XLI.
LAKI ON NIINKUIN LUETAAN.
Riidoiksi rikasten miesten,
Käräjiksi kansan köyhän.
Yhteinen oli kaikilla linnuilla nyt käsitys siitä, että käräjät tässä on pidettävä, sillä kovin oli ruvennut paljon kuulumaan valituksia väkivallasta, kärsityistä vääryyksistä ja jos mistä. Mitäs ollakaan, kokko, lintujen kuningas, antoi määräyksen, että suuret vuosikäräjät nyt pidetään, ja käki lähti lentämään mannulle, niin ahkerasti kuin ikinä kerkesi. Ja paljon se kerkesikin, tuntui kuin olisi se kukkunut tänä keväänä ihan joka puun latvassa, kukkunut ja sitten kakistanut kurkkuaan. Yhä vilkkaammin linnut tästä kaikesta keskustelivat, juttelivat ja pohtivat, niin että koko Metsola oli paljasta puheen sorinaa.
Tuli sitten se suuri käräjäpäivä ja uteliaina odottivat linnut, kenen kuningas lie pannut tuomariksi ja ketkä lautamiehiksi. Kurkipa silloin, pitkäkaula, lennähti tuomarin paikalle ja ilmoitti tulleensa määrätyksi toimimaan tuomarina tässä suuressa oikeudenkäynnissä. Sitä vastaan ei ollut paljon kellään mitään sanomista, sillä olihan kurki yleensä tunnettu jaloksi ja viisaaksi linnuksi, mutta kun hän sitten ilmoitti kuninkaan määränneen vala- ja lautamiehiksi laklat ja varikset, herätti se ankaraa vastustusta. »Vai varikset tässä vielä valamiehiksi», murisivat linnut äkeissään, »niin kuin ei niitä variksen valoja jo vanhastaan tunnettaisi!» Kurki kuitenkin kajahdutti kuuluvasti kuninkaan käskyn ja sitähän siis oli totteleminen.
Alotettiin sitten juttujen käsittely ja huudettiin ensimmäinen esiin. Kaikki hämmästyivät, kun oikeudenpalvelijat haalasivat tuomarin eteen pienen piskuisen pajulinnun, palkulaisen, kovasti nuoritettuna ja käärittynä. Näki selvään, että oli raukkaa pieksetty ja pyntätty, lyöty ja lytistetty. Höyhenet olivat niin pahasti sekasorrossa, että näytti kuin olisi sitä ihan potkittu ja jaloin päällä pyöritty. Vieläkin onnettomalta vesi silmistä sirisi ja veri virtasi vaivaisen nokasta. Kovan säälin vallassa nyt odotettiin, minkä hirmutyön pajulintu raukka oli tehnyt, kun häntä näin oli kohdeltu, ja katsottiin vihaisesti variksia, jotka häntä siinä tunteettomasti ja kylmästi rytyyttivät tuomarin eteen, mokomatkin käräjäintoiset poliisit.
Kun sitten pajulintu oli saatettu oikeuden eteen, rupesi vanha varis, joka toimi yleisenä syyttäjänä esittämään kannettansa syytettyä vastaan, puhuen laajasti ja monisanaisesti käreällä kurkullansa. »Oli köyhä mies», sanoi hän, »hyvin köyhä mies, joka kynti ja kylvi peltonsa, ahkerasti ja taitavasti toimitti työnsä. Ja paljonko oli köyhällä miehellä kylvämistä? Ei äijää: kynti kymmenen vakoa, kylvi kymmenen jyvää. Ei olisi siis pitänyt mennä näitä hänen viimeisiä jyviänsä ottamaan, ei, sillä sehän olisi ollut suuri rikos. Mutta kuinkas kävikään? Tuskin oli köyhä mies parka mennyt pois kynnökseltään, kun siihen jo keräytyi lintuja. Tuli peipposia, hakahtivat siinä harakat ja närhit näppäsivät, kävivät sirkut sissimässä ja varpuset varastamassa. Tulivat samassa viranomaiset paikalle varkaita kiinni ottamaan, niin jopas äkättiinkin siellä itse teossa tämä pajulintu palkulainen, kun se oli viemässä viimeistä jyvää. Mitäpäs siinä — pistettiin äijäpaha nuoriin ja tässä hän nyt on kuulemassa korkean oikeuden tuomiota.»
Kauhuissaan olivat muut linnut kuunnelleet kanneviskaalin puhetta ja ne, jotka myöskin olivat olleet köyhän miehen kynnöksellä, pistivät päänsä siiven alle, ettei heitä olisi tunnettu. Mutta samalla kaikki olivat hyvin äkeissään siitä, että sellainen suuri varas kuin varis, oli nyt muka puhtaana tuomarina, tuolle pikku raukalle, jonka varkaus joka tapauksessa oli hyvin viatonta laatua. Mutta niinhän aina on, miettivät he mielessään että isot varkaat kyllä irti käyvät, vieläpä pieniä tuomitsevatkin, mutta pienet — ne ensiksi nuoriin lyödään ja hirtetään! Mutta kuullaanhan, mitä tuomarilla on variksen puheen johdosta sanomista.
Huutipa nyt kurki kulkustansa: »Oletko ottanut jyviä köyhän miehen kynnökseltä?»
Pajulintu palkulainen raotti vaivalloisesti silmiään ja kuiskasi heikolla äänellä: »Söin minä kaksi, korkeintaan kolme jyvää.»
Oikeus harkitsi asiaa tämän selvän ja mutkattoman tunnustuksen kuultuaan. Vihdoin kurki taas kurotti kurkkunsa pöydän yli lausumaan: »Koska siis olet ottanut jyviä köyhän miehen kynnökseltä, ja koska varasta ei saa sääliä, sinulta on korvat karsittava, kaula poikki katkottava ja pää pois järitettävä.»
Kuullessaan tämän kamalan tuomion vavahtivat kaikki linnut kauhusta, sillä heidän oikeudentuntoansa oli nyt kovasti loukattu. Kaikki katsoivat toisiinsa ikäänkuin odottaen, eikö löytyisi mistään sellaista lintua, joka uskaltaisi panna vastalauseensa tätä hirveätä tuomiota vastaan. Ja se löytyikin. Korkealta sinitaivaaita rupesi kuulumaan kirkasta liverrystä, joka oli niin veikeätä ja suloista, että kaikki unohtuivat sitä kuuntelemaan. Pääskynen sieltä pujahti nuolena paikalle, kuuli asian ja sanoi kohta reippaasti: »Varastat sinäkin, kurki, otat mielin määrin ohria, rukiita ja kauranjyviä.» Hämmästys valtasi silloin kaikki kuulijat, kun nyt pääskynen ihan oikeuden puhemiestä syytti samasta rikoksesta, josta tuo pikku raukka juuri ikään oli hengiltä tuomittu.
Kurjen naama venähti entistäkin pitemmäksi ja varikset sekä laklat olivat nolon näköisiä. Kohtapa kurki kuitenkin ärähti pienelle pääskyselle: »Olenko minä varastanut köyhän miehen kylvöksestä? Taidanhan minä ilmankin elää, jos en muuten, niin lennän synkkään saloon, jossa verotan rikkaitten kaurahalmeita, tahi syön marjoja metsästä ja suolta karpaloita». Mutta pääskynen visersi rohkeasti vastaan: »Varkautta se on rikkaankin halmeen riipiminen, mutta minäpä en varasta, vaan olen ihmisten ilona, kaiken ristikansan riemuna, saattelen suven sanoman ja laitan päivän lämpimämmän.» Suuttuneena nyt kurki uudelleen ärjäisi: »Vai et varastal Johan sinua Neitsyt Maaria varkaaksi sanoi; olit vienyt Santa Maarialta sakset ja silkkikerän.» Mutta sitäpä ei kurjen olisi pitänyt sanoa.
Tuskin oli pääskynen tämän vanhan syytöksen kuullut, kun sekä hän että tuhannet hänen paikalle saapuneet toverinsa alottivat semmoisen laulun pirinän siitä varastamisesta, että koko käräjäväellä menivät korvat lumpeeseen. »Kuusi vuotta olin kuninkaalla piikana», lauloi pääsky kiivastuksissaan, »sain kultasormuksen, pesin ja panin aidalle kuivamaan, niin varpunen senkin vei, vivikli, kukukli, Santa Mariia, hiera haara hiekkis! Sitten minä olin pippilässä pappilassa kolme vuotta piikana, sanottiin siksit, saksit saattaneeni, ompeluneulat ottaneeni, en, Kies' aut', sielun päälle! Olin minä sitten Leivolassa piikana, niin Toivolan emäntä löi leipilapiolla hameeni halki. Mutta minä otin Ristuksen todistajaksi ja sanoin, että kyllä Ristus itse tietää, ja sitten minä panin säkin seipään nenään, niin se vietiin, varastettiin! Meninpä silloin kylään, jossa kakkara katolla paistui: alkoivat syyttää minua kakkaranvarkaaksi, jolloin minä menin räätälin luokse; räätäliltä katosivat sakset ja kultakerä. Suutuinpa siitä, menin Saksaan, sain saappaat, Saksa sanoi minun verkaa varastaneeni, kun oli vähä verkaa rinnassani; minäpä menin Ruotsiin, sain ruokaa, sain liinasen, sain ruojuut, panin jalkaan, kävin kuraan — silloinpa menin Savoon, sain saviset housut, tulin Turkuun, sain turkit, nytpä sikeri, sukeri, menin kaivolle, nostin vettä, tein tein sotkuja, vik, vik, kuker Marii, pesin liinasen, pesin puhtaaksi, kiulasin, kaulasin, pesin pynskäni, pesin hanskani, pesin riepuni, räpäleeni, pesin sukkani ja sormikkaan! panin pistolle, panin aidalle kuivamaan, niin tuli Viron varas ja vei. Menin taivaaseen, niin Neitsyt Maaria sanoi minun varastaneen häneltä punasilkin, sinijakun, lampaanraudat, mut kiellä-än…»