VI
Vallankumous
Vapauden virsi.
Murheen, tuskan, uhman virsi tottuneesti kaikuu täällä, harvoin väistyi hallan kirsi, paistoi päivä Suomen päällä, minkä paistoi, petti senki, jälleen jäähän, yöhön heitti, minkä kukki kansan henki, kaakon tuuli, tuisku peitti.
Kuinka? Meitä vaaditaanko laulantaan nyt riemuvirren? Valkeusko voitti? Maanko mahti nousi alta kirren? Suomen oikeus, Suomen vapaus tunnustettu tuolta puolen, mistä joka merkkitapaus meille oli aihe huolen?
Kysyy, katsoo Suomen kansa: Naapurissa nähdään unta! Vaiko ollaan valveillansa, vapaa koko kansakunta? Ihmis-oikeus istutettu maahan, missä äsken vainen viihtyi hukka, viihtyi kettu, vaan ei kunnon kansalainen?
Kaikuu hurraahuudot vastaan: "Vapaus, vapaus meille, teille! Vangit astuu vankilastaan, mahti siirtyy marttyyreille, katkes kahleet vuosisatain, sortui vanhan vallan pylväs, aamuruskoon uutten ratain rientää Volgan heimo ylväs!"
Kuulee, katsoo Suomen kansa: Tokko tuo nyt lienee totta? Harvoin työssä haaveitansa tarkistetaan tappiotta. Moni näkee suurta unta, löytää haudan hangen alta, taivas heittää päälle lunta ja hän kuolee maailmalta.
Raikuu miljoonitten mielet;
"Vapaus, vapaus! Etkö usko?
Palaa idän ilman pielet,
hehkuu ajan huomenrusko!
Pestään jäljet veljesveren,
koittaa päivä meille, muille,
rantaan Tyynen, Mustan meren,
Väinän, Vienan virransuille!"
Verkkaan nousee Suomen kansa. Oisko onnen armas aika? Kaiuttaako kanneltansa tässä taivaan Luojan taika? Vaikk'on teillä valta eri, toinen kansa, toinen kieli, sylkähtää mun sydänveri, lämpenee jo läyli mieli:
"Tuota toivoin tuon ikäni, katsoin kautta aikakauden koittavaksi, voittavaksi vapauden Venäjän maassa, kun oli kaunis kansa siellä, vaan oli orjana pidetty, pantu rengiksi pajarin, piestäväksi tsaarin piiskan.
"Ja tuota ikäni toivoin heräämistä kansan hengen rannoilla Nevan rämeisen, Donin, Volgan vieremillä, kun oli kolkkoa asua, outo olla naapurina talon suuren ja pimeän, liki tuiman linnanherran.
"Löisin nyt käden kätehen, virittäisin virren uuden kunniaksesi, Venäjä, veljien vapaudelle, vaan olen itse orja vielä, outo maassani isien, kiviriippa rinnan päällä, suukin suljettu minulta."
Vastaa riemun raikahdukset: "Eikä muuta? Sitten sulle kohta aukee auvon ukset kovan onnen koetetulle! Katso! Katso! Vapaa olet, vapaa sinä, vapaa minä, polkuasi omaa polet, yhdytähän ystävinä."
Jop'on uskoi Suomen kansa, kouraan tarjottuun jo tarttui, lieto luontui laulantansa, kaikkialla riemu karttui, kuuli hongat kummaksensa, kuinka lauloi maassa hallan kansa virttä vapautensa kerran kera vieraan vallan.
21. III. 17.
Juhlavirsi.
Aron himmeän helmasta aurinko nous, kuin oikeuden juhlaan sen soi sotajous, se leimusi lempenä syntymämaan, se vaati koko maailman valkenemaan, ja vapautta, veljeyttä kansain se soi, se työmiehen rintahan toivoa toi, liki kansaansa liitti taas sotilaat ja keveämmin hengähti heimot ja maat; yli maanpiirin astuu nyt armeija työn läpi myrskyn ja kauhun ja kuolon ja yön, mut kasvoilla kaipuu ja uskonto uus ja sydämissä valtioiden vastaisuus.
Säde singahti maahan myös talven ja jään, sen sai sydänlähtehet lämpenemään, moni haavekin vainottu valveutui, viha väistyi ja kosto, mi nyrkkiä pui, ja kyynelsilmin ihmiset yhtehen sai: me kaunista unta vain nyt nähnemme kai, sama sallimus oikeutta antane ei, mi valtaherran valtikalla kaikkemme vei, ei lahjaksi elämäänsä kansakunta saa, sen vasta uljas uskallus valloittaa, ja kauniimpi kuin tuli tarjottu lie, on urholiekki uhman ja salamoiden tie!
Ei viel' ole meidän, min onnetar suo, sen omaksemme vasta työ, taistelu tuo, sua auta ei armo, jota ansaitse et, siks hukkaan sa vapautta huokaelet, mut nähty viel' ei aamua sen armaampaa, jos itseensä uskoo mun unelmaini maa, tää kansa on itkenyt, laulanut yöt, se täyttääkö päivän myös paahtavan työt, tään heimon nyt kourassa kohtalo on, nyt Kalevalan kansa on kahleheton, mut niin jos tahto taivahan on Jumalan, se hurmehin kastaako maan vapahan?
25. III. 17.
Pekka Svinhufvud.
Hän tuomaripöydästä vietiin pois — hän, kansan mies, joka oikeutta säätää ja muillekin jakaa ties, ja oli kuin Suomesta sortunut ois lujin turva lain, väkivalta ja vääryys jäljelle jäänehet vain.
Hän tuomaripöytähän istuu taas — mut hallitsemaan, hän, oikeuden vartija, kalpa nyt kansan ja maan, hän valvovi siinä kuin harmaja paas, vakavarma niin, teräskatse kantava myrskyihin kaukaisiin.
Kun tuomaripöydässä istuu hän — ties Suomi sen, ties valkeat vallat kansojen oikeuden — valo on hän illankin himmenevän, tulenpatsas yön, jota seuraavat joukot hengen ja ainehen työn.
Kun äänensä tuomaripöydästä soi — liet päällä veen jylyn kuullut loitolla vyöryvän pauanteen — niin rauhassa maamies raataa voi, petos, vilppi vaan käy piiloonsa mustaan peittäen muotoaan.
Siks ympäri tuomaripöydän tuon lyö kansa nyt kädet liittoon kuin kilpilinna taas ehjeynyt, ja seisova aalloissa aikojen vuon pyhä on se paas, väkivalta min kaas, mut oikeus pystytti taas.
31. III. 17.
Vapaa Viro.
Terve, Eesti, terve, veljet, terve, siskot Suomen sillan, terve, että murtui teljet, päättyi puhde pitkän illan! Taara auta kansaa kahta, jotka kaitsee Suomenlahta!
Kansa Kaupin, Lemmitynkin, kauan kestit, kauan kärsit, etpä kuollut, vaikka synkin mielin orjan leipää järsit, heilui heinä taikka olki, maata vieras valta polki.
Niin ne saartoi saksan-linnat niinkuin raaka rautamyrsky, niin ne nyyhki Lindan rinnat niinkuin laulun laajan hyrsky, säilyi valtas pihtipieli, Eestin mieli, Eestin kieli.
Meillä ruotsi, teillä saksa, sama vihdoin tsaarivalta! Kertoa ei kieli jaksa, kuink' ei kuoltu maailmalta, riittää, että rinnan tiellä kohdataan nyt riemumiellä.
Yhtä ollaan veljesverta, puuta yht' on kanteleemme, yhteen kuuluttiin me kerta, siispä vapausliiton teemme, tasavallat kansan kahden poikki laajan Suomenlahden.
Vala suuri vannokaamme Suomen, Eestin Jumalalle, ettei koskaan meidän maamme enää mahdu sorron alle sortajankin sortumatta, muukalaisen murtumatta.
12. V. 17.
Terve, Ukraina!
Terve, Ukraina! Kunnias soikoon, huutona huomenen valkenevan! Voimasi, lempesi leimaus voikoon vaatia, laatia maan vapahan! Uljas Ukraina! Nyt älä horju! Kerran se koittaa kansojen koi. Tyynenä, vankkana vaarasi torju, tai jos on tarpehen, niin salamoi!
Kaunis Ukraina, kansojen suola!
Sulla on lippu ja meillä on tie.
Myötäs on myrskyssä Suomi ja Puola,
myös Viro, Lätti ja Liettua lie.
Eespäin, Ukraina! Et ole orja,
itse jos toivot ja tahdot sa sen.
Kuuletko kuoron, mi suur' on ja sorja
kuin meri kansojen kauhtuvien?
Uusi Ukraina, tenhoisa, uhkee! Väljinä välkkyvät virtaisi suut, vapauden purppurakukkihin puhkee Mordva, Grusinia, Permi ja muut! Hetki on Venäjän heimojen nousta, katkoa kahlehet tsaarien yön. Loista, Ukraina! Jännitä jousta, valkaise tie tasavaltaisen työn!
29. VI. 17.
Suomen partioväen marssi.
Me vapaan Suomen vartiot maan vastaisuutta kannamme, me sille suunnan annamme, kun varhain päättyy partiot, siks viivat, kulmat, kartiot me tarkallensa tiedämme, säät myrskyisetkin siedämme kuin vuoren harmaan hartiot.
Me turvaa tuomme heikkojen, me tuumimme, me toimimme, me oomme yhteisvoimimme myös suoja yhteisseikkojen, näin parvet siskoin, veikkojen kun kasvavat, kun karttuvat, maan vartioiks ne varttuvat ja surmaks Suomen peikkojen.
Me armahdamme, autamme, me emme pyydä hyötyä, saa saalista, lyö lyötyä ei kelpo keihäsrautamme, on laaja astinlautamme maailman ranta raikuva, siks vapaa viel' on kaikuva tää laulu päällä hautamme.
1917.
Vapaa kansa.
Pantu on kruunu kansan päähän.
Tokko kansa sen kantaa voi?
Torvi on soinut myrskysäähän.
Kuinka nyt kulkijan sielu soi?
Uskoa uskaltaako?
Vapaa Suomenmaako?
Eikö konsana enää täällä
vieras valta ois vallan päällä,
eikö sorto, eikö surma?
Oisi silloin onnen hurma!
Saatu on valta kansan käteen.
Kuinka kansa nyt käyttää sen?
Sammua antaako aamunsäteen?
Vastaisuus pian näyttää sen.
Sammua veljesvereen?
Kolkkohon koston mereen?
Vaipua aaltoihin vihan ja vainon
oman nyt onnen ja vallan painon?
Helpompaako orjan olo?
Kuole silloin, kansa polo!
Kuole kuin koira kunniatta! Pohjan hankihin hautas luo! Hautavierahat kutsumatta sulle tundrojen tuuli tuo. Peittävät unhon nurmeen veljesvainon ja hurmeen, kaartavat kumpua karhu, hukka, vaan ei ykskään kaunis kukka, paikkaa kansan kuolleen, huoanneen ja huolleen.
Itkee kulkija itseksensä. Eikö aika nyt auvon ois! Tuska ja häpeä sydämehensä hiipiä ehti, ei lähde pois. Suomen kansako vapaa? Ilman ihmistapaa, vailla kuntoa kansalaisen, kunniaakin jo miehen, naisen, lauma laaka, rahvas raaka! Tuolleko lain ja vallan vaaka?
Pantu on kallis kansan päälle. Tokko kansa sen kantaa voi? Ihana uskottu itsekkäälle, siksi säikkyen kannel soi. Eikö se särje sitä? Mitä se tietää, mitä vapaudesta, min valtaviirin varjelus vaatii urhopiirin? Eikö parhaintaan se parjaa, kaikkea, mi tääll' ei karjaa?
Soinut on torvi myrsky-yöhön, Kuuleeko kurja joukko sen? Kutsunut kaikki yhteistyöhön, vaatinut nuorelle valkeuden. Vaan on vapaus turha, missä vain rikos ja murha turvatut on ja rosvot, roistot, pala ei kalleimmat kansan loistot, hehku vapaan hengen kärki, juurru järjestys, ei järki.
5. I. 18.
Tumma päivä.
Tumma päivä, tuskan päivä, koska kattoi hurmehäivä Suomen miesten selvän kunnon, oikean ja väärän tunnon, koska herjaan heimo ryhtyi, ryöväreihin orjat yhtyi, kutsui maahan kuolon, hallan, kaasi kauniin kansanvallan juuri tuolla tuokiolla, jolloin täytyi yhtä olla, koska koitti hetki kerran, huomen heljä kansain Herran.
Muisto murheen, muisto murhan, koska tähden kaunan turhan Suomi suistui veljesvainoon, paadenpaksuun syiden painoon, kyntämättä pellot jäivät, räiski täällä ryssät räivät, mustemmaksi heimo muuttui, järjestys ja järki puuttui, loppui leipä, miesten mieli, vaan ei hulluus, hurja kieli, sikskuin sortui lailla martaan maahan haaveet kansan hartaan,
Heimo hallan, heimo roudan, tuttu tuulen, tuiskun, poudan, ei ne koskaan koita sulle, kovan onnen koetellulle, taivasvaltain tanhujuoksut, päiväkumpuin kukkatuoksut, hinnat raskaat saat sa maksaa, minkä Suomen selkä jaksaa, koska järkes peitit pilveen, tautta turhan, inhan ilveen, tartuit raakaan surmarautaan, astuit parhaan aattees hautaan.
Eikä koskaan koita sulle, Tuonen herran tuiretulle, suurten kansain hetket suuret, sull'on suossa henkes juuret, siell'on kylmä, siell'on kalma, sieltä huuruu Tuonen talma, vaikka saisit maankin vauraan, ellet itse käyne auraan. siirry tiedon, taidon kuokkaan, kasvatuksen kansanluokkaan, kuin on tehneet heimot toiset, kunnokkaammat Kullervoiset.
Katso: vieraat kenttäharmaat, muille yrmyt, meille armaat, maasta mielten, maasta miekkain, vaan ei veljeshurme-hiekkain, täytyi nousta Suomen rantaan, vuotaa vertaan Suomen santaan, ettei suistuis kansa surmaan, hirmuvallan vauhkon turmaan, että ääriin Pohjan jäiden pääsis henki tähkäpäiden, päivä ihmisyyden uskon kautta kauhun, sauhun ruskon.
15. IV. 18.
Valtakunnan marssi.
Suomen armeijalle omistettu.
On Pohjan porteilla maa ja kansa, se nostaa hallaiset hartiansa päin Turjan tähtiä, Ruijan rantaa, se Kuolan, Aunuksen kuormat kantaa, mut kuullen Inkerin itkut armaat, sen tuskaa paukkuvat paadet harmaat.
Löi leimaus ääriltä talven taivaan, se sattui kahlitun kansan vaivaan, nous Suomen valkea valtakunta kuin korven kontio kesken lunta, kuin jättiläisenä jään ja hallan nous maasta armeija kansanvallan.
Vaikk' on sen astala armain aura, kun lyö sen kalpa, ei kansat naura, kun sarkasankarit ryhtyy ryntöön, käy ketjuun jääkärit niinkuin kyntöön, ja kaikki kaikuvat kirkonkellot, kun kutsuu maamiestä kuolon pellot.
On kunnon, kunnian tiestä selko, kun tiedon alku on Herran pelko, lain mahti maanpatot laumat murskas, työ, rakkaus vankkumaton, vanhurskas kuin ristiretkien rautaratsaan tai Siinain vuorelle pilvenpatsaan.
Se soip' on vuossadat kansan suulla mi kuultiin kummalla toukokuulla: on Vapaus saapunut valtaviirein, se maahan marssii jo joukoin kiirein, sen torvet raikuu, sen rummut jyskää, kuin myrsky rykmentit eelleen ryskää.
Nyt nousee kiitokset kansan hartaat, kun välkkyy väljemmät vetten partaat, jo nurmi nousee, jo viita lehtii, nyt armain, ah, suvi Suomeen ehtii, ja niinkuin unta me näimme lassa maa seisoo sankaripurppurassa.
Sen henki heilivi aikaa nuorta, sen kanta kalskuvi alkuvuorta, ei järky Jäämeren myrskyin myötä, sen uhmaa urhous tundran yötä, miss' saartaa Aasia ankarinna, on lännen lukko, on Suomen linna.