XLIII.
JUTTU JUTUSTA TULEVI.
Sileä sovinnon jälki,
Karhea käräjänkäynnin.
»Mikä turkanen se sillä tavalla oikeuden rauhaa häiritsee?» kysyi kurki ankarasti päästyään jälleen tuomarin pöydän taakse istumaan. »Karhu se vain oli», selittivät laklat ja pajurääkkä inisi: »Sillä on huhta kaadettuna tuolla, eiköhän se mennyt sitä polttamaan, kun on niin kaunis ilma.» — »Yhyy», ymmärsivät asian nyt kaikki, ja niin päästiin jatkamaan oikeudenkäyntiä. Kaikkien hämmästykseksi kiipesi raunioruntti taaskin oikeuden eteen ja rykäisi puhetta alkaakseen.
»Tämä runttihan nyt vasta riitainen kansalainen on», arveli kurki hiukan kiusaantuneesi ja kysyi väsähtäneellä äänellä: »Mitä sinulla on vielä valittamista?»
»Törkeät on minulle tehty vääryydet», sanoi raunioruntti synkästi, »ja suuret täällä, korkea oikeus, pahantekijät käyskelevät rankaisemattomina keskellämme.»
Kaikkien silmät lensivät renkaiksi tämän kuullessaan ja kurki kysyi juhlallisesti: »Kuka on rikoksen tekijä ja mitä hän on tehnyt? Osoita hänet.»
»Keväisin se tänne saapuu», selitti runtti, »ja pyrstöllään sytee jään läpi, niin että kahden viikon päästä sen tulosta syntyy avanto järveen. Ja sehän ei vielä mitään olisi, mutta kun se onneton siinä heikolla jäällä pöyhisteleiksen ja houkuttelee sekä ihmisiä että eläimiä jälkeensä sanoen viekkaasti: 'Tule jälestä, tule jälestä! Kyll' kestää, kyll' kestää!' niin rupeaa se olemaan jo vähän liikaa.» — »No, mitä pahaa se sitten sinulle on tehnyt?» kysyi tuomari vakavasti. »Kyllä», sanoi runtti murhaavalla äänellä, »se varasti minulta keskimmäisen varpaan», — »Kuka varasti?» — »Ka västäräkkipä tietenkin!»
Tämän kuullessaan rupesi käräjäväki visertää tirskumaan ja hihittämään, mutta kurki vaati ankarasti hiljaisuutta ja käski runtin kertoa, miten asia oli ollut. Ja tämä kertoi.
»Minullahan oli ennen», kertoi se, »varpaita sellainen runsaus, että oli edessä neljä ja takana vielä yksi, kannus sellainen. Kelpasi niillä seisoa ja kävellä ruoputtaa, ja kovasti niitä kaikki ihmettelivätkin, varsinkin västäräkki, joka ei ollut nähnyt millään linnulla niin paljon varpaita; sillä itselläänhän, onnettomalla, ei ollut siihen aikaan niitä enempää kuin kaksi edessä ja yksi takana kannuksen paikalla. Aina se sitten juosta piipersi tahi lentää räpisteli rinnallani, kun minä tein töitäni, kehui kauniita vaatteitaan ja ylpeili kauniisti laulavansa, sekä moitti minua kömpelönlaiseksi lentäjäksi. Pian minulle selvisikin, mitä se siinä alituisesti rinnallani ährää, kun se eräänä päivänä rupesi valittelemaan, että mitenkähän hän saisi itselleen yhtä monta varvasta kuin muut linnut. 'Eiköhän ole parasta, että ollaan kukin omillansa', arvelin minä siihen huomatessani hänen kateutensa, mutta hänpä vain rupeaa änkäämään, että minulla on niitä muka liikaa. 'No en anna, en', sanoin minä, mutta se vain, että antaa pitää, kun on kerta liikaa ja hänellä on niin peräti vähän. Kun ei muu auttanut, niin se rupesi taas pilkkaamaan minun Ientoani ja houkutteli vetoon, sanoi, että se, joka meistä on nopeampi, saa toiselta ottaa varpaan, että jos minä voitan, niin saan ottaa yhden hänen vähistäänkin, sen takakannuksen. Silloin minua riipaisi tyhmyys. Enhän ollut koskaan västäräkin kanssa kilpaa lentänyt ja kun pidin itseäni melkoisena lentäjänä, ajattelin, että koskapa se nyt sitä niin tahtoo, niin otanpahan siltä pois vielä yhden varpaan, että saapi sitten mielikseen kaikkien nauruna kahdella hyppiä koikkia. Niin lyötiin veto ja lähdettiin lentämään. Mutta onkos kummempaa nähty. Vastoin luuloani olikin se lurjus nopeampi lentäjä, voitti minut ja rupesi kirkumaan minulta varvasta, mutta minä en antanut. Hän oli viekkaasti houkutellut minut väärään peliin, jonka vuoksi puikin pakoon minkä kerkesin ja pääsinkin pistäytymään kiviraunion koloon suojaan. Mutta onnettomuudeksi sattui kolo olemaan niin pieni, että jalkani eivät sinne mahtuneetkaan, vaan jäivät perääni suoriksi, ja eikös se hyväkäs silloin tullutkin ja nipistänyt minulta keskimmäisiä varpaitani pois. Eikä sillä hyvä, vaan siinä se viheliäinen vielä hyppeli ympärilläni, haukkui raunioruntiksi, käski vain laulaa, että 'tiks, taks' ja harjakselta pyrstöä lempsauttaa, sekä uhkasi syödä minulta munat, jos vain käsiinsä saa. Ja sellainen rosvo se on, että minun täytyy yhäkin sitä pelätä ja senkin vuoksi pesääni raunioihin piiloitella. Eikös tämä, korkea oikeus, ole ilmeistä rosvousta ja vääryyttä, ja eikö minulla ole oikeus vaatia pois siltä varpaitani?»
Oikeus oli vakavan näköinen ja kurki katseli totisena pitkin nokkaansa. Asiaa harkittuaan oikeus kuitenkin arveli, että kun kerran vetoon menit ja siinä hävisit, niin minkä sille mahtaa — olisit pysynyt erilläsi leikistä, niin et olisi varpaitasi menettänyt. Niin että olkoon ennallaan asia, ei niitä sovi enää ruveta varvasjärjestyksiä muuttelemaan. Kiukustuneena silloin runtti äänsi lyhyen laulunsa ja lempsautti pyrstöänsä västäräkille, joka syrjässä nauraa kihersi, kun samassa varikset päästivät kovan varoitushuudon. Ollaan varuillaan ja katsotaan, mikä oli tulossa, niin jopas nähdään, kuinka susi hyvää vauhtia painelee käräjäpaikan sivu samalle suunnalle kuin äsken karhukin. Ja varis kuului tuolla puussa selittävän, että se on menossa sinne karhun huhtapaikalle kaskenpolttoon, niillä kun on se huhta yhteisenä. »Yhyy», ymmärrettiin asia taas ja päästiin oikeudenkäyntiä jatkamaan.
Kuultuaan asiansa lopun oli västäräkki aikonut pujahtaa tiehensä, mutta silloinpa kuuluikin joukosta kimakka huuto, ettei pidä päästää vielä västäräkkiä pois, sillä on sillä muutakin omallatunnollaan. Ja tulkoon rastas samaan pesuun, koskapa oli kerta siinä tukinlaskussa päällysmiehenä eikä estänyt västäräkin vääryyden tekoa. Katsottiin, kuka tämä kiukkuinen oikeuden anoja nyt onkaan, ja nähtiin, kuinka sieltä koskikara raivautui kiireesti väkijoukon lävitse valapöydän ääreen. Mutta västäräkki ja rastas sanoivat kummissaan: »No on sillä sisua!»
»Kerro siis asiasi, koskikara», määräsi silloin kurki ja tämä kertoi:
»Meillähän oli tässä taannoin yhteinen tukinlasku», kertoi koskikara; »minä ja västi olimme keksimiehinä ja rastas päällysmiehenä. No kun siinä sitten laskettiin tukkeja, niin minä istuin kivellä kekseineni, kehjotin, koko päivän ja varjelin tukkeja kiinni tarttumasta, ettei olisi syntynyt ruuhkaa, mutta västäräkki kävi aina niskasta uuden puun hakemassa ja tuli sen päällä alas, ikäänkuin ei puu olisi koskessa ilman häntäkin alas tullut. Mutta ei siinä kyllin, vaan aina kun se tuli kohdalleni, niin siinäkös se hyppi ja ilakoitsi tukilla ja härnäsi minua, joka siinä rannalla työntelin tukkeja keskemmäksi koskea. En siitä kuitenkaan sen enempää olisi välittänyt, ellei minulle olisi sitten illalla tehty palkanmaksussa sulaa vääryyttä: sehän rastas maksoi minulle puolta vähemmän kuin västäräkille. Silloin minun sisuni kuohahti ja minä ärjäisin rastaalle, että senkö täytisen vuoksi minulle pienempi palkka maksettiin kuin tuolle rimppakintulle, joka on koko päivän lystiä ajanut sillä välin kuin minä olen hikipäin rannalta tukkeja virtaan työnnellyt? Mutta rastas vain väitti, että minä muka olen koko päivän joutilaana rannalla istua kehjottanut enkä ole tehnyt mitään; olkoon kuitenkin, sanoi, tämä ensi päivä niinkuin opinotto-aikaa, että saan katsoa, miten västäräkki tukkeja uittaa, mutta että ellei muka huomenna tästä kohene, ei makseta senkään vertaa kuin tänään, vaan pannaan kokonaan työstä pois. Ja tämän se kehtasi minulle sanoa, vaikka hyvin tiesi minun olleen tällä koskella enemmän kuin västäräkin ja osaa van tehdä työtäkin paremmin. En kuitenkaan välittänyt siinä mokoman kanssa kiistellä, vaan ajattelin vain, että no, huomennahan se nähdään.
»Aamulla kun sitten mentiin koskelle, määräsikin rastas, että se pannaan toisen päällysmieheksi, kumpi paremmin pölkyllä pysyy, ja sille myös maksetaan isompi palkka. Ei minullakaan ollut mitään kilpailua vastaan ja niin noustiin pölkylle, minä asetuin tyvelle edellä-menijäksi, västäräkki ripakoitsi takanani latvuksella. Aletaan sitten mennä koskea alas, ja mikäs minun, vanhan ja tottuneen tukkimiehen, oli siinä tyvellä pysyessäni! Mutta juuri kun tukki oli päässyt kiivaimpaan vauhtiinsa, kuulinkin takaani västäräkin hätäisesti huutavan, että nyt mennään. Säikähdin siitä ja arvelin, että nyt se rymä putosi koskeen, jossa sille varmasti käypi huonosti, kun ei osaa uida, ja vilkaisin taakseni nähdäkseni, miten oli käynyt. Mutta eihän se mitä ollut koskeen pudonnut! Siellähän se vain ilakoitsi ja hevelsi tukin hännällä, mutta minä — minäpä sen sijaan taakse katsoessani ja tukin heilahtaessa menetin tasapainoni ja jouduin pää edellä kiehuvaan koskeen. Pianhan minä kuitenkin, tottunut uimari kun olen, pääsin sieltä taas tukkini selkään ja niin luistettiin kosken alle. Mutta siellä oli jo rastas vastassa ja määräsi, että koska kerta putosit tukilta, niin olkoon siis västäräkki päällysmiehenäsi ja saakoon paremman palkan, niinkuin oli sovittu. Kun en siihen mielisuosiolla suostunut, niin lopuksi ihan suuttui ja ajoi minut pois koko koskelta. Semmoisen vääryyden tekivät minulle tukinlaskussa nämä naapurit ja siksi heitä, herra tuomari, täytyy nyt rangaista oikein olan takaa.»
Tämä oli koskikaran esitys asiasta. Kuultuina väittivät kuitenkin syytetyt, että mitä se tyhjää puhuu, ei se mitään tukkeja rannalta työnnellyt, vaan kehjotti siellä kivellään koko pitkän päivän ja aina väliin mulahti koskeen kuumuuttaan vilvoittelemaan, sillä välin kuin västäräkki yhtä mittaa mennä huilasi tukin selässä koskea alas. Ja kun todistajatkin väittivät hänen väärin asiansa esittäneen, arveli lopuksi oikeus, että sai sen pannakin pois työstä, mokoman tukkilaisen. Ja mitä se koskikara kesällä siellä koskella tekee — menköön edes kesäksi pois, kun kuitenkin koko talven siellä jäiden keskellä muljailee. Niinpä katoaakin nyt koskikara koskesta heti, kun västäräkki keväällä sinne ilmestyy, ja sanotaan sen menevän kesän ajaksi lähteeseen pulikoimaan, miten sitten lienee. Se oli nyt sen koskikaran jutun loppu.
Mutta nyt oli iloluontoinen västäräkkikin jo hiukan kiivastunut, kun häntä vastaan tällä tavalla käräjiä käytiin. Hän oikaisihen ylpeästi ja sanoi: »Koska tässä nyt kaikkia pikku vääryyksiäkin tällä tavalla pengotaan, niin hakekaa, rättärit, saapuville rantasipi, sillä meillä on vanhastaan vähän kalavelkoja selvitettävänä.» Mitäpäs siinä: riepoitettiin siten paikalle rantasipi ja sanottiin västäräkille, että ala lukea kannekirjelmääsi, kun kerta lienee sinulla mitä valittamista, ja västäräkki alkoi:
»Minä kun keväällä», sanoi, »tulen ja rupean pesän laittoon, sen perustan ja pohjaan, niin eikös tule heti siihen ääreen tämä rantasipi ja rupea riitelemään sitä pesääni itselleen. Tuleehan se ja ärhentää kovasti, kun minä sille sanon, että mitä sinä tulet minun kartanooni, jonka minä olen katsonut ja ostanut ja taivaan vihollisilta tällaiseen katvekohtaan laittanut. Se vain sanoo, että pidä sitten pesäsi, jos uskallat tulla tänne jäänokareelle sitä puolustamaan; siitä jäänokare juuri meni ohitse virran mukana. Kun minä en ole pelkuriksi luotu, varsinkaan tuollaisen piipittäjän edessä, niin sanoin hänelle silloin, että jahka minä tulen, niin nähdään. Niin meninkin sille jääpalaselle ja rupesimme siellä voimia koettelemaan, kun se hyväkäs samassa tyrkkäsikin minut veteen. 'No jo sinä nyt teit parhaasi, kun kastutit ja hukutit minut tänne!' täytyi minun siinä parkaista ja hädin tuskin pääsin maalle pelastautumaan. Itseäni sitten siinä pudistellessani paisui sappeni vasta julmasti ja minä uhkasin rantasiville, että annas olla, tulehan vielä tikan tulille, nokkalinnun nuotioille, niin saa nähdä, miten sinun käypi, kunhan itseni kuivaan. Jo tuleekin sipi, siivittää, mutta minä sanoin, että tule vain; nyt minä olenkin mies, kun en olekaan meren päällä; siellä minulla oli huoli ja hätä, että miten itseni varjelisin. Ja niin me siinä kappaleen aikaa tapella nuivasimme ja rantasivin täytyi jättää minut rauhaan ainakin sillä kerralla. Eikös nyt, korkea oikeus, tällainen ryöstöyritys ole kaikella lain ankaruudella rangaistava?»
Sekä oikeus että koko käräjäkansa siinä nyt ihmettelivät rantasipiä, joka nolona seisoi heidän keskellänsä, ja kurki kysyi: »Mikä merkillinen lintu sinä olet, joka sillä tavalla toisen pesää pyrit anastamaan?» Silloinpa rantasipi nostikin nokkaansa ja vastasi: »Älä ylpeile, herra tuomari, sillä samoista paikoistapa me olemme molemmat lähtöisin.» Kurki ällistyi, että kuinka, mitä se nyt tämä syytetty tarkoittaa? »Minun suvussani kerrotaan», vastasi rantasipi, »että kun faaraon sotajoukko läksi Israelin kansaa takaa ajamaan Punaisen meren halki ja hukkui siihen, niin siitä suurimmasta sotaherrasta tuli kurki. Kun faaraon kokki turhaan odotteli keittoinensa rannalla miehiä takaisin palaaviksi eikä heitä alkanut kuulua, tuskastui hän lopulta ja alkoi huutaa: 'Mi viivytti, mi viivytti, mi viivytti?' Luoja siitä tympeytyi hänen vaikutukseensa ja muutti hänet rantasiviksi, joten sitä myöten tässä ollaan yhteistä lähtöä, herra tuomari.» — »Ahaa!» mukautui siihen nyt kurki, mutta ei ehtinyt sanoa muuta, ennen kuin syrjästä kuului korpin matala ääni haastavan: »Mitä se nyt tuo sipi taas siellä pajuköyttä syöttää ja vielä itselleen herra tuomarille! Sillähän se toisten pesille pyrkii, kun itse aina pesänsä rakennuspuuhissa myöhästyy eikä ehdi sitä ajoissa tehdä. Ja sen myöhästymisen laita on taas seuraava. Siihen aikaan kun ylätuvan isäntä loi avaruuden ja kappaleet avaruutta täyttämään, niin siiloinhan se myös loi meidät linnutkin. Sillä kertaa oli hänellä kuitenkin niin paljon työtä, ettei ehtinyt meille ääniä antaa, vaan käski meidän tulla myöhemmin äänen otolle. No, mehän menimme ja kaikki olivat jo saaneet äänensä, kun ruvettiin tätä rantasipiä kaipaamaan, että mihin se nyt hävisi. Ruvettiin hakemaan sitä, niin eikös löydettykin se rantakiveltä peilailemasta itseään tyynessä veden kalvossa; se oli hänestä niin ihanaa työtä, ettei joutunut kielikopalle aikoinaan osaansa saamaan. Kimmastuneena siinä ylätuvan isäntä häneltä nyt tiukkasi, missä oli viipynyt. Ei ollut sivillä muuta vastaamista kuin että 'kivellä'. 'No, siitä ottanet laulusikin', määräsi ylätuvan ukko, ja niistä päivin tämä sipi aina joka paikasta myöhästyy ja sitten ruikuttaa: 'Kivellä viivyin, kivellä viivyin, viivyin, viivyin!»
Rantasipi oli hiukan nolon näköinen, ja kurki jo koveni, että »vai sillä tavalla. Kun et itse ajoissa laita pesääsi, niin muni munasi rantahiekalle, mutta älä mene enää toista kertaa muiden lintujen pesälle. Se muistakin!» Ja sillä varoituksella päästettiin sipi tällä kertaa menemään.
Samalla pöllähtivät kaikki linnut siivilleen kuin yhdellä käskyllä. He olivat huomanneet, kuinka kettu veijari matalana oli hiipimässä aivan heidän keskelleen. Nähtyään, että linnut olivat varuillaan, Mikko vain leuhautti tuuheata häntäänsä ja katosi. »Mihinkähän tuokin ryökäle on matkalla?» arveltiin, kunnes pääteltiin, että kai sekin on menossa sinne kaskenpolttoon, kun se kuului olevan karhulla ja sudella siellä kasakkamiehenä.