomalaisia Untamot ja Kalervot, ihmekö, jos Kullervon synkkä taru on suomalaisinta suurtaidetta, mitä on kyennyt milloinkaan luomaan tämän heimon henki? Omamme olet, "sinisukka Äijön lapsi!" Mutta hirmuinen sinä olet eikä sinua muut voi rakastaa kuin äitisi, joka sinut on synnyttänyt, ja joku joukosta ehkä, joka tuntee noiden samojen turmiollisten voimien omassa povessaan temmeltävän.
Mutta Pohjola? Mutta Kalevalan uroot? Kaikki ovat yhtyneet sinun syyllisen pääsi menoksi. Ja sinä menet perikatoon, sillä niin täytyy käydä, että valkeus voittaisi ja korkeampi tahto sinun kummullasi riemuitsisi.
Sinä et kelpaa elämään. Sinä kelpaat vain runo-aiheeksi, vain sankariksi Suomen suurimpaan murhenäytelmään.
Sinä kuulut sinne alhaalle. "Syvällepäin, maahanpäin, poispäin, tummaan, synkkään, pimeään, pahaan", kuten Nietzsche sanoo. Emmekä me kuitenkaan voi kieltää sinulta ikuista, katkeamatonta verensidettämme, hirmuista, kamalaa, kohtalokasta yhteenkuuluvaisuuttamme.
Ei kukaan tämän kansan lapsi. Ei kukaan, jonka elämä on vain hänen yö-syntyisen ja hänen päivä-syntyisen puolensa hellittämätöntä, perivihaista velisurmaa.
"Kansankavaltajia?" Niinkuin me sillä siitä pääsisimme! Niinkuin ei kansankavallus olisi aina hiipinyt tämän heimon kantapäillä!
"Sala-ampujia?" Niinkuin ei kautta kansamme historian Joukahainen olisi aina ampunut Väinämöistä, sulkanuoli aina suhissut juuri maan parhaita päitä kohti!
Jospa tämä edes olisi viimeinen kerta!
Kyllä, meidän eläessämme. Kyllä, ehkä jälleen sadoiksi vuosiksi, tuhansiksi vuoksiksi, mutta ei viimeinen kerta. Sillä tämä kansa tunnetaan siitä, että se kavaltaa, ja tämän heimon henki siitä, että se pettää isänmaansa ja tekee liiton vaikka pimeyden herran kanssa, jos se vain siten luulee voivansa kostaa niille, jotka ovat sitä korkeammat ja valoisammat.
Tämä kansa ei siedä mitään eikä ketään itseään suurempaa. Se on taituri vihassa eikä rakkaudessa, sillä se ei voi rakastaa muita kuin itseään ja omasukuista. Jos minulle viimeisellä hetkelläni sanotaan, että tällä niemellä asuu kansa, joka ei ole velisurmainen, ei salavihainen, ei naapurikateinen, niin silloin voin minä hyvällä syyllä silmäni ummistaakin, sillä silloin tiedän minä, että Suomen kansa on kuollut, eikä minua eikä meitä muita tarvita enää. Silloin asuu vieras heimo siellä, jonka kanssa ei minulla eikä minun runoudellani ole enää mitään tekemistä.
Ja jos minä kuulisin joskus koko tämän yhtä velisurmaisen maailmansodan päätyttyä, jossakin toisessa, onnellisemmassa olomuodossa, että oli maanpäällä enää vain viimeinen ihmispari, mutta nyt ei ole enää kuin yksi ihminen, omassa autiossa, mitattomassa, epäverrannollisessa suuruudessaan, niin varmaan hymyilisin vain katkerasti ja kuiskaisin hiljaa: "Hän on suomalainen".
Enkä erehtyisi.
Kirjoitin marraskuun "punaisen viikon" päätyttyä: "Tämän kansan sielussa asuu villipeto, joka irralle ja itsenäiseksi päästyään voi käydä vaaralliseksi myös ihmiskunnan yleiselle kulttuurille, mikäli sitä on sen käpälien ulottuvissa".
Nyt se pääsi! Nyt se itsenäistyi! Ja nyt se raivoaa kuin villipeto ja tuhoaa kaikki mielettömässä, punaista näkevässä murhanhimossaan.
Kirjoitan tätä unettomana, ahdistavana yönä, jolloin pahaenteiset laukaukset yksinäisiltä kaupunginkaduilta korvaani pamahtelevat ja kukaties kuinka monen vapauden marttyyrin tai rauhallisen kansalaisen veri jälleen Suomen kuutamoisia hankia kostuttaa. Olen miettinyt tätä näinä pitkinä, loputtomina päivinä, näinä verkkaan vierivinä, alituisen ja yksitoikkoisen kauhun viikkoina, siksi kuin olen tuntenut itseni idiootiksi ja viimeinenkin järjellinen ajatus on aivoissani seisahtunut. Ja samalla olen aivan erikoisessa määrässä tuntenut tämän heimon henkisen läsnäolon.
Sillä onhan tämä hulluutta! Onhan tämä täydellisintä tylsämielisyyttä, sitä samaa, mikä Gallen-Kallelan "Velisurmaajan" silmästä meitä vastaan niin outona ja omasukuisena tuijottaa.
Mitä oli marraskuun "punainen viikko" tähän verrattuna? Vain pieni yhteisharjoitus, vain viaton paraati ennen ratkaisevaa taisteloa…
Jotakin tehdäkseni ja toteuttaakseni jo vuosi sitten aikomaani suunnitelmaa, olen haalinut käsille joukon vanhoja runokokoelmiani, varsinkin niitä, joissa luulen nyt päättymäisillään olevan ajanjakson selvimmin kuvastuvan. Työ on koneellista, mutta ainoaa, mitä voin tehdä nykyään. Tahdon niiden avulla tämän Vapauden kirjan puitteissa antaa kuvan kansamme valtiollisesta kamppaelusta viimeisen parinkymmenen vuoden vieriessä ja samalla siitä muutoksesta, mikä sillä aikaa on sen sielussa ja meidän käsityksessämme siitä tapahtunut.
Sekin on osa sitä sisäistä kansallista tilintekoa, johon tämä aika on näiden rivien kirjoittajan, samoin kuin epäilemättä kunkin meistä pakottanut.
Ne ovat vain erään aikalaisen pieniä reunamuistutuksia, siihen toiseen ja suurempaan tuomiokirjaan, jota isänmaan ja maailman ajantieto kerran on pitävä näistä vuosista, näistä päivistä, viikoista ja kuukausista. Eikä vain ajantieto, vaan myöskin runous, sillä jos onkin totta, että "maailmanhistoria on maailmantuomiota", on vielä enemmän totta, että maailmanrunous tuomitsee historiankin. Niin korkea ei ole tämän kirjan tarkoitus. Se tahtoo vain palauttaa mieliin, mistä me pari vuosikymmentä sitten lähdimme tähän tullaksemme, mitä me olemme matkallamme kokeneet ja minkä henkisen taipaleen tällä välin suorittaneet.
Ja tästä eteenpäin? Olkoon Ajatar meille edes hiukan armollisempi!
Helsingissä, 15. III. 18.
Eino Leino,