II
Eräänä iltana istui torppari ruuhessaan kotilahdellaan onkimassa. Vastoin tavallisuutta hän tunsi mielensä hyvin murheiseksi ja masentuneeksi, eikähän siinä ollut ihmettelemistäkään: seuraavana päivänä alkaisivat talossa moniviikkoiset päivätyöt, joita kestäisi koko heinänteon ajan, ja hän tiesi varmaan saavansa kiristää viimeisetkin voimansa, jos mieli välttää voudin kipeätä ruoskaa. Sillä aikaa saisi hänen nuori vaimonsa tulla toimeen yksin, miten saattoi, ja koettaa vielä lisäksi säilyä voudin ainaisilta ahdisteluilta; oma ainoan lehmän kontu jäisi kokoamatta ja niin olisi taas edessä leivätön ja särpimetön talvi. Ja verorahakin oli maksamatta. Katkeraksi tunsi torppari mielensä tätä ajatellessaan ja hänen sydämessään voutia kohtaan kytenyt, ankara viha puhkesi nyt ilmipaloon.
Juuri silloin kun hän vastoin tapojansa antoi vihallensa vallan, kiristeli hampaitansa ja kirosi voutia aivan ääneen, kohahti järvellä kova ja äkillinen tuulenpuuska, vaikka äsken oli ollut ihan rasvatyyni. Kummastuksekseen torppari näki, kuinka taivas meni nopeasti pilveen, tuulispää pyöritteli vettä patsaana ja samalla tuolta vesipatsaan takaa lennähti aalloille vene liukumaan. Se oli aivan musta ja mustat olivat sen purjeetkin, kun se nopeasti lasketti häntä kohti, niin että vaahto kohisi kokassa. Peläten tuulta ja outoa tulijaa torppari lähti soutamaan rantaan, mutta huomasikin samalla, että hänen ympärilläänhän oli aivan tyyni, kuten äskenkin, ja että myrsky näytti raivoavan vain tuon tulijan ympärillä, muun järven tyyntyessä sikäli kuin se eteni. Eikä torppari ehtinytkään monta aironvetoa kiskaista, kun tulija oli jo hänen vierellään.
Veneen perässä istui mustiin vaatteisiin puettu mies, joka katseli häntä syvälle painetun hatun reunan alta hiilimustina hehkuvilla silmillään. "Hyvää ehtoota", toivotti tulija, "mitä torpparille nyt kuuluu?" — "Mitäpä tässä", murahti torppari vastaan välttelevästi, koettaen jatkaa soutamistaan, mutta vene olikin kuin jäätynyt paikalleen. "Ajattelin kysyä", jatkoi vieras, "saisiko talossa yösijaa?" — "Lieneehän tuolla lavitsan päätä vieraallekin", vastasi torppari ja yritti taas soutaa. Silloin vene lähtikin liikkeelle ja samalla olivat molemmat rannassa. Torppari tunsi jonkin oudon voiman häntä ikäänkuin hallitsevan, kun hän käveli synkän vieraansa edellä tupaan, ja hänen otsalleen kohosi kylmä hiki. Vieraalla oli veneessään viikate, jonka hän toi mukanaan tupaan talteen.
Kun he tulivat pirttiin, oli siellä nuori vaimo lieden ääressä puuhailemassa. Miesten tullessa hän katsahti ovelle ja samalla torppari näki kauhun ilmeen kuvastuvan vaimonsa kasvoille. Paikalleen jäykistyen vaimo yritti tehdä ristinmerkkiä, mutta se jäikin kesken, sillä samalla tuntui torpparin takaa kuuluvan vihainen kähähdys, ja kun hän katsoi taakseen, oli hän näkevinään vieraansa tuupertuneen ovinurkkaan ja nostaneen käden silmilleen. Tuvassa oli jo hämärä ja torpparista näytti, että vieraan käsi oli karvainen, sormissa pitkät kynnet, ja että hänestä loisti omituinen, kammottava valon hehku. Mutta samalla vieras jo nousikin, tuli peremmäksi, teki hyvän illan, ja niin päästiin istumaan ja tuosta omituisesta lumouksesta vapautumaan. Vieras teki parhaansa haihduttaakseen isäntäväkensä pelonsekaista mielialaa, kertoili ja puheli sulavasti, ja kyseli torpan väen elämää. Vähitellen torppari tuli kertoneeksi hänelle kaikki huolensa ja kärsimyksensä, eikä vieras voinut kyllikseen valitella ja paheksua voudin tunnottomuutta ja julmuutta. "Mutta kerta on hänkin palkkansa saava", sanoi hän, "sillä varmaankin paholainen pian korjaa saaliinsa, joka on jo noin kypsä".
— "Niinpä kai", arveli siihen torppari ja häntä värisytti nähdessään vieraan oikoilevan karvaisia ja oudon pitkäkyntisiä sormiaan. Torpparin vaimoa halutti taas tehdä ristinmerkki, mutta samalla kuin hän sitä ajatteli, kuulosti vieras kahahtavan kammottavasti, ja niin jäi pyhä merkki tekemättä. Silloin vieras rauhoittui taas.
Kun vaimo sitten meni ulos askareilleen, siirrähti vieras torpparin viereen ja sanoi hänelle hiljaisilla äänellä, tuijottaen kiinteästi silmiin, niin että torppari tunsi olevansa kuin loihdittu: "Kuule, torppari, miksi te siedätte tuon voudin julmuuksia niin kauan? Miksi ette nitistä häntä hengiltä? Kyllä se voidaan aina siten suorittaa, ettei sen tekijästä kukaan selvää saa. Niin pääsisitte hänestä, eikä uusi vouti varmaankaan uskaltaisi olla yhtä julma".
Torpparin otsalla helmeili hiki ja häntä kammotti. Tämä ajatus oli sama, joka oli herännyt hänen mielessään tuolla järvellä, vaikka hän ei ollut päästänyt sitä täydelleen esiin siitä sielun pimeästä sopukasta, jossa se oli syntynyt. Mutta nyt se oli selvänä ja kirkkaana tuossa hänen edessään, ja ennenkuin hän tiesikään, kuuli hän kysyvänsä, miten tuo teko sitten suoritettaisiin. Vieras hymyili julmasti, paljastaen pitkät ja terävät kulmahampaansa ja muuttuen aivan pedon näköiseksi. "Kyllä se siitä itsestään selviää", sanoi hän, "pääasia vain on, että suostut tähän tekoon".
Torppari tunsi, kuinka jokin salaperäinen voima ikäänkuin kiristi hänen huuliltaan tuota suostumuksen sanaa, mutta hän ei kuitenkaan kerennyt sanoa mitään, sillä juuri sillä hetkellä ilmestyi hänen vaimonsa pirtin ovelle. Ja silloin mies näki, kuinka vaimon silmissä taas hänen katsahtaessaan vieraaseen kuvastui sanomaton kauhu; torjuen hän nosti kätensä ja vaipui pyörtyneenä kynnykselle. Tämä vapautti torpparin lumouksesta, hän hyppäsi ylös ja riensi hoitamaan vaimoaan. Sitä tehdessään hän ei huomannut, kuinka vieras raivoissaan kiristeli leukojaan, niin että vaahto valui pitkin hänen kulmahampaitaan.
Sinä iltana ei torppari sitten enempää antautunut puheisiin vieraansa kanssa. Tuli hyvin synkkä ja pimeä ilta, ja torpparilla oli kammottava olo. Kun he panivat levolle ja vaimo tapansa mukaan luki iltasiunauksen, lopettaen sen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, tuntui heistä kuin ovipenkiltä olisi kuulunut kohahdus, ja kun he riensivät katsomaan, mitä oli tapahtunut, oli vieras kadonnut. Mutta lavitsan nojaan oli jäänyt vieraan viikate, niin siro, terävä ja käteen sukeva, ettei torppari ollut moista milloinkaan nähnyt. Mietteissään hän sitä siinä koetteli, ihmetellen sen omistajan äkillistä lähtöä, ja silloin vieraan neuvo taas palasi hänen muistiinsa. Sitä hautoen hän pani levolle, kuuntelematta enää vaimonsa uutta kiusauksen varjeluksen rukousta.